Alexander McCall Smith: Pieniä ihmeitä autokorjaamolla, Mma Ramotswe tutkii

Kaikkien "pahojen" kirjojen jälkeen tämä Botswanan viattomuus tekee hyvää. Kirjan hahmojen viattomuus on välillä jopa liiallista, mutta ah niin positiivista. Rikokset ovat taas joko kokonaan olemattomia tai hyvin pieniä. Surullista oli Motholelin epäonnistunut hoito, mutta Motholeli itse ei tainnut ottaa asiaa kovin raskaasti.

Alexander McCall Smith: Pieniä ihmeitä autokorjaamolla, Mma Ramotswe tutkii (The miracle at Speedy Motors 2008) Otava, suom. Jaakko Kankaanpää
Arvio: *** Ihan hyvä

Harri Nykänen: Viimeinen hippi

Kirjan juoni oli uskottavampi kuin esimerkiksi "Banana Splitissä". Tässä kaikki kaukaisimmatkin langat liittyivät toisiinsa ja lopussa yhdeksi syylliseksi paljastuu Johnnyn ja Bantzon vanha lapsuudenystävä, joka on myös valtionsyyttäjä.

Johnny ja Bantzo ovat vaan niin hauskoja hahmoja, jotka melkein aina tekevät juuri toisinpäin kuin esimies haluaa...

Harri Nykänen: Viimeinen hippi (2009) WSOY
Arvio: *** Raidmainen

Anja Snellman: Parvekejumalat

Kirjassa on vahva vastakkainasettelu kahden erilaisen muslimitytön välillä. Varsinainen päähenkilö on somalialainen Anis, joka haluaisi elää suomalaisen yhteiskunnan normien mukaan: itsenäistymistä, harrastuksia, poikia, tyttöjen oma hihittelyä. Toinen päähenkilä on Alla-Zahra, joka on suomalainen, islaminuskoinen yliopisto-opiskelija. Kirjan alussa kerrotaan, että lopuksi Anis putoaa parvekkeelta. Luulin koko ajan, että hän hyppää tehdäkseen itsemurhan, mutta lopussa paljastuu paljon karmeampi totuus.

Ärsyttävää kirjassa on sana "suvainto". Kaikkihan muistaa Snellman/Kaurasen "Pelon maantieteen", jossa pidettiin motivaatiosuvantoja. Sana on jotenkin jäänyt mieleeni ja jos olen kuullut ko. sanan puhuttaessa esim. vesistöistä, olen aina ajatellut Kaurasta. Mutta nyt sana on vielä muutettu lisäämällä yksi ii sinne väliin. Lisäksi sanan merkitys on jonkinlainen eheytymis-leiri. "Pelon maantieteessähän" se tarkoitti suunnilleen samaa. Silloin oli vaan kyse naisena olemisesta ja nyt islamista.

En voi ymmärtää miten perheen kunnia voi olla tärkeämpi kuin perhe. Ajatusmalli kulkee ilmeisesti niin, että perheen miesten kunnia on tärkeämpi kuin perheen naisten henki. Tämä on yksi niistä syistä miksi minä en voi ymmärtää islamia. Miksi perheen tyttöjä rangaistaan Madonnan kuvan katselusta vaikka pojat saavat tehdä paljon pahempia asioita ilman mitään seurauksia?

Tiedän, että Suomessa on sellaisiakin islamilaisia yhteisöjä, joiden toiminta ei ole ristiriidassa suomalaisen yhteiskunnan ja sen perustuslain kanssa. Toivoisin tämän kaltaisen islaminuskon yleistyvän. Siinä painotetaan niitä samoja arvoja, joita meidänkin kristillisyyteen perustuvassa yhteiskunnassa arvostetaan. Toivon, että yhteiskuntamme puuttuisi enemmän esim. somalialaisen yhteisön omiin rangaistuskäytäntöihin ja perheväkivaltaan ja viestisi selkeästi, että esim. tyttöjen ympärileikkaaminen ja -leikkauttaminen on rangaistava rikos.

