Johan Theorin: Yömyrsky

Tätä kirjaa ei kyllä kannata lukea iltaisin yksinään. Varsinaisesti kyse ei ole mistään kummitusjutusta, mutta välillä kirja oli hyvinkin pelottava.

Kirjassa on paljon samanlaisia elementtejä kuin "Hämärän hetkessä" mutta kokonaisuutena kirjat ovat ihan erilaisia. Menneisyys on tässäkin tärkeässä roolissa, mutta se ei liity millään tavalla tutkittavaan juttuun.

Päähenkilö Tilda aloittelee uraansa lähipoliisina Öölannissa ja pääsee mökkivarkaitten jäljille. Loppukohtaus tapahtuu ulkona keskellä talvimyrskyä. Vaikka siinä kohtaavat lähes kaikki kirjan päähenkilöt, se ei vaikuta kuitenkaan liian teennäiseltä.

Kummitukset tai kuolleet pyörivät kohtauksissa mukana, mutta loppujen lopuksi kuolleet pysyvät omassa maailmassaan erillään elävistä. Tunnelma on vähän samanlainen kuin elokuvassa "The others".

Ruotsalaista ajattelua kuvaa se, että poliisi kutsuu murroista epäillyn kuulusteluihin jättämällä viestin vastaajaan. Ei kai kukaan niin pöljä oikeasti voi olla...

Johan Theorin: Yömyrsky (Nattfåk 2008) Tammi, suom. Outi Menna
Arvio: ***** Mieletön

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Kirjan perusteema muistutti hiukan Høegin "Naista ja apinaa" ja Adamsin "Käsikirjaa linnunradan liftareille", joissa on eläimiä jotka ovat ihmistä viisaampia ja hallitsevat maailmaa, mutta luovat illuusion siitä että ihminen olisi "hallitseva rotu". Tässä peikot olivat piilossa, mutta fiksuja ja olemassa. Peikot oli kyllä todettu eläinlajiksi, mutta niiden elämästä tai toimista ei tiedetty juuri mitään.

Minua kiehtoo erityisesti Sinisalon tyyli, jossa fantasiakirjallisuudelle ominainen maailmojen uudelleen keksiminen ei ole pääosassa vaan mennään vaan ihan vähän meidän tuntemamme maailman rajojen yli. Tässä siis oli yksi nisäkäslaji (Felipithecus trollius) Suomen metsiin lisää.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (2000) Tammi
Arvio: **** Lisää tätä

Arnost Lustig: Pimeydellä ei ole varjoa

Kirja kertoo kahdesta pojasta, jotka selviävät hengissä keskitysleiriltä, mutta jotka karkaavat junasta matkalla taas uudelle leirille ihan sodan loppuvaiheissa. Siinä sitten juostaan ja eksytään ja ollaan nälissään. Kaikki kaatuu kun toinen heistä hakee ruokaa eräästä talosta ja pojat saavat etsijät peräänsä. Miksei ruokaa voinut varastaa yöllä ja vähän huomaamattomammin? Muutenkin on aika epätodennäköistä, että kukaan olisi jaksanut mäkistä maastoa ilman ruokaa.

Kirjassa oli kuitenkin muutamia ajattelemisen arvoisia ajatuksia.
-Jompikumpi pojista kertoo jossain vaiheessa tuntevansa olevansa kylässä itsensä luona. Mielenkiintoinen ajatus. Olla vähän niin kuin sivustakatsoja omassa elämässään.
-Leirin vartijan sanottiin pitävän ihmisiä leluina, joita voi rikkoa milloin huvittaa.

Kaiken kaikkiaan kirja kertoo poikkeuksellisesti siitä arjesta, joita leirien "hyväosaisemmat" juutalaiset elivät. Siis ne joita ei tapettu, koska he pystyivät tekemään töitä.

Arnost Lustig: Pimeydellä ei ole varjoa (Tma nemá stín 1991) Like, suom. Nina Saikkonen
Arvio: ** Melko huono

Agatha Christie: Herra Quin esittäytyy

Oli hassua, että luin peräkkäin kaksi täysin erillistä ja erilaista kirjaa, joissa molemmissa oli Quin/Quinn. Tässä kirjassa Quin oli Kohtalo, joka muutti ihmisten elämän suuntia. Kirjan päähenkilö oli Satterthwaite, joka oli jonkinlainen elämän sivustakatsoja eikä Quin näin ollen puuttunut hänen elämäänsä, korkeintaan näytti suuntaa miten auttaa muita ihmisiä

Muistan joskus lukeneeni, ettei Christien kirjoissa olisi mitään varsinaisesti yliluonnollista. No tässä kyllä oli, ei nyt mitään kovin merkittävää, mutta vähän kuitenkin.

