Cate Tiernan: Book of shadows

Luin tämä vain ja ainostaan, koska kristillisdemokraattien kansanedustaja Leena Rauhala esti tämän suomentamisen. En tietenkään kuulu tämän kirjan kohderyhmään, mutta luulen että kaksitoistavuotiaana tämä olisi iskenyt aika kovaa. Suosittelen tämän lukemista kaikille, jotka vastustavat ennakkosensuuria!

Kirja muistuttaa juoneltaan hyvin paljon Meyerin "Houkutus"-sarjaa. Teinityttö tutustuu myyttiseen ilmiöön. Tässä tuo ilmiö on siis wiccalaisuus. Houkutuksessa Bellasta tehdään lopulta vampyyri, mutta tässä päähenkilö Morgan tajuaa olevansa noita, vähän niin kuin Harry "Harry Pottereissa". Väkisinkin herää kysymys: kumpi oli ensin Sweep vai Houkutus? Vuosiluvuista on helppo päätellä, että Sweep. Lukikohan Meyer koskaan Sweepiä? "Yhdennäköisyys" on nimittäin silmiin pistävää. Sweep on vaan teinimpi, suorastaan lapsellinen.

Kirja täytyy Leena Rauhalasta johtuen lukea englanniksi, mutta kieli on tosi helppoa. Odotankin vaan koska saan kirjastosta seuraavia osia.

Cate Tiernan: Book of shadows (2001) Puffin books
Arvio: ** Aikamoista!

John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä

Ihmettelin miksi kirjalla on niin hölmö nimi. Se on kuitenkin kirjan juoneen nähden tosi hyvä nimi. Tapahtumat tuona viimeisenä iltana vaikuttavat monen ihmisen loppuelämään.

Irving toistaa itseään. Sinänsä hienossa kirjassa toistuvat ne samat asiat kuin niin monessa aikaisemmassakin Irvingin kirjassa: Dannyn ammatti, Joen kuolintapa, karhu jne. Wikipediassa on oikein taulukko näistä toistuvista teemoista kirja kirjalta.

Jos tässä blogissa joskus paljastan juonia hiukan liikaa niin se sallittakoon, sillä Irving paljastaa omansa heti alkuun. Esim. Dannyn tyttöystävä Charlotte. Kun hänet esiteltiin niin kävi heti ilmi että hän oli jo poissa kuvioista. Siinä sitten kun tarina eteni ja Charlotten ja Dannyn suhteesta kerrottiin enemmän niin lukija vaan odottaa, että koska Charlotte lähtee. Tiedän, että se on vaan tehokeino, mutta tosi ärsyttävä sellainen.

Aika yksinkertaisesta tapahtumasta tuona viimeisenä yönä Twisted Riverillä alkoi tapahtumaketju, jota Irving kuljettaa vuosikymmenien päähän ja saa pidettyä mielenkiinnon koko ajan yllä. Se on kai osoitus siitä että kaikesta toistosta huolimatta Irving tietää mitä tekee!

John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä (Last night in Twisted River 2009) Tammi, suom. Kristiina Riksman
Arvio: *** Aina vaan samaa

Stephenie Meyer: Bree Tannerin lyhyt elämä

Meyer taisi huomata ettei oikein osaa kirjoittaa aikuisille (vrt. "Vieras") ja tahkoaa nyt lisää rahaa siitä ainoasta tarinastaan. Pienestä asti minua on kiehtonut tämä samana tarinan lukeminen toiselta kantilta, mutta Breen rooli Bellan elämässä oli niin häviävän pieni, ettei se oikein täytä tarkoitustaan.

Jos Meyer olisi toiminut niinkuin Tolkien, niin tämä kirja ei olisi kertonut Breestä vaan esimerkiksi Victoriasta tai Voltureista ja paljon pitemmästä ajasta. Toisaalta nyt kun Meyer on tien avannut tämänkaltaiselle oheiskirjallisuudelle niin pian saattaa olla jonossa kirjoja Voltureista ja ihmissusista ja ties mistä...