Luulen, että sinänsä on ihan sama ollaanko ääri-islamilaisia vai ääri-jotain-muuta. Mielestäni länsimaisen yhteiskunnan arvot ovat tärkeimpiä: yksilönvapaus, tasa-arvo, lapsen oikeus turvalliseen lapsuuteen, väkivallattomuus. Suvun kunnian puolustaminen, huivin käyttö ja viidesti päivässä rukoileminen ovat ihan OK kunhan niillä ei vahingoiteta ketään.

Anja Snellman: Parvekejumalat (2010) Otava
Arvio: *** Pistää miettimään

Harri Nykänen: Operaatio Banana Split

Tämä kaksikko on Nykäsen hahmoista toiseksi paras heti Raidin jälkeen. Poliisit, jotka ovat kiinnostuneempia vasikoittensa lasten huostaanottojen estämisestä kuin lain oikealla puolella kulkemisesta.

Juoni oli mutkikas, mutta helppo seurata koska kirja oli niin lyhyt. Siihen oli sotkettu Venäjän mafia, suomalainen huumekauppa ja ruotsalainen veronkierto.

Olen miettinyt voiko kirjailijan "käsialan" tunnistaa. Nykäsen voi. Kirjassa oli joitain lauseita, joista tuli mieleen tv-sarja Raid. Sellainen ytimekkyys ja kaiken keskustelun päättäminen sanomalla rauhallisesti "Minä päätän."

Harri Nykänen: Operaatio Banana Split (2008) WSOY
Arvio: ** Kevyt

Cate Tiernan: The calling

Lukijoiden palautteesta huolimatta luen edelleen näitä...

Tämä oli kyllä huonoin tähän mennessä. Tapahtumat sijoittuivat New York Cityyn melko epäuskottavalla tavalla. Kirjan suurin anti oli tieto Morganin isästä. Morgan on siis lähempänä pahiksia kuin hän luulikaan.

Amerikkalainen yhteiskunta on kyllä outo: autoa saa ajaa jo 16-vuotiaana vaikka alkoholia ei saakaan juoda. Toisaalta alastomuus on suurin tabu. Voi olla että kirjoissa yritetään tuoda esille suvaitsevaisuutta esimerkiksi seksuaalivähemistöjä kohtaan, mutta se tuntuu jotenkin päälleliimatulta, varsinkin kun sitä ulkopuolisuutta verrataan wiccalaisuuteen.

Cate Tiernan: The calling (2001) Puffin books
Arvio: * Huono

Beautiful blogger award

Kiitos Lumikki palkinnosta!

Elän ja kirjoitan blogiani täysin ulkona mistään verkostoista: en lue muiden blogeja, en käy lukupiirissä, en välitä vaikka saan jatkuvasti palautetta juonipaljastuksistani, minä vaan luen ja kirjoitan blogia! Siksi tällainen palkinto tuntuu hienolta. Olen siis oikealla tiellä ja aion jatkaa edelleen. Palkintoon liittyi velvollisuus kirjoittaa seitsemän paljastusta itsestäni. Tässä ne ovat:

1.
Aloitin kirjastossa käymisen jo ennen syntymääni. Meidän kulmille tuli kirjastoauto joka keskiviikko klo 18.30. Äitini vei minut sinne ja heti kun kynnelle kykenin, aloin käydä siellä itsenäisesti.

2.
Tämäkin liittyy kirjastoautoon. Siellä minua palvelivat kirjastoauton setä ja täti. Kun yläaste-ikäisenä kuulin heidän nimensä, olin valtavan pettynyt. Minulle he ovat vieläkin vain kirjastoauton setä ja täti.

3.
Lapsena rakastin kaikkia kirjoja, joita sain lukea. Meni siis Anni Swanit ja Merja Jalot sulassa sovussa Hardy-poikien ja Ellisin Nopsajalkojen kanssa. Erityisesti rakastin intiaanikirjoja!

4.
Yksi kirjallisen elämäni tähtihetkiä oli kun vietin yhdeksännen luokan viikon mittaisen TET-harjoittelun kirjastossa. Pääsin yhdeksi päiväksi jopa kirjastoautoon kirjastoauton tädin tilalle. Muistan vieläkin missä päin ajeltiin ja mitä jogurttia minulla oli eväänä!

