Jarkko Sipilä: Muru

Löysin tämän ihan sattumalta Best seller -hyllystä. Luin samantien ja siinä saattoi taas jäädä jotain taloustöitäkin tekemättä. Jos kerran tunnen tarvetta lukea kirjan samantien niin kai se sitten on hyvä kirja.

Tämä ei ollut enää niin kliseinen kuin aikaisemmat: karhyryhmä ei tullut koska ei ehtinyt, mutta jackbauer-tyyppi ja voima-avain olivat entisellä paikallaan. Flashbang sen sijaan oli tainnut jäädä kotiin.

Kaiken kaikkiaan juoni kertoi tavasta jolla yhteiskunta jättää kaikki hetteille, jotka eivät osaa pitää tarpeeksi puoliaan. Antaisivat joskus Takamäen kirjoittaa hallitusohjelman niin voisi tulla vähän erilaista jälkeä!


Jarkko Sipilä: Muru (2011) Crime Time
Arvio: **** Taas meni yhdeltä istumalta

Agatha Christie: Lordin kuolema

Nyt on kyllä pakko pitää Agatha Christie -tauko. Tääkin on varmasti ihan hyvä kirja, mutta liika on vaan liikaa. Kaikki menee niin kuin ennenkin: murha, Poirot viisastelee, harhautuu, syyllinen on selvä, Poirot miettii, todistaa jonkun ihan muun murhaajaksi ja Hastings ihmettelee...

Agatha Christie: Lordin kuolema (Lord Edgware dies 1933) WSOY, suom. Eila Pennanen
Arvio: * Samaa

Agatha Christie: Vaarallinen talo

Kunnianhimoinen tavoitteeni lukea kaikki Christiet saattaa olla hiukan liian optimistinen. Nämä alkavat pikkuhiljaa jo kyllästyttämään. Toisaalta tässäkin oli tosi nerokas juoni, joten ehkä lukemalla näitä vähän harvemmin voisi päästä joskus loppuunkin.

Tässä oli monia Christien tai ainakin Poirotin kliseitä: rajattu määrä epäiltyjä, lopussa kaikki kootaan paljastamaan lopullinen ratkaisu puhumattakaan Poirotin kyvystä tehdä johtopäätöksiä ihan pientenkin yksityiskohtien perusteella.

Agatha Christie: Vaarallinen talo (Peril at End House 1932) WSOY, suom. Kirsti Kattelus
Arvio: *** Pliisu

Kapteeni Leo Rainio: Keisarin tekohampaat

Kirja on varsinainen seikkailuromaani. Siinä seikkailevat Jussi Kiho ja Onni Piukkanen. Kirja alkaa kännireissulta Pariisissa ja päättyy Abessinian kautta Turkuun. Siinä tehdään kolme vallankumousta ja ruumiita tulee ihan Steven Seagalin hengessä.

"Tekohampaat" on Armas J. Pullan ja Mika Waltarin yhdessä kirjoittama seikkailukirja. Kirja on kirjoitettu jo 1930-luvulla ja on hämmentävän nykyaikainen. Suurin ero miksei se voisi olla nykypäivänä kirjoitettu on rasismi. Kirjassa kerrotaan juutalaisesta, jonka nenä saattoi mittasuhteistaan päättäen vainuta pienimmätkin ansiomahdollisuudet sadan kilometrin säteellä. En voi edes kirjoittaa tähän mitään lainausta siitä miten afrikkalaisia kuvataan. No, kirja on aikansa kuva ja sille ei enää voi mitään. Kirjan nykyaikaisuutta kuvaa myös Piukkasen kommentti: Taivas varjelkoon, millainen mylly siellä on käynnissä.

Kirja löytyi Pasilan kirjavarastosta ja siitä löytyi sivulta 47 lapsuudesta tuttu kirjaston kirjojen kommentti: "Katso sivu 128" ja sivulla 128 "Älä ole utelias". Sen perään oli eri käsialalla lisätty "Hah hah. Oliks toi olevinaan joku hyvä vitsiki?" Ensimmäiset kaksi kommenttia oli kirjoitettu käsialalla, jollaista käyttävät eläkeikäiset nykyään... Toisaalta tuo kolmas kommentti on sikäli samaa sarjaa vessakirjoitusten kanssa, että kommentoidaan jonnekin jotain, mutta alkuperäisen kommentin kirjoittaja ei välttämättä ikinä näe vasta-argumenttia.