Stephenie Meyer: Bree Tannerin lyhyt elämä (The short second life of Bree Tanner 2010) WSOY, suom. Pirjo Ruti
Arvio: * Ihan turha kirja

Marjaneh Bakhtiari: Toista maata

Kirjan ehdoton huippu oli päähenkilöperheen isä, Mehrdad. Hän oli iranilainen, mutta ruotsalaisten mielestä rasisti. Mielestäni Mehrdad oli oikealla asialla. Hän nostaa esiin kysymyksiä, joista virallisesti tulee vaieta: Estääkö monikulttuurisuuden ihannointi kotoutumisen? Monennenko polven maahanmuuttaja lakkaa olemasta maahanmuuttaja ja onkin ruotsalainen? Jos Rosengårdin ongelmista vaietaan koska niistä puhuminen on rasismia, miten ihmeessä ongelmiin voidaan koskaan puuttua ja estää niitä pahenemasta?

Kirjan toinen mielenkiintoinen teema on Ruotsissa syntyneiden tyttöjen arki Teheranissa. Miksi Iranin serkku haluaa näyttää vain sen edistyneen ja kehittyneen puolen vaikka samalla liian lyhyen takin pitämisestä tai väärän musiikin kuuntelusta voi joutua putkaan?

Toivoisin, että Suomessakin voitaisiin keskustella em. asioista. Toistaiseksi ei voida, koska virallisen maahanmuuttopolitiikan (Thorsin linjan) kyseenalaistaminen leimaa aina ihmisen rasistiksi.

Marjaneh Bakhtiari: Toista maata (Kan du säga schibbolet? 2008) Otava, suom. Leena Peltomaa
Arvio: **** Tärkeitä teemoja

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotoisin

Kirja kertoo maahanmuuttajista Malmössä. Se ei ole mikään romaani arjesta, vaan se nostaa esille asioita, joita "virallinen maahanmuuttopolitiikka" ei nää. Tottakai on ne normaalit kliseetkin: fyysikko lastenhoitajana ja kapinoivat muslimitytöt.

Kirja ei varsinaisesti puolustele Ruotsin maahanmuttopolitiikkaa vaan näyttää avoimesti niitä ristiriitoja, joita syntyy kun täysin erilaisia ihmisiä sopeutetaan toisiinsa. Iranilaisäidin kysymys siitä miksi häntä ei koskaan kutsuta ruotsalaisperheeseen kylään, on ihan aiheellinen. Mutta pitääkö ruotsalaisten muuttaa tapojaan ja perinteitään vai toisinpäin. Samaisen äidin pyrkimys oppia puhumaan ruotsia kunnolla on hellyyttävä, mutta täysin mahdoton niin kauan kun ainoat kontaktit ruotsalaiseen yhteiskuntaan muodostuvat lasten välityksellä.

Lasten rooli onkin omituinen, olla vanhempiensa tulkki ja opastaja pienestä pitäen. Perheen tytär kapinoi vanhempiaansa vastaa pitämällä huivia. Asioita katsotaan maahanmuuttajien näkökulmasta, joka on ainakin minun hiukan vaikeaa muuten nähdä.

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotoisin (Kalla det vad fan ni vill 2005) Otava, suom. Leena Peltomaa
Arvio: *** Hauska

Joel Haahtela: Katoamispiste

Samalla tavoin kuin Christie niin Haahtelakin tarvitsee oman asteikon. Tämä oli siis parempi kuin "Elena" mutta huonompi kuin "Risteys". Juoni muistutti Elenaa, mutta tässä kirjassa toimittiin paljon enemmän päämäärän saavuttamiseksi, vaikka nk. päämäärä olikin jotenkin perusteeton.

Haahtela kirjottaa todella hyvin ja luulen että aika konservatiivinen kirja-ala tarvitsee tällaista "jotain ihan muuta". Voi olla että minun pitäisi lukea näitä kirjoja useampaan kertaa. Ne voisivat parantua silla tavoin.