Kirjan oli jälleen suomentanut Aulis Rantasen vetämä suomentajaseminaariryhmä, mutta tällä kertaa erittäin onnistuneesti. En muista yhtään kohtaa, jossa suomennos olisi jotenkin särähtänyt korvaani. Kirjan takakannessa tämä on luokiteltu SAPO-kirjojen tapaan perinteiseksi salapoliisromaaniksi. Tämä kirja oli kyllä enimmäkseen jotain ihan muuta.

Agatha Christie: Herra Quin esittäytyy (The mysterious Mr. Quin 1930) WSOY, suom. Aulis Rantanen, Oskari Heikkinen, Leena Häggqvist, Ilpo Lifländer, Sirpa Mustonen, Tuula Muukka, Outi Ojanen, Sari Pippuri, Heli Rajala, Päivi Riikonen, Minna Sainio, Ilkka Sankari, Aimo Tattari ja Minna Wallén
Arvio: **** Kokonaan uudenlainen Christie

Paul Auster: Lasikaupunki

Valitsin tämän kirjan vain New York -aiheen takia, mutta nyt olenkin mykistynyt.

Kirjan päähenkilö alkaa käyttää nimeä "Paul Auster" väärinyhdistetyn puhelun seurauksena. Hänen pitää suojella poikaa isältään, mutta loppujen lopuksi Paul Auster/Quinn katoaa. Hän jättää jälkeensä muistivihon, josta kertoja sitten kirjoittaa tämän kertomuksen. Kertoja on myös oikean Paul Austerin ystävä. Hämmentävää!

Kirjassa kävellään paljon pitkin New Yorkia ja joku fiksumpi olisi varmaankin seurannut kaikkia liikkeitä kartalta, mutta minä en siihen ruvennut. Odotan innolla että saan trilogian seuraavan osan käsiini.

Paul Auster: Lasikaupunki (City of glass 1985) Tammi, suom. Jukka Jääskeläinen
Arvio: **** Mykistävä

Liza Marklund: Paikka auringossa

Kirja oli lähes suoraa jatkoa edelliselle kirjalle. Nämä siis kannattaa lukea järjestyksessä.

Annika laukkasi koko ajan Malagassa tekemässä juttuja ja joutui koko ajan syvemmälle mukaan juttuun joka alkoi jo viime kirjassa. Tuon jutun perhesuhteet ja taustat olivat niin monimutkaiset, että en kirjan loputtuakaan ollut ihan varma kuka kukin oli ja missä suhteessa muihin. Loppu oli kuitenkin vapauttava: kaikki oikeasti pahat kuolivat, hyvät jäivät henkiin ja hampun viljelijät jatkoivat hommiaan.

Marklundin Suomi-kuva on omituinen. Hän mainitsi taas hahmon nimeltä "Timmo". Onhan Suomessa Timoja ja Kimmoja mutten ole ikinä kuullut Timmosta. VRK:n mukaan niitä on 18 eli se ei ole mikään järkevä nimivalinta suomalaiselle ruotsalaisessa kirjassa.

Kirjan suomentaja vaikutti hiukan suomen kielestä vieraantuneelta. Välillä oli tosi kummallisia yhdyssanoja.

Liza Marklund: Paikka auringossa (En plats i solen 2008) Otava, suom. Päivi Kivelä
Arvio: *** Tyypillinen Marklund

Agatha Christie: Rikos yhdistää

Tommy ja Tuppence saavat tällä kertaa peitetehtäväkseen hoitaa etsivätoimistoa ja sen päivittäiset rutiinit. Kaikenlaisia juttuja siinä sitten ratkotaan ja välillä ruumiita tulee liukuhihnalta ja välillä murretaan alibi ihan vaan huvin vuoksi.