5.
Olin pitkälle yli kahdenkymmenen ennen kuin luin Sinuhen ensimmäisen kerran.

6.
Pidän Paasilinnan, Tuurin ja Päätalon tuotannosta. En siis kaikista, mutta kaikilla heillä on ainakin joitain hyviä kirjoja.

7.
Olen insinööri.

Nyt pitäisi antaa palkinto seitsemällä muulle blogille. En voi sitä kuitenkaan tehdä, koska en seuraa muiden blogeja. Tämä saattaa kuulostaa itserakkaalta ja kiittämättömältä, mutta se ei ole tarkoitus. Yksinkertaisesti en vaan seuraa mitään muita blogeja. Siinäkään kyse ei varsinaisesti ole haluttomuudesta vaan siitä ettei minulla ole aikaa. Kaikki vapaa-aikani kuluu lukemiseen, sukututkimukseen ja liikuntaan.

Cate Tiernan: Spellbound

Hunter ehdottaa Morganille tàth meànma brachia. Näin Morgan saa kaiken tiedon joka on toisen, jo osaavan, noidan tiedossa. Mielenkiintoinen ajatus, jos sellaisen voisi tehdä tosielämässäkin. Kirjan lopussa Morgan kohtaa Selenan, joka tappaa vahingossa poikansa ja sitten Selenakin kuolee. Ruumiista irtosi kuitenkin pölähdys, joka lensi ikkunasta ulos. Siitä tulee väkisinkin mieleen Voldemortin tapa elää uudelleen vaikka kuoleekin välillä. Epäilen, että Selenallakin on jonkinlainen hirnyrkki takataskussa odottamassa.

En tiedä alanko jo vähän kyllästyä näihin, mutta tämä kirja tuntui pliisulta ja vanhan toistolta. Lienee kohta aika pitää pieni tauko ja siirtyä pikkusen aikuisempiin kirjoihin.

Cate Tiernan: Spellbound (2001) Puffin Books
Arvio: ** Mieto

Cate Tiernan: Awakening

Tämä oli jakso, jossa Morgan joutuu näkemään myös hyvisten pahan puolen. Morganin luotettua Davidia rangaistaan, koska hän on kääntynyt pahan puoleen saavuttaakseen sinänsä hyviä tarkoitusperiä. Rangaistus on kamala noidalle: hän ei voi enää toimia noitana. Morgan myöskin tajuaa olevansa rakastunut Hunteriin, Calin velipuoleen. Sellainen käänne tekee tästä taas varsinaisen teiniromaanin.

Olen nyt lukenut kolmanneksen tästä sarjasta ja työläintä tuntuu olevan uusien osien haaliminen kirjastosta.

Kirja on silmiinpistävän hidas. Ensimmäiset viisi kirjaa sisältävät noin kaksi kuukautta, vaikka toisaalta tuntuu ettei yksikään kirja kestänyt viikkoa kauempaa ja ne jatkuivat aina suoraan siitä mihin edellinen jäi.

Cate Tiernan: Awakening (2001) Puffin Books
Arvio: *** Vähän tylsä

Cate Tiernan: Dark magick

Morgan alkaa saada selvää pig picturesta pikku hiljaa ja tajuaa vihdoin, että Hunter on hyvis ja Cal pahis. Kirjan lopussa Cal yrittää tappaa Morganin varmuuden vuoksi. Bree ja Robbie kuitenkin pelastavat Morganin.

Analogia Harry Potteriin jatkuu: taikaesineet ovat tärkeässä roolissa, noitien neuvosto taistelee tummaa aaltoa (dark wave) vastaan etsijöiden (seeker) avulla. Etsijät on vähän kuin aurorit ja neuvosto kuin taikaministeriö Pottereissa. Lisäksi noitien taustalta löytyy klaanit, jotka muistuttavat kovasti Tylypahkan tupia. Poikkeus Pottereista on että päähenkilö Morgan onkin Woodbane eli pahis kun Harry oli aina rohkelikko, vaikka kuuluminen luihuisiinkin kai olisi ollut mahdollista.