Joel Haahtela: Katoamispiste (2010) Otava
Arvio: *** Hyvähkö

Lisa Marklund & James Patterson: Postikorttimurhat

Luin kirjan ennen kuin tutustuin kirjoitusprosessiin sen enempää. Prosessin ongelmiin nähden kirja on tosi hyvä. Marklund on joutunut toimimaan yhteistyössä kahdella kielellä. Ilmeisesti hän kuitenkin kirjoitti ruotsiksi. Wikipedian Patterson-sivun mukaan kirjaa ei ole vielä edes julkaistu! Ehkä sitä ei sitten ole julkaistu vaikka Amerikassa, mutta Suomessa se ainakin oli ja ruotsinkielinen tekstikin taitaa olla olemassa, koska siitä tämä oli suomennettu.

Juoni oli kekseliäs (raaka) ja monipuolinen (sairas). Luin kirjan yhdeltä istumiselta 2,5 tunnissa. Kirja oli siis lyhyt, mutta vangitseva. Loppuratkaisu ei paljastunut kokonaan edes ihan lopussa (tappoiko Sylvia vanhempansa?).

Marklund kaipaisi Pattersonin kaltaisia valjaita useamminkin. Tällä kertaa ei tarvinnut lukea ollenkaan miten Annika Bengtzon kääntää alushousunsa...

Lisa Marklund & James Patterson: Postikorttimurhat (Postcard killers 2010) Otava, suom. Päivi Kivelä
Arvio: *** Parempi kuin Marklund viime aikoina

Leena Lander: Liekin lapset

En ole juurikaan uhrannut ajatuksia sille, mitä Halikossa tapahtui vuonna 1918. Sukulaisiani ei siellä vielä silloin tiettävästi asunut ja itse muutin sieltä pois ennen kuin aloin varsinaisesti kiinnostua maailman menosta. Joku kirja muutama vuosi sitten herätti kiinnostukseni tapahtumiin Märynummella 13.5.1918, jopa siinä määrin että kävin katsomassa sen muistomerkkiä ja samalla ihmettelin miten asiat oli jätetty koulussa kokonaan käsittelemättä.

No tämä Landerin kirja avasi silmiäni ihan uudella tavalla, mutta samalla kertoi myös sen, ettei Salon seudun tapahtumista ole kirjoitettu eikä tehty juurikaan mitään tutkimusta kun ei ole ollut mitään mistä kirjoittaa tai mitä tutkia. Lander kuitenkin saarnaa liikaa ja sortuu itse samaan kuin kirjan henkilö Marja Rusanen väittäessään että on kirjoitettu esiin vain toinen totuus. Minusta molempia on "kirjoitettu esiin" ihan tarpeeksi. Se miten asiaan suhtautuu liittyy enemmänkin jokaisen omaan taustaan, siihen oliko isomummut ja -papat valkoisten vai punaisten puolella.

Kirjan juoni oli hyvä ja varsinkin minä-kertojan vaimo oli hauska tapaus. Olisin mielelläni kuullut lisää myös uuden uunin rakentamisesta!

Leena Lander: Liekin lapset (2010) Siltala
Arvio: *** Epäuskottava

Jo Nesbø: Lepakkomies

Lainasin tämän koska kaikki hehkuttaa nyt tätä Nesbøøta. Ajattelin lisäksi aloittaa ensimmäisestä kirjasta, jotta pääsisin heti jyvälle mistä on kyse. Voi olla että Nesbø on kehittynyt vuosien varrella paljon ja että hän on nyt hyvä kirjailija, mutta on vaikeaa kuvitella että tämän kirjan avulla olisi mitään suurta läpimurtoa koskaan tehty.

Kirja muistutti paljon Lehanen kuvaamaa maisemaa Bostonista: suurkaupunki kaukana täältä, aseita, säännöt eivät päde poliiseihinkaan... Uskottavuudessa oli kyllä paljon hakemista: norjalaispoliisi lähetetään Sydneyhin ja sopivan tilanteen kohdalla hänelle annetaan ase, eikä edes jatkuva kännissä olo estä aseen hallussapitoa ja käyttämistä.