Kapteeni Leo Rainio: Keisarin tekohampaat (1931) Gummerus
Arvio: *** Hauska

Agatha Christie: Kuolema lähettää viestin

Tapahtuu murha ja siitä saadaan ilmoitus heti sen tapahduttua jonkinsortin spiritistisessä istunnossa. Siinä sitten poliisi ja epäillyn tyttöystävä tahoillaan selvittelevät asiaa ja vihjeitä saadaan vaikka kenen syyllisyydestä. Lopuksi sitten se, jota ei ole varsinaisesti edes epäilty kertaakaan, osoittautuu syylliseksi.

Mietin että kun Christie kerran kirjoitti niin paljon niin seassa, on muutama tosi huippu, muutama tosi huono ja sitten tätä keskitasoa on paljon. Ja melkein millä tahansa muulla mittapuulla tämäkin olisi huippua, mutta Christielle on pakko rakentaa uusi asteikko!

Agatha Christie: Kuolema lähettää viestin (The Sittaford mystery 1931) WSOY, suom. Anu Niroma
Arvio: *** Perus-Christietä

Dennis Lehane: Paahtavan taivaan alla

Odotan Lehanelta aina suuria. "Menneisyyden ote" ja "Suljettu saari" on huippuja, mutta tämä kaikki muu... Vähän parempia kuin Slaughterit mutta samalla tavalla väkivaltaisia ja toisaalta käsittämättömiä oikean ja väärän suhteen.

Saako raiskaajan hakata? Saako Osaman tappaa? Mielestäni kaikki ansaitsevat oikeudenkäynnin. Jos lainsäädäntö on sellaista kuin se Yhdysvalloissa on (viittaan siis tilanteeseen, jossa todisteita ei saa käyttää oikeudessa kun ne on "väärin" hankittu), saattaa jollekin tulla mieleen käyttää omankäden oikeutta, mutta sille ei ole olemassa mitään oikeutusta.

Minulla on erilainen käsitys monesta oikeudellisesta asiasta Lehanen hahmojen kanssa, mutta sen lisäksi en ymmärrä Kenzien ansaintalogiikkaa: Jos on kerran yksityisetsivä niin pitäisi keskittyä hommiin, joista maksetaan eikä siihen mikä kiinnostaa. Ainakaan jos pitää vielä itse maksaa muille postaamisesta...

Dennis Lehane: Paahtavan taivaan alla (Prayers for rain 1999), suom. Heikki Karjalainen
Arvio: ** Epäuskottava

Karin Slaughter: Pelon huone

Kirjan juoni oli yhtä monitahoinen kuin huono jakso jossain "Jerry Bruckheimerissa" eli aika huono. Kirjan alku on kieltämättä oivaltava, mutta siihen se sitten jääkin.

Suurin varoitusmerkki taisi olla painettuna jo kirjan kanteen: "Will Trent -dekkari". En siis tarkoita, että Will Trentissä olisi jotain vikaa vaan sitä että kirja on niin tuntematon, että kustantajan täytyy osoittaa sormella mahdolliselle lukijalle, kuka on kirjan päähenkilö, tietenkin siinä toivossa, että lukijat tuntisivat Trentin nimen. Tämä on kuitenkin vasta toinen Trent-dekkari ja uskon että "Will Trent" kirjan kannessa ei houkuttele ketään!

Karin Slaughter: Pelon huone (Fractured 2008) Tammi, suom. Annukka Kolehmainen
Arvio: ** Tyhjä

Mika Waltari: Jälkinäytös

Luulin, etä "Vieras mies" loppui jo, mutta sitten hokasin että sitä seuraa vielä "Jälkinäytös". Fiksuna ajattelin että siinä varmaan kerrotaan tuomio ja sen pituus on max. 10 sivua. Jälkikäteen ymmärsin, että kyse on kokonaan toisesta kirjasta, jatko-osasta "Vieraalle miehelle". Kaiken lisäksi Waltari kirjoitti sen melkein kuin paineen alla, kun lukijoille piti näyttää, että paha saa palkkansa.