Tästä eteenpäin luulen juonen olevan hiukan suoraviivaisempi koska hyvät ja pahat on nyt selkeämmin erotettu toisistaan

Cate Tiernan: Dark magick (2001) Puffin Books
Arvio: *** Jännää

Cate Tiernan: Blood witch

Tässä kirjassa mukaan hiipii epäilys, ettei Cal olekaan se mikä väittää olevansa. Asiasta annetaan hienotunteisia vihjeitä pikkuhiljaa. Hunter "vainoaa" Morgania ja Cal yrittää pitää Hunterin kaukana. Kirjan lopuksi Cal ja Morgan tappavat Hunterin.

Mietityttää miksi ihmeessä nämä on pitänyt jakaa viiteentoista pikkukirjaan. Tästä tarinasta olisi irronnut hyvin vaikka kolme normaalipituista kirjaa. Nyt kaiken lisäksi jokaisessa kirjassa kerrotaan taustoja, jotka on jo selvitetty aiemmissa kirjoissa. Olen itse lukenut näitä aika putkeen ja on tyhmää että vähän väliä kerrotaan samoja asioita.

Cate Tiernan: Blood witch (2001) Puffin Books
Arvio: *** Jännitys alkaa tiivistyä

Leena Lehtolainen: Kun luulit unohtaneesi

Joku aina miettii mitä järkeä on lukea samoja kirjoja monta kertaa. Olen perustellut sitä olettamuksella siitä että kirjoista löytyy uusia kerroksia jokaisella lukukerralla. Tämä kirjan kohdalla on toisin. Olen lukenut kirjan ainakin kolme kertaa aiemmin. Tällä kertaa "muistin" alusti asti kuka on murhaaja. Paitsi että muistin väärin. Sinänsä se on hauska ajatus, koska jännitys pysyi yllä koko ajan.

Lehtolaisella on samat kliseet kuin aiemmissa ja myöhemmissä kirjoissa. Sellainen ero oli että Katja joi jallua kun Maria Kallio veti whiskyä...

Kirjassa oli viisi erillistä minäkertojaa, joista neljä oli stereotypiansa mukaisia:

Katja: täydellisyyttä tavoitteleva ex-bulimikko, joka vielä kolmikymppisenäkin odottaa että elämä alkaisi eikä uskalla valmistua.

Kaitsu: it-kuplan puhkeamisessa rahansa ja tulevat rahansakin menettänyt taksikuski, joka vetää pillereitä ja ajaa ylinopeutta ilman turvavyötä.

Veikko: erakoitunut, viittäkymmentä kolkutteleva keskinkertainen kirjailija, joka pelkää naisia.

Saara: itsekeskeinen, empatiakyvytön homsantuusa ja taivaanrannanmaalaaja.

Sirkka oli ainut uskottava hahmo: keski-ikäinen kirjakaupanmyyjä, joka lopussa myöntää tarvitsevansa jonkun jota hoivata.

Jos tykkää kuunnella musiikkia lukiessaan niin testasin Ne Luumäkiä. Se sopii oikein hyvin tämän kirjan taustaksi.

Leena Lehtolainen: Kun luulit unohtaneesi (2002) Tammi
Arvio: *** "Uusi"

Jo Nesbø: Punarinta

Tällä kertaa Harry sai jäädä Osloon ihan lyhyttä Ruotsin keikkaa lukuunottamatta ja se lisää heti kirjan uskottavuutta: ollaan lähempänä lukijan omaa kokemuspiiriä.

Kirjassa käsiteltiin norjalaisten veteraanien traumaattisia sotakokemuksia. Kaiken pohjana oli ajatus siitä, että saksalaisten rinnalla taistelleet olivat maanpettureita. Toinen mahdollinen näkökanta oli jätetty kokonaan huomiotta. Nimittäin se että niillä jotka halusivat taistella Suomen puolesta, ei ollut muuta vaihtoehtoa miehitetyssä Norjassa kuin liittyä saksalaisjoukkoihin. Kirjassa olleet veteraanit olivat esim. Laatokalla ja siellä he taistelivat hollantilaisten ja australialaisten rinnalla. Suomea tai suomalaisia ei taidettu kuitenkaan mainita yhtään kertaa koko kirjassa. Se tuntuu aika kummalliselta. Aiempaan "Torakat" arvosteluuni viitaten ihmettelen, mitähän Nesbølla oikein on Suomea vastaan.