Juonessa oli muutama kohtaus, jotka koin aivan turhiksi, esim. millä logiikalla Harry menee krikettibaariin haastamaan riitaa korstojen kanssa. En löytänyt teolle mitään järkevää syytä etukäteen. Jälkikäteen se tietenkin naulitsi Andrewin sairaalaan ja paljasti tietoja mahdollisesta murhaajasta. Epäloogista joka tapauksessa.

Jo Nesbø: Lepakkomies (Flaggermusmannen 1997) Like, suom. Outi Menna
Arvio: ** Epäuskottava

Eeva Joenpelto: Kuin kekäle kädessä

Sarjan edellisen osan jälkeen tämä oli oikeastaan aika huono. Syynä voi tietenkin olla Kröönruuskan poismeno. Siinä lähti se kaikkein voimakkain hahmo.

Vieno jäi ajelehtimaan jo viime kirjassa ja tässä puoli on valittu, mutta muuten ajelehtii vaan edelleen. Hännisen perheen osalta tarina on jotenkin kliseemäinen. Matin linnatuomio kruunaa senkin kuvion. Anjan naapurissa asuva opettajapariskunta oli kaikessa kamaluudessaan sentään uskottava. Ne oli just niin pahoja kun sellaset ihmiset on. Nainen vielä enemmän kuin mies.

Aika ennen kieltolain kumoamista on varmasti ollut jännittävä, mutta Joenpelto ei oikein saa siitä kaikkea irti. Matin hurjastelut käydään läpi, mutta olisi siitä aiheesta irronnut varmasti jännempiäkin tarinoita. Toisaalta voi olla, että pirtu ei näytellyt silti niin suurta roolia muiden kuin trokareiden ja ostajien elämässä. Asiastahan ei varmasti kauheasti "paremmissa piireissä" tehty numeroa.

Korruptoituneesta tuomarista olisi saanut myös meheviä juonenkäänteitä, mutta se jätettiin käyttämättä ja näytettiin Matille ettei edes tuomariin voi luottaa, jos yleisön mielipide on toisenlainen.

Eeva Joenpelto: Kuin kekäle kädessä (1976) WSOY
Arvio: *** Mitäänsanomaton

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

Kirjan alku oli hyvin hajanainen ja luulin jo hetken että kyse onkin hämärästä novellikokoelmasta vähän samaan tyyliin kuin Castillonin "Äidin pikku pyövelissä". No neljännessä kappaleessa tajusin kyseessä olevan romaanin ja siitä juoni sitten pikkuhiljaa kehittyi.

Kirja kertoo kahdesta yksinäisestä friikistä: Alice ontuu lasketteluonnettomuuden takia ja Mattei on kaksossisarensa hukannut nero. He tapaavat ja ovat ystäviäkin, mutta ajautuvat erilleen.

Parasta kirjassa on, että kun Alice tajuaa Mattein siskon kohtalon, hän ei kerro sitä Matteille. "Tavallisessa" kirjassa hän olisi kertonut, sisko olisi löytynyt ja olisi seurannut onnellinen loppu. En oikein pidä sellaisista "konservatiivisista" lopuista.

Tapa, jolla Giordano käsittelee Mattein maailmanhahmotusta, kertoo että Giordano on "alalla". Toisaalta nämä huomautukset liittyen näköhavaintoihin tuntuvat yleensä hiukan päälleliimatuilta eikä niinkään juoneen kuuluvilta osilta.

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys (La solitudine dei numeri primi 2008), suom. Helinä Kangas
Arvio: **** Hyvä

Antti Hyry: Uuni

Kirja kertoo nimensä mukaisesti uunista ja sen rakentamisesta. Uunia rakennettiin pitkään ja hartaasti ja ilmeisesti ilman paperilla olevia suunnitelmia. Välillä päähenkilö Pietari pistäytyi poikansa luona Etelä-Suomessa ja välillä vaimonsa kanssa Ruotsissa.