Kirjan juonikuvio oli hieno. Käytiin läpi Astridin motiivi ja tunnustus, mutta myös ne lukuisat juorut ja niiden seuraukset ja yksi huijausyritys kun vanhan isännän rahat yritettiin saada pois Astridilta. Yleisöä ja sen tekopyhyyttä voisi varmaankin verrata Waltarin lukijoiden reaktioon "Vieraaseen mieheen". Kaiken huippu oli Aaltosen vaimo, josta piti tulla tähtitodistaja oikeudenkäyntiin todistamaan Aaltosen lurjusmaisuus, mutta asia kääntyikin aivan päinvastoin.

Loppu oli melkein onnellinen, kun Astrid palaa lapsensa kanssa vankilaan.

Juoni muistutti hyvinä poliiseineen, tuomareineen ja syytettyineen ja pahoine todistajineen ihan "Kovaa lakia".

Mika Waltari: Jälkinäytös (1938) WSOY
Arvio: **** Melkeen ku "Kova laki"

Mika Waltari: Vieras mies tuli taloon

En tiedä mitä oikein odotin kun aloitin, mutta odotukset ylittyivät. Kirjan juoni on simppeli, mutta tunnelma hieno. Epätoivoisen emännän kauhea elämä sekopäisen aviomiehen rinnalla on kuvattu erittäin uskottavasti. Lukija uskoo helposti, että pakotietä ei ole.

Kun emäntä sitten tekee kamalia ja peittää jäljet niin lukijan on helppo yhtyä emännän teon moraaliseen oikeutukseen.

On vaikea uskoa, että tämä kirjoitettiin jo 1930-luvulla. Kirjan teemat ja erityisesti sen ratkaisut tuntuvat erittäinkin nykyaikaisilta. En ole lukenut läheskään kaikkia Waltarin kirjoja, mutta mielestäni tämä on jopa parempi kuin Sinuhe, joka on kyllä hieno omassa historiallisten romaanien sarjassaan.

Mika Waltari: Vieras mies tuli taloon (1937) WSOY
Arvio: ***** Mieletön

Turkka Hautala: Paluu

Tämä ei ollut mikään kakkos-osa "Salolle", mutta olisi voinut olla. Kirjan päähenkilö, nimeltään Väinö Linna, palaa vanhaan kotikaupunkiinsa Saloon etsimään alkoholisoitunutta isäänsä. En muista mainittiinko kaupungin nimeä, mutta ilmiselvää se oli.

Hattuleidin huudot on taas niin hyviä: "Kui sää plakkihammas tollai ilveiles. - Tommone säikky persjalka! Men sin muire sopulie sekka! - Sis pysyny pois vaa!" Ja toi viimenen kommentti on niin totta: vaikkei olis kymmenee vuotee käyny jossai kaupass Saloss ni kyll ne myyjät vaa viälki tuntte. Siis nimenomaan ne tuntee mut. En tällä siis tarkoita, että myyjät toivois että olisin pysynyt poissa.

Samalla tavalla ku Salokin niin tääki kuvaa sitä teini-iän angstia, joka liittyy Saloon, mutta kirjan päähenkilö Väinö oppii elämään asian kanssa.

Turkka Hautala: Paluu (2011) Gummerus
Arvio: **** Hieno

Peter Høeg: Rajatapaukset

"Lumen tajun" jälkeen odotan Høegilta aina paljon. No tässä kirjassa oli ehkä paljon, mutta hyvin hankalassa muodossa. Kirjan perusjuoni oli traaginen tarina Peteristä, jonka tausta on vaikea. Hän tutustuu Katarinaan ja Augustiin hienostokoulussa, johon heistä kukaan ei kuulu. Ihmiskohtalot ovat hankalia ja loppuratkaisu kamala. Kirja voisi toimia jos juoni olisi tässä.

Juoneen liittyy kuitenkin myös loputon pohdinta ajasta. Tämä kirja kärsi valtavasti siitä etten ehtinyt lukea sitä yhtäjatkoisesti vaan pätkittäin ja erityisesti tuo ajanpohdinta olisi tarvinnut enemmän jatkuvuutta. Toisaalta kirja ei ollut niin hyvä että se olisi pitänyt minut otteessaan eli se oli vähän myös kirjan "oma vika" että luin sitä pätkittäin.

