Matti Rönkä: Isä, poika ja paha henki, Tuliaiset Moskovasta, Väärän maan vainaja

Ei varmaan pitäis lukee näitä dekkareita tälleen putkeen kun ne alkaa vähän puuduttaan. No nää olikin nyt sitten tässä.

Viktor Kärppä on dekkarin päähenkilönä hyvin omalaatuinen. Loppujen lopuksi kuitenkin hyvin moraalinen ja oikeudenmukaisuutta hakeva. Nyt kun perheessä on jo kaksi "lasta" sekin vaatii Kärpältä hiukan erilaista suhtautumista rikollisuuteen. Silti Kärppä elää ihan eri maailmassa kuin tällainen helsinkiläinen perusinsinööri. Maantieteelliset paikat ja tapahtumapaikat (rakennustyömaat) on sinällään hyvinkin tuttuja, mutta silti ihan eri maailmasta. Ei minun Helsingissäni lunta kipata mihin sattuu tai rakennustyömaalta varasteta työkaluja vain siitä syystä että se on mahdollista.

Seuraavaa kirjaa odotellessa!

Matti Rönkä: Isä, poika ja paha henki(2007) Gummerus
Matti Rönkä: Tuliaiset Moskovasta (2009) Gummerus
Matti Rönkä: Väärän maan vainaja (2011) Gummerus
Arvio: ** Liikaa Rönkää

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Novellikokoelmat ei voi saada viittä tähtee mutt tää sai!

Hautala on todella hyvä kirjoittaja. Nämä novellit on todella lyhyitä, mutta kaikki on niin totta. Joissain oli vähän sellasta sinikkanopolamaista emmäänymmittää-tyyliä, mutta sekin oli usein paikallaan.

Eniten minua kosketti murredialogit, joista pieni lainaus seuraavassa:

-No hei mitä hei äijä hei, ei mittä ihmeempii?
-Ei kummempii. Mitä toine?
-Ei täs. Mitä ei äijä mittä Jonii oo nähny?

Ei ehkä kovin nerokas keskustelu, mutta vastaavaa voi kuulla Salon amiksen pihalla tai Rhodos kebabin pöydän ääressä tälläkin hetkellä...

Tarina nimeltä "Heinä odottaa tekijäänsä" kosketti myös maantieteen takia. Siinä kertoja pysäyttää auton Hajalan jälkeen ja lähtee ojanvartta kohti taivaanrantaa. Sitä seuraavasta maisemakuvauksesta tulee mieleen Hajala junasta katsottuna. Tampereella asuessani tulin usein junalla Turun kautta Saloon ja Hajalan kohdalla alkoi miettiä, että palaa ihan oikasti kotiin. Itkukin meinas tulla silmään...

Turkka Hautala: Kansalliskirja (2012) Gummerus
Arvio: ***** Mahtava

M. J. Grath: Jään muisti

Arktiksella elää Wikipedian mukaan vain 670 000 ihmistä, reilun Helsingin verran siis. Silti kun lukee alueesta niin se vaikuttaa alueena hyvin suurelta ja keskenään erilaiselta. Pinta-alaltaan Arktis (maa-ala) onkin reilun Euroopan kokoinen. On siis väärin tägätä tämä arvostelu Arktikselle, mutta aihe on kiehtova ja toivon että lukijat saavat tägistä enemmän hyötyä kuin pelkästä "Nunavutista".

Kirja on ihan puhdasverinen dekkari, jossa on sivujuonteena ympäristönsuojelu ja ilmastonmuutos. Maailma muistuttaa paljon Høegin Grönlantia, mikä ei tietenkään ole ihme, jos miettii tapahtumapaikkaa. Høegin "Lumen tajun" kaltaiset ongelmat Tanskan hallitsemispolitiikan ympärillä nousevat esiin tässäkin, mutta paljon, paljon vähemmän. Voi olla että kanadalaisten politiikka inuiittien suhteen on järkevämpää kuin tanskalaisten vastaava.