Hiukan se jäi vaivaamaan, että kun kaikki uuniin liittyvä kerrottiin yleensä juurta jaksain, niin piipunmuurauksesta jäi vesikaton ylle tuleva osa "kertomatta". Mainittiin, että se tuli valmiiksi, muttei kerrottu miten telineet sinne ylös tehtiin tai muutakaan.

Ihan lopussa valettiin pirtin lattia. Siinä oli se ainoa suuri ristiriitaisuus, jonka huomasin. Jos lattiaan tulevat juoksut olisi oikeasti roikottanut katosta niin pumppuauton käyttö olisi ollut varmasti hankalaa ellei mahdotonta, koska ripustuslaudat olisivat olleet koko ajan tiellä. Tästä hankaluudesta olisi pitänyt edes mainita jos verrataan siihen millä tarkkuudella muut asiat ja työvaiheet käsiteltiin.

Hyryn kirjoitustyyli on hyvin pelkistettyä, tuntui että adjektiivejä säästeltiin. Jos vertaa mihin tahansa kirjaan niin kaikki jännitys tästä kirjasta puuttui. Se puute teki siitä toisaalta mielenkiintoisen, toisaalta tylsän.

Antti Hyry: Uuni (2009) Otava
Arvio: *** Uuneista kiinnostuneille

Frederick Forsyth: Shakaali

Olen lukenut tämän niin monta kertaa, etten enää edes tiedä kuinka monta. Ja tämä kirja vaan kestää ja kestää aina uuden lukemisen ja samalla se tuo aina uusia ja uusia puolia esiin itsestään.

Juoni on hienosti järjestetty ja asioita rakennellaan pitkään ja hartaasti. Toisaalta ei siinä amerikkalaisessa hengessä, että kaikella on tarkoitus johtaa johonkin. Esimerkiksi belgialainen epärehellinen väärentäjä jäi kuolleena arkkuunsa ja Shakaalin paljastavat tiedot hänen tallelokeroonsa. Poliisi olisi voinut löytää ne ja saada Shakaalin identiteetin selville, muttei saanut.

Oma suhteeni de Gaulleen alkaa yleensä lentokentästä ja loppujen lopuksi perustuu lähinnä Papilloniin ja muuhun Ranskasta kertovaan kirjallisuuteen. Jostain syystä ajattelen de Gaullesta niin kielteisesti, että joka kerta tätä lukiessani toivon salaa, että Shakaali olisikin onnistunut eikä kuollut.

Frederick Forsyth: Shakaali (The day of the Jackal 1971) Otava, suom. Sakari Ahlbäck
Arvio: ***** Lähes täydellinen

Riikka Ala-Harja: Kanaria

Kirjan juoni oli huono ja suorastaan tyhjä. Jäin jälkikäteen miettimään miksi tämä kirja oli ylipäätään putkahtunut ulos ja minun luettavakseni. Joku arvostelukyvytön kriitikko on varmaan syyllinen jälkimmäiseen, mutta entä se julkaisu? Mikä siis on tämän kirjan tarkoitus. Ei ainakaan minkään tiedon välittäminen eli kai sitten viihde. Onko se viihdettä, että keksitään älytön ja huono tarina narsistimiehestä ja hänen menneisyydestään ja kontakteistaan.

Kirjasta puuttui kaikki mikä tekee kirjasta lukemisen arvoisen. Harmittaa, että ylipäätään tuhlasin aikaani tähän.

Riikka Ala-Harja: Kanaria (2010) WSOY
Arvio: * Ihan turha kirja

Gabriel Garcia Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys

En taaskaan enää muista miksi edes lainasin tämän kirjan. Tämä oli tosi hieno kokemus. Kirja kertoi noin sadan vuoden ajasta yhdessä kylässä ja yhden perheen kannalta.

Jotkut kirjan tapahtumat eivät ihan mahdu normaalin maailmanjärjestyksen piiriin. Siitä seurasi, etä koko ajan piti olla vähän varpaillaan. Toisaalta tapa, että lähes kaikki pojat saavat nimeksi Aureliano tai José Arcadio, johtaa tilanteeseen ettei enää ihan varmaksi tiedä kuka oli kenenkin poika, sisar, äiti tai täti.