Tästä kirjasta löytyi se pakollinen rakkaustarinakin, mutta sen olisi voinut jättää pois. Epäuskottavaa oli myös työkaveri Ellenin kuolema ja Ellenin tärkeyden korostaminen. Ellen olisi pitänyt esitellä jo aiemmissa kirjoissa, jotta lukijakin olisi voinut kiintyä ja järkyttyä Ellenin kuolemasta. Nyt Harryn suru tuntui koko ajan liioitellulta.

Jo Nesbø: Punarinta (Rødstrupe 2000) Johnny Kniga, suom. Outi Menna
Arvio: **** Selvästi parempi kuin aiemmat

Jo Nesbø: Torakat

Juoni oli hyvin samanlainen kuin "Lepakkomiehessäkin". Tällä kertaa Harry lähetettiin Thaimaseen ollakseen selvittämättä mitään. Harryn juoppous on jotenkin epäuskottavaa, koska hän ajattelee melko selvästi heti juopottelunsa jälkeen. Yleissävy muistuttaa vieläkin Lehanea, vaikkakin vähemmän kuin "Lepakkomiehessä".

Kuva, joka maalataan Thaimaasta ja Bangkokista, on niin huono etten jaksa uskoa sen olevan totta. Jos se on vähänkin totta niin ei mikään ihme jos siellä joskus istutaan mielenosoituksissa viikkokausia. Korruptia ja väkivalta taitavat jättää Berlusconin Italiankin toiseksi.

Kirjassa puututaan myös kysymykseen skandinaavien harjoittamasta pedofiliasta Thaimaassa. Nesbø vertaa Norjan asennetta Ruotsiin ja Tanskaan, mutta jättää kategorisesti esim. Suomen käsittelemättä. Voi tietysti olla että Suomi ei ole norjalaisille niin tärkeä verrokki, kuin Norja on suomalaisille...

Jo Nesbø: Torakat (Kakerlakkene 1998) Johnny Kniga, suom. Outi Menna
Arvio: ** Epäuskottava

Cate Tiernan: The coven

Morgan saa selville taustansa ja juoneen tulee mukaan jokin paha. Juoni muistuttaa hyvin paljon Harry Potteria: Morgan on noita, joka on kasvanut täysin tietämättömänä taustastaan ja kyvyistään; salaperäinen "paha", joka on vainonnut Morganin esivanhempia, muistuttaa paljon Voldemortia. Em. vertailu perustuu paljolti olettamuksiin, mutta seuraavat kirjat näyttävät voiko vertailua jatkaa.

Edellistä kirjaa lukiessani ihmettelin, miten tämä sarja olisi ikinä vaarallista kristinuskolle. Tämä toinen osa antaa ehkä jo vähän osviittaa tuosta "uhasta". Olen kyllä sitä mieltä että tuskin tieto lisää tuskaa ainakaan tässä tapauksessa. Kirjassa korostetaan monin paikoin miten kristinuskoon omaksuttiin näitä pakanallisia piirteitä. Itse mietin, että suomen kielen sana joulu, tulee kuitenkin germaanisesta talvipäivänseisauksen juhlaa tarkoittavasta sanasta jewhla. Tässä kirjassa se oli englanniksi Yule. Muistaakseni Tolkien käytti tuota sanaa myös.

Näistä kirjoista oppii varmaankin perusteet myös wiccalaisuudesta, joka taidetaan edelleen jättää koulun uskontotunneilla käsittelemättä.

Cate Tiernan: The coven (2001) Puffin Books
Arvio: *** Olen koukussa

Kalle Päätalo: Myrsky Koillismaassa

Naiset tarvii kyllä jonkun armeijan käyneen miehen vierelleen kun lukee näitä Päätalon sotakuvauksia. Mä en voi mitenkään tietää mikä on korohoro... Aluksi en kyllä ollut ihan varma haluanko edes tietää.