Kirjassa käytetään paljon inuktitun kielen sanoja, jotka on kuitenkin yleensä käännettykin. Kieli vaikuttaa hauskalta. Kirjan lopussa on pieniä käännösesimerkkejä: "qinmiq" tarkoittaa koiraa ja "qinmiqtuqtuq" ajamista koiravaljakolla. Yleensähän tuktuk käsitetään hiukan erilaiseksi ajamiseksi. Hauska yhteensattuma silti!

Kirjan juoni oli hyvä, hienosti rakennettu ja ennen kaikkea uskottava.

M. J. Grath: Jään muisti (White heat 2011) Like, suom. Anu Nyyssönen
Arvio: **** Hyvin virkistävä

Anna Jansson: Hopealantti

Jos edellisen Janssonin juoni oli hiukan ennalta-arvattava niin tämä oli sitä jo ihan kympillä. Syyllisen pystyi päättelemään sulkemalla pois kaikki muut ihmiset, jotka oli ylipäätään mainittu kirjassa. Tylsää!

Janssonin yleistiedosta kertoo Anselmin tarina Suomen talvisodasta. Anselm oli ollut vapaaehtoisena mukana ja polttanut suomalaisten sotilaiden ruumiita, koska jäiseen maahan ei voinut hautojakaan kaivaa. Vainajien keuhkoista oli kuulunut "huuto" polton alussa. Sinällään ihan traumaattinen tarina, mutta hyvin vaikea uskoa.

Anna Jansson: Hopealantti (Silverkronan 2003) Gummerus, suom. Jaana Nikula
Arvio: *** Pliisu

Anna Jansson: Loputon uni

Dekkareita on oikeastaan kahdenlaisia: niitä joiden juonta voi arvailla itsekin, koska kaikki vinkit annetaan myös lukijalle ja niitä joissa juoni vain soljuu eteenpäin ja koko ajan selviää uusia asioita niin ettei lukijalla ole oikeastaan mitään mahdollisuuksia tietää ratkaisua. Tämä kirja oli siitä kummallinen, että varsinaisen syyllisen arvaaminen oli hankalaa, mutta motiivi oli helppo arvata jo aikaisessa vaiheessa vaikka kirjan poliisit eivät sitä tajunneetkaan. Ehkä Jansson kirjoittaa vähän liian helppoja juonia.

Kaiken kaikkiaan päähenkilö-Marian tilanne alkaa nyt olla sellainen, että lukijakin toivoo jo hänen ottavan avioeron. Merkillistä. Mitäs se oikein minulle kuuluu...

Anna Jansson: Loputon uni (Må döden sova 2002) Gummerus, suom. Jaana Nikula
Arvio: *** Tavallinen

Arnaldur Indriðason: Jyrkänteen reunalla

Luulo ei ole tiedon väärti. Viime kirjaa arvostellessani kuvittelin että Elínborg jatkaa Erlendurin viitoittamalla tiellä. No tämä kirja kuvaa samaa ajanjaksoa kuin edellinenkin, mutta Sigurður Olin näkökulmasta. Sigurður Oli ei ole lempihahmoni, mutta kirjan juoni oli hyvä ja sen rakentamiseen tarvittiin juuri Siggen kaltainen ihminen.

Minua kyllä huolestuttaa kovin, samoin kuin Eva Lindiäkin, missä Erlendur on. Miksi Arnaldur on kirjoittanut kaksi kirjaa, joissa Erlendur vain vaeltelee jäätiköllä ja etsiskelee itseään. Islanniksi on julkaistu kaksi kirjaa lisää ja minä vaan toivon että Holopaisen Seijalla on aikaisempi niistä jo työn alla.

Arnaldur Indriðason: Jyrkänteen reunalla (Svörtuloft 2009) Blue moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: **** Pitkästä aikaa tosi hyvä

David Eddings: Kohtalon täyttymys - Belgarionin taru 5

Kirja keskittyy alussa taas Ce'Nedran edesottamuksiin. Lopussa Garion tekee sen mitä pitikin, mutta siihen johtavat tapahtumat eivät ole kovin ennalta-arvattavia.