Peter Høeg: Rajatapaukset (De måske ednede 1993) Tammi, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
Arvio: ** Hyvin kummallinen

Cathleen Miller: Aavikon kukka

Kirja kertoo Waris Dirien elämästä ja perustuu Warisin muistikuviin. Sen kun pitää mielessä niin monet ristiriitaisuudet ei niin haittaa. Onhan se silti jännittävä tarina kuinka paimentolaistyttö karkaa ennen naittamistaan (vaihtoa viiteen kameliin), muuttaa ensin kaupunkiin ja siitä sitten Lontooseen. Neljän vuoden päästä hän jää yksin Lontooseen ja alkaa malliksi.

Dirien tarina on kaunis kuvaus Somalian paimentolaiskultturin hienoista puolista, jotka me suomalaiset usein unohdamme. Sota on tietenkin muuttanut tuon tilanteen kaikien osalta sielläkin. Dirie nostaa esille ko. kulttuurista myös pimeät puolet: tyttöjen ympärileikkaamisen ja pakkoavioliitot.

Nämä teemat ovat erittäin tärkeitä, mutta tarina itsessään on jotenkin ohut.

Cathleen Miller: Aavikon kukka (Desert flower 1998) WSOY, suom. Riitta Toivanen
Arvio: ** Epäuskottava tarina

Francesca Marciano: Matka kuvien taakse

Kirjan päähenkilö joutuu puolipakolla lähtemään Afganistaniin lehtitoimittajan valokuvaajaksi. Aihe on vaikea: tyttölasten pakkoavioliitot ja niiden seuraukset. Kirja on romaani, joten välillä mennään aika koomisiinkin tilanteisiin. Heti alussa koomista on turvallisuus-kurssi, joka toimii kuin kesäleiri: yhdessä koettu kauhu yhdistää kaikkia. Voi olla että tuollaisia kursseja on oikeasti käytävä, mutta tuskin ne ihan tuollaisia on.

Kirjan ehkä kantavin ajatus on Marian kaipuu Afganistaniin heti kun joutuu pois sieltä. Vaikka olosuhteet ja kaikki on kamalaa niin silti kaipuu jää. Tunnen itse samanlaista Intiaa kohtaan. En unohda rottia, spitaalisia tai kamalia vessoja, mutta silti mielessäni on koko ajan ajatus paluusta...

Kirja kertoo Kabulin kaoottisesta tilanteesta ja olosuhteista Afganistanista joita ei hyväksyttäisi missään muualla, mutta siellä ne vaan vallitsevat vuodesta toiseen eikä "kukaan tee mitään".

Francesca Marciano: Matka kuvien taakse (The end of manners 2007) WSOY, suom. Irmeli Ruuska
Arvio: *** Ihan hyvä

Cate Tiernan: Night's child

Kirjassa tapahtui suunnilleen yhtä paljon kuin neljässätoista aikaisemmassa yhteensä. Tapahtumat alkaa muutamaa vuotta edellisen osan loppumisen jälkeen, mutta hyppäävät äkkiä 15 vuotta myöhemmäksi.

Kirjan kertojat ovat Morgan ja Morganin tytär Moira. Moira käy läpi samanlaisia asioita kuin Morgan kävi teininä ja jotka ovat loppujen lopuksi samoja kuin kaikilla muillakin. Noita-initaatio on samanhenkisessä roolissa kuin ripillepääsy luterilaisessa maailmassa. Tämä on myös Tiernanin Sweep-maailman yksi ärsyttävä piirre. Noita-yhteisö on olevinaan jotain ihan muuta kuin normaali-maailma, mutta Tiernan on luonut siitä eräänlaisen peilimaailman, jossa kaikelle on vastaavuus.

En nyt rupea juonta tässä enempää spoilaamaan, mutta kirja kertoo ehjän tarinan alusta loppuun ja voisi sopia luettavaksi myös ihan sellaisenaan ilman alkuosia.

Cate Tiernan: Night's child (2003) Puffin Books
Arvio: **** Itsenäinen teos

Cate Tiernan: Full circle

Kirjassa oli kaksi juonta jotka olisi voinut jättää kyllä välistäkin: Selenan sielu tuli vainoamaan Morgania ja Daniell keksi loitsun jolla voidaan rajoittaa noidan voimia, ettei niitä tarvitsisi ottaa kokonaan pois.

Amerikkalaisuuden perimmäinen olemus taitaa olla tuotesijoittelu. Sweepissä syödään lukematon määrä Pop-tarteja ja juodaan Diet Cokeja ainakin yhden valtameren verran. Siinä häiritsee siis kaksi asiaa: tuotesijoittelu ja ruokavalion epäterveellisyys. Tuollaisella ruokavaliolla kyllä kuolee aika nuorena...