Tää oli jotenkin terävämpi kirja kuin aikaisemmat osat, mutta ei silti mitenkään erikoinen. Kauko ja Elma kasvaa aikuiseksi, mutta Nestorista tehdään melkein pelle. Kieltämättä oli hyvä kohta kun Nestori pukeutuu turkkiin, mustaa kasvonsa ja pelottaa Olkivaaraa polttamaan tulleet saksalaiset pois.

Päätalon käyttämät sanat ovat hauskoja: saksalaisiakin sanotaan jatkosodan alussa takuumiehiksi, mutta sodan lopussa sanaa käytetään enää sarkastiseksi. Lisäksi Kaukon kaverin, Jalo Kiepin, murre oli tosi huumaavaa!

Kalle Päätalo: Myrsky Koillismaassa (1963), Gummerus
Arvio: *** Samaa

Cate Tiernan: Book of shadows

Luin tämä vain ja ainostaan, koska kristillisdemokraattien kansanedustaja Leena Rauhala esti tämän suomentamisen. En tietenkään kuulu tämän kirjan kohderyhmään, mutta luulen että kaksitoistavuotiaana tämä olisi iskenyt aika kovaa. Suosittelen tämän lukemista kaikille, jotka vastustavat ennakkosensuuria!

Kirja muistuttaa juoneltaan hyvin paljon Meyerin "Houkutus"-sarjaa. Teinityttö tutustuu myyttiseen ilmiöön. Tässä tuo ilmiö on siis wiccalaisuus. Houkutuksessa Bellasta tehdään lopulta vampyyri, mutta tässä päähenkilö Morgan tajuaa olevansa noita, vähän niin kuin Harry "Harry Pottereissa". Väkisinkin herää kysymys: kumpi oli ensin Sweep vai Houkutus? Vuosiluvuista on helppo päätellä, että Sweep. Lukikohan Meyer koskaan Sweepiä? "Yhdennäköisyys" on nimittäin silmiin pistävää. Sweep on vaan teinimpi, suorastaan lapsellinen.

Kirja täytyy Leena Rauhalasta johtuen lukea englanniksi, mutta kieli on tosi helppoa. Odotankin vaan koska saan kirjastosta seuraavia osia.

Cate Tiernan: Book of shadows (2001) Puffin books
Arvio: ** Aikamoista!

John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä

Ihmettelin miksi kirjalla on niin hölmö nimi. Se on kuitenkin kirjan juoneen nähden tosi hyvä nimi. Tapahtumat tuona viimeisenä iltana vaikuttavat monen ihmisen loppuelämään.

Irving toistaa itseään. Sinänsä hienossa kirjassa toistuvat ne samat asiat kuin niin monessa aikaisemmassakin Irvingin kirjassa: Dannyn ammatti, Joen kuolintapa, karhu jne. Wikipediassa on oikein taulukko näistä toistuvista teemoista kirja kirjalta.

Jos tässä blogissa joskus paljastan juonia hiukan liikaa niin se sallittakoon, sillä Irving paljastaa omansa heti alkuun. Esim. Dannyn tyttöystävä Charlotte. Kun hänet esiteltiin niin kävi heti ilmi että hän oli jo poissa kuvioista. Siinä sitten kun tarina eteni ja Charlotten ja Dannyn suhteesta kerrottiin enemmän niin lukija vaan odottaa, että koska Charlotte lähtee. Tiedän, että se on vaan tehokeino, mutta tosi ärsyttävä sellainen.

Aika yksinkertaisesta tapahtumasta tuona viimeisenä yönä Twisted Riverillä alkoi tapahtumaketju, jota Irving kuljettaa vuosikymmenien päähän ja saa pidettyä mielenkiinnon koko ajan yllä. Se on kai osoitus siitä että kaikesta toistosta huolimatta Irving tietää mitä tekee!