En tiedä, onko minulta mennyt tietynlainen "kasvatuksellisuus" ohi aiemmista kirjoista, mutta tässä se tuntui erityisen vahvana. Siitä seuraakin pohdinta kirjojen kohderyhmästä. Tiedän että nämä on suunnattu teineille, mutta nuo "kasvatukselliset" piirteet viittaavat jopa lapsiin kohderyhmänä. Tuo "kasvatuksellisuus" on siis sitä, että kun Ce'Nedra toimii ajattelemattomasti niin hänen ystävänsä melkein kuolee...

Taitaa olla niin, että lasten (tai edes nuorten) fantasia ei sovi minulle. Täytyy keskittyä jatkossa aikuisten fantasiaan.

David Eddings: Kohtalon täyttymys - Belgarionin taru 5 (Enchanters' end game 1984) Karisto, suom. Tarmo Haarala
Arvio: ** Onneton

Ken McClure: Luovuttaja

Kirjan juoni oli oivaltava ja siitä olisi kai voinut kirjoittaa ihan hyväkin kirjan. McClure ei ollut kuitenkaan siihen pystynyt.

Hahmot olivat huonoja ja varsinkin päähenkilö jäi pelkäksi ääriviivaksi. Kaiken kaikkiaan henkilöitä olisi pitänyt taustoittaa paljon enemmän ja luoda niille elämä, jotta tarinaa olisi voinut pitää edes jännittävänä.

Ne kohdat, joiden oli tarkoitus olla jännittäviä, olivat vain epämääräistä koheltamista Mr. Beanin hengessä, jota vihaan yli kaiken.

Ken McClure: Luovuttaja (Donor 1998) Moreeni, suom. Leila Soikkonen
Arvio: * Huono

Håkan Nesser: Kokonaan toinen juttu

Nesserin "Sukujuhlat" oli jo vakuuttava, mutta tämä oli vielä parempi. Pitkästä aikaa dekkari, jonka juoni oli tarkkaan mietitty ja kaikkea muuta kuin ennalta-arvattava.

Nesserin poliisihahmot ovat uskottavia, eivät mitään jännittäviä hahmoja, joilla on muutama luuranko kaapissa vaan ihan tavallisia ihmisiä. Mariannen osuus Barabarottin elämässä on jotenkin liian hyvää ollakseen totta, mutta kai sekin siitä muuttuu ajan myötä.

Käännöksessä oli pikku juttu joka häiritsi: "marskimaa". On tietenkin ihan mahdollista, että suo Ranskassa oli nimenomaan marskimaata, mutta todennäköisempää on että oikea käännös monessa kohtaa olisi silti ollut suo tai suomainen. Joka tapauksessa suomentaja käytti "marskimaata" hyvin päälleliimatusti.

Håkan Nesser: Kokonaan toinen juttu (En helt annan historia 2007) Tammi, suom. Saara Villa
Arvio: **** Virkistävä

Arnaldur Indriðason: Sameissa vesissä

Erlendur poistui kuvasta viime kirjan lopuksi eikä tule takaisin ainakaan tämän kirjan aikana. Päähenkilönä jatkaa ihan luontevasti Elínborg. Sigurður Oli on hahmona ällöttävä, siitä tulee mieleen se omahyväinen ******inen, joka näytteli Martin Beckin "apulaista" tv-sarjassa. Näyttelijän nimi taitaa olla Mikael Persbrandt. Tämä vuodatus siis siksi, että on hieno valinta Arnaldurilta valita Elínborg jatkamaan Erlendurin jalanjäljillä eikä sellasta omahyväistä *******sta kuin Sigurður Oli on.

Varsinainen juoni on aika tavallinen, mutta kerrankin Arnaldur tuo esille Islannin maantieteen sille kuuluvalla tavalla: harvaanasuttu maa, jonka pienet kaukaiset kylät ovat todella pieniä ja kaukaisia...

Arnaldur Indriðason: Sameissa vesissä (Myrká 2008) Blue moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: *** Pliisu

Arnaldur Indriðason: Hyytävä kylmyys

Pitkästä aikaa oikein vanhanaikainen salapoliisijuoni: selvä itsemurha, jota ei sen enempää pitäisi edes kaivella mutta jossa Erlenduria häiritsee jokin. Siinä sitten lopulta löytyy kuolintapa ja ihan loppujen lopuksi murha, jonka tekijä on tietenkin se jota aina ensiksi tulisi epäillä!