Cate Tiernan: Full circle (2002) Puffin Books
Arvio: ** Täytekirja

Cate Tiernan: Reckoning

Tämä erosi muista Sweepin kirjoista, koska käsitteli yhden, melkein ulkopuolisen henkilön tarinan pääosiltaan. Minä-kertoja oli siis Alisa, joka karkaa kotoaan ja lähtee tapaamaan äitinsä sukulaisia, joita ei tiennyt olevan olemassakaan.

Alisan ongelma on hallitsematon telekinesia, siis sama "vika" kuin Kingin Carriella. Alisa löytää isoäitinsä asumassa kummitustalossa, mutta paljastaa Hunterin avulla ettei talo kummittele vaan isoäiti itse aiheuttaa nämä tilanteet.

Vertaan näitä kirjoja usein Harry Potteriin, mutta taikuus ilmenee hyvin eri tavoin amerikkalaisessa ja brittiläisessä sarjassa. Potterissa on yksinkertaisia loitsuja, kuten esim. "Kangistumis tyystilys", joka kangisti sen johon taikasauvalla osoitti sen sanoaessaan. Sweepissä loitsuja rajataan tarkasti. Loitsun alussa siis käytetään paljon aikaa alussa siihen, että mihin paikkaan, aikaan, henkilöön tms. loitsu rajoittuu. Jollei näin tehtäisi, olisi vaara että loitsu vaikuttaisi paikkaan, aikaan tai henkilöön jolle se ei ole tarkoitettu. Tätä tarkkaa rajaamista voisi verrata amerikkalaiseen sopimusoikeuteen ja sen varjopuoliin. Ehkä kyse on luottamuksen puutteesta.

Toinen merkittävä ero on nykyaikaisten värkkien käyttö. Potterissa pölynimuri on pelkkä anekdootti, koska pölyt voi taikoakin pois ja paikasta toiseen voi siirtyä salamannopeasti käyttämällä taikuutta hyväkseen. Sweepissä taas noidat ajavat autoilla, asuvat ihan normaaleissa taloissa ja menevät sairaalaan jos loukkaantuvat vakavasti.

Cate Tiernan: Reckoning (2002) Puffin Books
Arvio: *** Erilainen

Cate Tiernan: Eclipse

Blogini pääsääntö oli aluksi spoilaus, mutta palautteen johdosta olen vähentänyt spoilereita. Nyt kuitenkin kaikille Sweepin lukemista suunnitteleville vakava varoitus: on tulossa käänteentekeviä juonipaljastuksia.

Ensinnäkin oli hienoa että Espoon kaupunginkirjasto ottaa asiakaspalautteet vakavasti ja palvelee täydellä sydämellä, erityisesti Sini N. toimi hienosti. Sain heti viestin kun kirjat oli mahdollista varata ja näin pääsin heti ensimmäisenä listalle.

Toiseksi oli hienoa lukea näitä taas pitkästä aikaa. Olinkin jo melkein unohtanut tämän wicca-pakanamaailman.

Ensin kirjassa ihmetellään mitä nyt tehdään. Morganin isä Ciaran kuitenkin ilmaantuu ja antaa Morganille vaihtoehdot: liity mukaan tai tulee dark wave. No sitä odotellassa Hunterin isä Daniel tekee vastaloitsun dark wavelle.

Morgan saa Ciaranin nalkkiin, koska tietää tämän "true namen". Ciaranille tehdään sama kuin David Redstonelle "Awakeningissä" eli riistetään voimat ja kyvyt toimia noitana. Luulen kuitenkin että jollain uudella ja härskillä tavalla Ciaran on tehnyt voldemortit ja saa voimansa jotenkin takaisin. Onhan kirjoja vielä kolme jäljellä.

Ennustelin jo "Strifen" arvostelussa, että "Alisa paljastuu kaiken pahan aluksi ja juureksi" ja niinhän tässä käy. Dark wave tulee Ciaranin kohtalosta huolimatta ja vaikka Alisa ei ole tiennyt olevansa "blood witch" hän kuitenkin onkin 3/2-kertainen BW ja pystyy torjumaan DW:n Danielin ohjeilla eikä kuole koska ei ole noita. Loogista!