John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä (Last night in Twisted River 2009) Tammi, suom. Kristiina Riksman
Arvio: *** Aina vaan samaa

Stephenie Meyer: Bree Tannerin lyhyt elämä

Meyer taisi huomata ettei oikein osaa kirjoittaa aikuisille (vrt. "Vieras") ja tahkoaa nyt lisää rahaa siitä ainoasta tarinastaan. Pienestä asti minua on kiehtonut tämä samana tarinan lukeminen toiselta kantilta, mutta Breen rooli Bellan elämässä oli niin häviävän pieni, ettei se oikein täytä tarkoitustaan.

Jos Meyer olisi toiminut niinkuin Tolkien, niin tämä kirja ei olisi kertonut Breestä vaan esimerkiksi Victoriasta tai Voltureista ja paljon pitemmästä ajasta. Toisaalta nyt kun Meyer on tien avannut tämänkaltaiselle oheiskirjallisuudelle niin pian saattaa olla jonossa kirjoja Voltureista ja ihmissusista ja ties mistä...

Stephenie Meyer: Bree Tannerin lyhyt elämä (The short second life of Bree Tanner 2010) WSOY, suom. Pirjo Ruti
Arvio: * Ihan turha kirja

Marjaneh Bakhtiari: Toista maata

Kirjan ehdoton huippu oli päähenkilöperheen isä, Mehrdad. Hän oli iranilainen, mutta ruotsalaisten mielestä rasisti. Mielestäni Mehrdad oli oikealla asialla. Hän nostaa esiin kysymyksiä, joista virallisesti tulee vaieta: Estääkö monikulttuurisuuden ihannointi kotoutumisen? Monennenko polven maahanmuuttaja lakkaa olemasta maahanmuuttaja ja onkin ruotsalainen? Jos Rosengårdin ongelmista vaietaan koska niistä puhuminen on rasismia, miten ihmeessä ongelmiin voidaan koskaan puuttua ja estää niitä pahenemasta?

Kirjan toinen mielenkiintoinen teema on Ruotsissa syntyneiden tyttöjen arki Teheranissa. Miksi Iranin serkku haluaa näyttää vain sen edistyneen ja kehittyneen puolen vaikka samalla liian lyhyen takin pitämisestä tai väärän musiikin kuuntelusta voi joutua putkaan?

Toivoisin, että Suomessakin voitaisiin keskustella em. asioista. Toistaiseksi ei voida, koska virallisen maahanmuuttopolitiikan (Thorsin linjan) kyseenalaistaminen leimaa aina ihmisen rasistiksi.

Marjaneh Bakhtiari: Toista maata (Kan du säga schibbolet? 2008) Otava, suom. Leena Peltomaa
Arvio: **** Tärkeitä teemoja

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotoisin

Kirja kertoo maahanmuuttajista Malmössä. Se ei ole mikään romaani arjesta, vaan se nostaa esille asioita, joita "virallinen maahanmuuttopolitiikka" ei nää. Tottakai on ne normaalit kliseetkin: fyysikko lastenhoitajana ja kapinoivat muslimitytöt.

Kirja ei varsinaisesti puolustele Ruotsin maahanmuttopolitiikkaa vaan näyttää avoimesti niitä ristiriitoja, joita syntyy kun täysin erilaisia ihmisiä sopeutetaan toisiinsa. Iranilaisäidin kysymys siitä miksi häntä ei koskaan kutsuta ruotsalaisperheeseen kylään, on ihan aiheellinen. Mutta pitääkö ruotsalaisten muuttaa tapojaan ja perinteitään vai toisinpäin. Samaisen äidin pyrkimys oppia puhumaan ruotsia kunnolla on hellyyttävä, mutta täysin mahdoton niin kauan kun ainoat kontaktit ruotsalaiseen yhteiskuntaan muodostuvat lasten välityksellä.

Lasten rooli onkin omituinen, olla vanhempiensa tulkki ja opastaja pienestä pitäen. Perheen tytär kapinoi vanhempiaansa vastaa pitämällä huivia. Asioita katsotaan maahanmuuttajien näkökulmasta, joka on ainakin minun hiukan vaikeaa muuten nähdä.

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotoisin (Kalla det vad fan ni vill 2005) Otava, suom. Leena Peltomaa
Arvio: *** Hauska