Kirjaan tuo myös oman lisänsä Erlendurin poika, joka ilmaantuu ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kuvioihin. Erlendurinkin on pakko alkaa antaa periksi omille kummituksilleen...

Arnaldur Indriðason: Hyytävä kylmyys (Harðskafi 2007) Blue moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: **** Todella hieno juonenrakentelu

Arnaldur Indriðason: Mies järvessä

Kirja kuvailee mielenkiintoisella tavalla Islannin asemaa kylmässä sodassa. En ollut koskaan edes ajatellut, että Islannilla olisi ollut jonkinlainen merkitys tilanteessa. No ehkä Islannilla ei varsinaisesti ollut merkitystä muille, mutta muilla oli merkitystä Islannille.

Vaikka Islanti on kaukana Suomesta niin on se aika samanlaisia käänteitä kokenut kuin vaikka Suomi. Sosialismia kannattavat opiskelijat saivat stipendin Leipzigiin ja tulivat takaisin pettyneinä tai vakoojina, vähän kärjistäen sanottuna. Sikäli Islannin tilanne oli vielä mielenkiintoisempi, että Yhdysvaltojen tukikohta houkutteli väkisinkin neuvostovakoojia liepeilleen.

Käsitelty murha liittyi kuitenkin enemmän rakkauteen ja politiikka oli vaan sivujuonne.

Arnaldur Indriðason: Mies järvessä (Kleifarvatn 2004) Blue moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: *** Mielenkiintoinen

Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Mies joka ei ollut murhaaja

Kirjan juoni oli hyvä ja kivasti rakenneltu, lukijalle tiputeltiin vihjeitä niin että juuri ja juuri saattoi päätellä murhaajan vain hetkeä ennen poliisia.

Tämän hienon lukukokemuksen oli kuitenkin pilannut kaksi henkilöä: Jaana Nikula ja tuntematon häirikkö. Nikula on aloittanut lukukokemuksen torpedoimisen kirjoitusvirheillään. Ihan sellaista peruskauraa, josta osa lienee automaattisen oikoluvun seurausta. Sanat sinänsä ovat siis ihan oikeita suomen kielen sanoja ja asiayhteydestä on helppo nähdä se oikea sana vain yhtä kirjainta muuttamalla. On myös katu "Gustavsbrogatan", joka on seuraavalla sivulla "Gustavsborgsgatan" ja vähän myöhemmin "Gustavsbergsgatan". Oli pakko tarkistaa: Västeråsissa on vain "Gustavsborgsgatan". Tuo tuntematon härikkö taas oli alleviivannut nämä kaikki virheet. Osa olisi varmasti mennyt pikalukuni ohi, mutta kun ne oli alleviivattu niin silloin pieninkin Nikulan moka tuli huomatuksi.

Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Mies joka ei ollut murhaaja (Det fördolda 2010) Bazar, suom. Jaana Nikula
Arvio: ** Karmea suomennos

Arnaldur Indriðason: Ääni kuin enkelin

"Haudanhiljaisesta" oli jäänyt jo hiukan ahdistunut olo, joka vaan paheni kun päähenkilö Erlendur ei poistunut rikospaikalta lähes viikkoon. Tilanne oli oikeastaan aika absurdi.

En voi sille mitään, että vertaan kaikkea skandinaavista dekkarikirjallisuutta Mankelliin. Tällä kertaa yhtäläisyydet Erlendurin ja Wallanderin ja varsinkin Eva Lindin ja Lindan välillä olivat silmiinpistäviä. Molemmat tyttäret ovat päämäärättömiä ja äitiensä ohjailemia.

Juonen rakentelu on ärsyttävää kun itse päättelin asioita 100 sivua aikaisemmin kuin poliiseille väännettiin ne rautalangasta. Tämä on kyllä vähän ristiriitaista, koska esim. Poirotissa minua ärsyttää juuri se ettei ratkaisua kertakaikkiaan ole mahdollista päätellä itse.