Kirja oli kyllä tosi lyhyt. Aikuisten kirjoina tämä 15 osaa olisi ollut helposti 3-osainen sarja ja sittenkin osat olisi olleet aika lyhyitä.

Cate Tiernan: Eclipse (2002) Puffin Books
Arvio: *** Vaikuttava

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Tästä kirjasta mua vinkkasi RJS (kiitos) enkä tiennyt mitään muuta kuin vinkin "hieno tunnelma" kun aloitin.

Kirjan kertomuksen runko on näin jälkikäteen ajateltuna mitäänsanomaton. Hienoa onkin että loppujen lopuksi juoni jää sivuseikaksi kirjan tunnelman rinnalla.

Kirja kertoo nuoresta kirjailijanaisesta, joka lähtee maalle kirjoittaakseen kirjan. Siellä hän kohtaa vanhan naisen joka ei usko enää koskaan tuntevansa iloa tai onnea. Naiset ystävystyvät herkällä tavalla ja pitävät huolta toisistaan.

Kirjan lukeminen aikaansai rauhallisen ja "lempeän" olon. Vaikka luin sitä pätkissä niin aina vaikutus oli sama.

Lukijat ovat pyytäneet, että mainitsisin myös tilanteen johon kirja sopii. No tämä kirja sopii vaikka matkustustilanteeseen, jossa kulkuneuvo ja odotusaula vaihtuu, mutta tunnelma säilyy positiivisena huutavista lapsista, nälästä ja myöhästymisestä huolimatta juuri tämän kirjan avulla.

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (Let me sing you gentle songs 2005) Gummerus, suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi
Arvio: ***** Hieno tunnelma

Marko Leino: Kotirauha

Kirjan tarina jo kertaalleen konkurssin tehneestä yrittäjästä on vähän liian "tavallinen tarina" ollakseen kiinnostava. Sami Rakentaa Oy gryndaa omakotitaloja ja kun tulee taantuma, jää talot myymättä ja palkat maksamatta. Sami yrittää pitää yllä kulissia menestyvästä yrittäjästä ja joutuu vaan pahempaan kuseen. Sitten käydään läpi vähän kliseisen vaikeaa suhdetta isään ja äitiinkin. Lopussa tulee pari ruumista, mutta itsemurhayrityksen ja äidin kuoleman jälkeen kaikki onkin taas hyvin. Velat saadaan maksettua ja saadaan onnellinen loppu.

Kirja oli hyvin kirjoitettu, mutta juoni oli huono. En tiedä mistä olin saanut käsityksen, että Leino olisi nimenomaan hyvä juonenrakentelija. No se käsitys on nyt mennyttä!

Marko Leino: Kotirauha (2010) Teos
Arvio: ** Ennalta-arvattava

Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä

Tämä kirja on jatkoa "Lakanasiiville". Taas käsitellään vain yhtä päivää, tällä kertaa kesäkuussa 1942 eli vuotta myöhemmin kuin "Lakanasiivet". Henkilöt ovat samoja, muutama lisää kuitenkin.

Kirja kulkee samaan aikaan monen ihmisen mukana ja nämä ihmiset törmäävät välillä toisiinsa ja erkanevat jälleen. Teemoina on esimerkiksi homoseksuaalisuus, tyttöjen suhde saksalaisiin ja venäläisten sotavankien kohtelu.

Tutuista henkilöistä Juho Tiihonen on juuri hyväksytty oppikouluun ja edelleen hän kantaa vastuuta Saaralotasta. Juho on myös varsinainen luonnontieteilijä. Hän haluaa löytää kadonneen kukan ja kanniskelee kasviporttööriään mukanaan kunnes saa sinne sisiliskon ja antaa sen Saaralotan haltuun.

Itse en tiennyt mikä on "kasviporttööri". Asiayhteyksistä sitten tajusin, että se on jonkinlainen kasvikotelo. Googlaamalla löysin "Seniorinetistä" kuvankin kauniista sellaisesta. Se on siis pitkulainen peltikotelo, jossa on kantohihna.

Kirjan tunnelmat kertovat puutteesta: rikkaruohoista tehdään muhennosta ja leipää ei normaalisti paisteta kun jauhoja ei ole. Kähkönen lataa taas yhteen päivään paljon tapahtumia, mutta kai tosielämässäkin niin joskus tapahtuu.

Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä (2009) Otava
Arvio: **** Hyvä