Kirjassa ei puhuttu vuosiluvuista, mutta tapahtumat on helppo sijoittaa aikajanalle suunnilleen: keksinnöt, sota, juna ja banaaniyhtiö. Tämä oli kiehtovaa: aikaa ei ollut, mutta samalla se oli; aika kului toisille, mutta toisille se pysähtyi.

Hahmoista merkittävin taisi kuitenkin olla perheen ulkopuolinen Melquíades, kiertävä mustalainen, joka ennusti perheen kohtalon.

Sukututkijalle kirja tarjoaisi mielettömän kirjausharjoituksen. Sukupolvia oli lukematon määrä, nuoret kuolivat ennen vanhoja ja kuolleet elivät talossa henkinä. Englanninkielisestä wikipediasta löytyy koko puu.

Gabriel Garcia Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys (Cien años de soledad 1967) suom. Matti Rossi
Arvio: ***** Tosi hieno kirja!

Henning Mankell: Savuna ilmaan

Mankell puuttuu kirjassaan ruotsalaisen yhteiskunnan korruptioon taas kerran. Ongelmat ovat hyvin samanlaisia kuin Suomessa, vrt. Lemminkäinen-KMS-Keskustapuolue. Kirjassa oli kunta, johon tuli yksi suursijoittaja ja pisti hulinaksi. Ihmiset tulivat huijatuksi ja poliitikot suursijoittajan ympärillä jäivät putipuhtaiksi.

Mankell rakensi juonen juopon naissyyttäjän ympärille. Hahmo oli ohut ja epäuskottava. Mankellmaiseen tapaan hänellä oli muitakin ongelmia yksityiselämässään: lapsettomuus ja dementikko äiti, jonka hoitoon menossa oli ongelmia.

Kaiken kaikkiaan Mankell saarnaa liikaa. Wallandereissa käsiteltiin esimerkiksi ihmiskauppaa, huumeita ja kansainvälisiä rikollisliigoja. Joskus myös kansankodin rakenteellisiä ongelmia. Jos Mankell joskus rauhoittuisi ja kirjoittaisi "pelkän" dekkarin, siitä tulisi varmaan tosi hyvä. Sitä odotellessa!

Henning Mankell: Savuna ilmaan (Labyrinten 2000) Otava, suom. Laura Jänisniemi
Arvio: *** Mankell saarnaa liikaa

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Tää on vähän niinku Päätaloa tutuissa maisemissa. Yllättävän paljon samanlaista.

Tarina pyöri Lohjalla ja päähenkilönä oli muualta muuttanut Hänninen, joka koki ettei häntä oikein hyväksytty. Tuo ulkopuolisuuden tunne tuli esille jo Hautalan "Salo" -kirjassakin.

Tarina sijoittui 1920-luvun alkuun, aikaan jolloin vankeja pääsi Tammisaaresta kotiin. Kröönruusin Vienokin tuli ihmettelemään, mitä tekisi elannokseen ja valitsemaan puoltaan vasemmistossa. Vienon äiti oli kuitenkin ankara kommunisti ja kotona tuli ristiriitoja.

Kröönruuskan serkku oli kauppias Hännisen vaimo. Naiset olivat hyvin erilaisia ja samalla niin samanlaisia. Arvomaailma oli olevinaan ihan eri, mutta ongelmia oli molemmilla. Toisaalta keskustelunaiheet olivat yhteisiä ja yhdessä vietetty lapsuus kajasti kaikkiin tekoihin.

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista (1974) WSOY
Arvio: **** Yllättävä

Karin Slaughter: Triptyykki

Kirja muistutti hämmentävästi Dennis Lehanen kirjoja, erityisesti "Suljettua saarta", jossa hyvisten ja pahisten osat vaihtuivat lennosta. Tässä ne kuitenkin asettuivat jo jossain puolen välin paikkella, onneksi.