Arnaldur Indriðason: Ääni kuin enkelin (Röddin 2003) Blue moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: *** Ahdistava

Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista

Etsin kirjastosta Arnaldurin teoksia I-kirjaimen kohdalta. Tulipahan nyt opittua että ne ovat A-kirjaimen kohdalla. Vahingosta viisastuneena vaihdoin myös edellisten kirjoituksieni tägit oikeaksi.

Kirjan asetelma on "Ilman johtolankaa"-henkinen vanha luuranko, josta ei tiedetä mitään. Lisäjännitystä asiaan tuo, että luita ei kaiva ylös mikään tehokas rikospaikkatutkimusryhmä vaan arkeologit, jotka kaivavat kuin Iisakin kirkkoa.

Lukijaa häiritsee koko ajan tunne että poliisit eivät ehdi selvittää kaikkea mitä pitäisi tai edes kuunnella todistajia loppuun. Siitä tulee lukijallekin stressaava olo. Toisaalta on kummallista, että tällaiseen yleensäkään löytyisi resursseja.

Kirja avaa myös Reykjavikin historiaa toisen maailman sodan aikana. Kirjassa mainitaan, että sodan aikana oli asuntopula, joka johtui siitä, että Britannia ja jenkit työllistivät paikallisia. Wikipedian mukaan Britannia oli kuitenkin miehittäjä. Asian merkitys siis vaihtuu katsantokannasta riippuen.

Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista (Grafarþögn 2001) Blue moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: **** Jännä

Anna Jansson: Kalpeat ja kuolleet

Jos Janssonin esikoinen ammensi skandinaavisesta mytologiasta, niin tässä käytettiin Välimeren mausteyrtti-mytologiaa apuna. Hahmot, päähenkilöä myöten, alkavat olla paremmin hahmottuvia kuin edellisessä.

Juonessa on taas päähenkilölle fataaleja piirteitä, mutta kuten tiedämme, Maria jatkaa uraansa vielä kymmenen vuoden jälkeenkin eli lukijan ei tarvitse turhaan pelätä. En oikein tiedä kannattaako näitä dekkaristien harjoituskappaleita lukea, mutta ehkä niistä seuraavista saa enempi irti jos on taustat tiedossa.

Anna Jansson: Kalpeat ja kuolleet (Alla de stillsamma döda 2001) Gummerus, suom. Jaana Nikula
Arvio: ** Jo vähän parempi

Anna Jansson: Vaitelias jumala

Tämä Janssonin esikoinen on niin esikoinen kuin olla voi. Tällä ei olisi ikinä noustu pinnalle. Tekstin vioista on turha syyttää pelkästään kirjailijaa, kääntäjälläkin lienee näppinsä pelissä...

Monissa kohdissa kerronnan tempo muuttuu ihan yhtäkkiä: ensin mennään sekunti sekunnilta ja sitten, samassa kappaleessa, vain yhden pisteen erottamana, ollaankin jo tunnin päässä. Sellanen ei vaan toimi.

Päähenkilö Maria Wern muistuttaa aika paljon Lehtolaisen Maria Kalliota, muutenkin siis kuin etunimeltään.

Anna Jansson: Vaitelias jumala (Stum sitter goden 2000) Gummerus, suom. Jaana Nikula
Arvio: * Ihan raakile

Sara Gruen: Vettä elefanteille

En olisi lainannut ja lukenut tätä jollen olisi nähnyt elokuvaa varsin erikoisissa olosuhteissa. Kirja toimii kuitenkin hyvin ilman elokuvaakin. Nuo "varsin erikoiset" olosuhteet voi mennä kuka tahansa kokeilemaan Kauniaisiin Bio Graniin.

Kirja kertoo amerikkalaisesta junasirkuksesta ja sirkusmaailman karmeudesta ja karuudesta. Oikeasti se on tietenkin rakkaustarina, jolla on onnellinen loppu.

Muista lapsena fiiliksen, joka tuli kun mentiin sirkukseen: hevosten, maakellarin, hattaran ja paahtuvan pop cornin haju, huonot penkit, kovan äänen ja sen että se oli jotain täysin arjesta poikkeavaa. Samanlaiset asiat olivat vallallaan jo 60 vuotta aiemmin ison meren takana. Silloin sirkukseen liittyivät myös oheisohjelmateltat ja eläinnäyttely, niitä ei aseman kentällä koskaan näkynyt minun lapsuudessani...

Sara Gruen: Vettä elefanteille (Water for elephants 2006) Bazar, suom. Anna-Maija Viitanen
Arvio: *** Ihan kiva pikku kirja

J. K. Rowling: Harry Potter -sarja

Olen näköjään jättänyt blogini päivittämisen aika vähiin viime aikoina. Toisaalta en ole juuri mitään uutta lukenutkaan. Elämässä on ollut kaikenlaisia muutoksia ja lopulta huomasin tehneeni kardinaalimunauksista suurimman: jätin hakematta varaamani kirjan kirjastosta. Syy oli tietenkin yksinkertainen, unohdin. Tällaisessa elämän muutostilanteessa en kaivannut lisäjännitystä kirjojen uusista käänteistä vaan aloin lukea Harry Pottereita taas uudelleen, lähinnä kahdesta syystä: tiesin tarkalleen mitä niissä tapahtuisi (kaikki jännitys oli siis turvallista) ja toisaalta koska ne olivat saatavilla (kirjahyllyssä).

Jotkut ihmettelee miksi jaksan lukea samoja kirjoja aina vaan uudelleen, mutta hyvistä kirjoista löytyy aina uusia tasoja ja jopa teemoja. Tästäkin Potter-sarjasta esiin pompsahtelee uusia asioita, ei tietenkään samanlaisia kuin Sinuhesta tai Monte Cristosta, mutta kuitenkin.

Tällä kertaa mieleen jäin erilaisuuden hyväksyntä koskien kotitonttuja, jättiläisiä, jästisyntyisiä, Hagridin eläimiä... Jos asiaa oikein lähtee pohtimaan niin se oli välillä jopa liian päälleliimattua niin kuin näissä teineille suunnatuissa kirjoissa usein on tapana.

Jätän arvioinnin tekemättä, koska tämä kirjoitushan ei koske yksittäistä kirjaa vaan seitsemää, jotka ovat aika eritasoisia.

Tuomas Vimma: Raksa

En nyt väitä, että tämä olisi hyvä kirja. Se on silti niin hyödyllinen, että se kannattaa lukea ja niille joille tämä ei ole hyödyllinen, tämä on hauska!

Kirja käsittelee rakentamisen tilaa Suomessa, kohdistaen huomion erityisesti saneeraus-bisnekseen Helsingissä. Jo pelkkä sana "saneeraus" on vähän epäilyttävä. En tiedä mistä se johtuu, mutta minusta sana "korjaus" on parempi kun puhutaan suurista muutoksista ja "remontti" kun puhutaan pienestä pintaremontista. Jos mainitaan sana "saneeraus" niin ajattelen välittömästi vilunkipeliä.

Kirja valottaa hiukan tapoja, joilla erilaiset vilunkifirmat sitä vilunkia harrastavat. Hyvä uhri on asiaatuntematon, hyväuskoinen, halvinta urakoitsijaa hakeva "kertarakennuttaja". "Rakennuttaja" on tässä yhteydessä aika iso sana kun tilaaja on pihalla kuin lumiukko.

Mutta jos aiot rakennuttaa omakotitalon, teettää remontin tai korjauttaa autotallin katon, niin kannattaa lukea tämä. Niille rakennusalan ammattilaisille, jotka jo tuntevat nämä systeemit niin kirja on muuten vaan hauska tarina omalta alaltamme!

Tätä voi käyttää myös oppikirjana, jos aikoo ruveta harrastamaan kuittikauppaa tai diilaamaan jugoslavialaisia työmiehiä Suomeen.

Tuomas Vimma: Raksa (2011) Gummerus
Arvio: *** Hyödyllistä(kö?)