Kirja kertoo poliisista, joka alkaa selvittää raakaa murhaa ja ehdonalaisessa olevasta tappajasta. Mukaan sotkeentuu vielä muutama poliisi ja jännitystä rakennellaan pitkään ja hartaasti.

Amerikkalainen maailmakuva, jota tässä katsotaan Atlantasta käsin, on aina vaan hämmentävä. Esimerkkeinä poliisin korrutio ja monitasoisuus hallinnollisesti, vankilaelämän kiero logiikka ja rasismi ovat niin vahvoina lästä, että sitä on vaikeaa ymmärtää. Hämmentävää on myös, että John joka tuomitaan kuusitoistavuotiaana samanikäisen tytön raiskauksesta ja taposta, leimataan vankilasta päästessään pedofiiliksi uhrin iän perusteella.

Suomentaja käyttää monta kertaa sanaa "pikkutyttö" 14-16-vuotiaista tytöistä. Hämmentävää!

Karin Slaughter: Triptyykki (Triptych 2006) Tammi, suom. Annukka Kolehaminen
Arvio: *** Jännä

Kira Poutanen: Ihana meri

Kirjan päähenkilö, Julia, sairastuu pikkuhiljaa kirjan edetessä anoreksiaan ja käy pohjalla asti. No siinä se juoni olikin.

Aika kliseisellä tavalla käydään läpi tutut teemat: huomionhaku kotona (isältä), pakottava tarve menestyä koulussa ja aivan käsittämättömät pakkomielteet syömisessä ja liikunnassa. Samalla käydään läpi myös vanhempien, opettajien ja terveydenhoitohenkilöstöstön vähättelevä suhtautuminen: isä on vaan tyytyväinen ettei tytär ole pullukka, opettajat ovat tyytyväisiä kympin keskiarvoon ja terveydenhoitaja pyytää nätisti syömään enemmän vaikka pitäisi todella auttaa.

En väitä että syömishäiriöt johtuvat pelkästään ympäristötekijöistä, mutta minkä takia jokaisessa naistenlehdessä julkaistaan jatkuvasti laihdutusvinkkejä ja jokainen näissä lehdissä julkaistu kuva photoshopataan luurangonlaihaksi. No en nyt saarnaa kun kirjaa piti arvostella, mutta aihe on tärkeä ja näitä tyttöjä vaietaan koko ajan kuoliaaksi...

Kira Poutanen: Ihana meri (2001)
Arvio: **** Ehdotonta luettavaa kaikille vanhemille

Mika Waltari: Suuri illusioni

Tämä taitaa olla Waltarin ensimmäisiä kirjoja, mutta kirja vaikuttaa välillä yllättävänkin kypsältä 20-vuotiaan kirjoittamaksi. Kirja on kai virallisesti rakkausromaani, mutta toisaalta siinä miesten välinen keskinäinen ystävyys, toveruus niinkuin kirjassa sanotaan, on myös suuressa roolissa.

Päähenkilö, herra Hart, rakastuu Caritakseen, joka on ihanan julkea ja salaperäinen. Kuviossa on mukana myös herra Hellas.

En tiedä miksi, mutta minua ahdistaa Hellas-nimen taivutus. Linna käytti jo "Pohjantähdessä" muotoa "Hellaassa", muistaakseni Ellen Salpakarin suulla. Jo silloin se tuntui virheelliseltä ja sama linja on myös tässä kirjassa. Muoto taitaa olla oikea, en edes keksi parempaa, mutta silti se särähtää korvaan joka kerran tullessaan esiin.

Waltari kertoo taiteilija Mäen suulla alkoholinkäytöstä näin: "Saisivat ainakin tantat ja peruukit kotimaassa tilaisuuden ravistaa päätään ja sanoa: Niin lahjakas ja niin kyvykäs, - ja sortui viinaan. Miksi emme soisi heille sitä nautintoa. Ja sillä tavoin olisi pieni mahdollisuus tulla kuuluisaksikin aikaa myöten." Ennakoikohan Waltari tässä jo omia tavoitteitaan ja keinojaan...

Mika Waltari: Suuri illusioni (1928) WSOY
Arvio: *** Pliisu