Ainoa oikeasti hauska yksityiskohta oli Hercule Poirotin esiin tuominen. T&T matkivat salapoliiseja eri dekkareista lähtien Sherlock Holmesista ja päätyen Hercule Poirotiin, ihan kuin hän olisi mikä tahansa salapoliisitarinan päähenkilö!

Lopun vielä pilaa se että pariskunnasta tehdään hyvin inhimillinen ja tavallinen.

Agatha Christie: Rikos yhdistää (Partners in crime 1929) WSOY, suom. Aulis Rantanen, Jali Jumisko, Pierina Järventaus, Eeva Karhunen, Ilkka Kemppinen, Paula Mänty, Marjo Peltoniemi, Hannele Pietikäinen, Anu Ruohtula, Riitta Räty, Arja Tuura-Turunen ja Heli Yrjälä
Arvio: *** Epäuskottava

Harri Nykänen: Ariel - Jumalan selän takana

Lainasin tämän Sellon kirjaston Bestseller-hyllystä ja jäin miettimään, että kuinkahan ehdin lukea tämän viikossa. Tulin kotiin ja luin kirjan siltä samalta istumalta. Kirja ei varsinaisesti ollut kovin hyvä tai uskottava, mutta se piti otteessaan ja Nykäsen kirjoista tietää, että ne ovat pääsääntöisesti ihan käypiä.

Ariel ei ole kovin hyvä hahmo. Helsingin juutalaiseen seurakuntaan kuuluu vain noin tuhat jäsentä, joka on 0,2 % koko kaupungin väestöstä ja se on niin vähän ettei Arieliin voi hahmona samaistua juuri kukaan. Ehkä ainoastaan joku sinkku-nelikymppinen mies, jonka sukulaiset etsivät hänelle puolisoa koko ajan, voisi samaistua Arieliin...

Kirjan juoni, johon loppujen lopuksi liittyy myös Mossad, oli kyllä niin härö että toivon että Nykänen palaa pian maan pinnalle.

Harri Nykänen: Ariel - Jumalan selän takana (2009) WSOY
Arvio: ** Pliisu

Agatha Christie: Murha maalaiskylässä

Minua alkoi vähän kyllästyttää nämä "huonot" Christiet ja muutenkin oli hyvä päästä käsiksi jo neiti Marpleenkin. "Roger Ackroydin murhan" arvostelussa totesin, ettei neiti Marple ollut mikään juoru-akka. Tämän kirjan alkupuolella hän vähän oli sellainen, mutta kun päähenkilö, kirkkoherra Clement, häneen tutustui niin tuo kuva kyllä varisi pois. Tietenkin neiti Marplen aseman takia on hyvä, jos hänet laitetaan aina juoru-akka-kategoriaan. Murhaaja ei osaa pelätä häntä.

Tarina muistutti muutenkin "Roger Ackroydia": kylän merkkiherra murhataan, on epämääräisä sukulaisia, onneton rakkaustarina ja sivullinen, joka tutkii asiaa poliisin rinnalla. "Rogerissa" murhaaja vaan oli tuo samainen sivullinen...

Lukemani suomennos lienee 1950-luvulta ja välillä sen kyllä huomaa. Toisaalta on kyllä omituista että eroja on kuitenkin niinkin vähän nykysuomennoksiin verrattuna. Epäilen myös että nykysuomentajien tyyli kumpuaa vanhoista suomennoksista ja nykysuomennokset muistuttavat enemmän vanhoja suomennoksia kuin nykykieltä.

Agatha Christie: Murha maalaiskylässä (Murder at the vicarage 1930) WSOY, suom. Eila Pennanen
Arvio: **** Klassikko

Dorothy L. Sayers ja Agatha Christie: Murha yksinoikeudella - Ruumis varjostimen takana

Kirjassa oli kaksi erillistä tarinaa, joita olivat kirjoittaneet useat "Detection Clubin" jäsenet. Lisäksi kirjaa oli suomentanut kymmenkunta henkeä. Tämä aiheutti sellaisen sekavuuden ja epäjatkuvuuden, että lukukokemus häiriintyi pahasti.

Ensimmäinen tarina "Murha yksinoikeudella" oli sentään suunniteltu yhdessä, joka kai tarkoitti sitä, että kirjoittavat tiesivät koko ajan murhaajan. Jälkimmäisessä tarinassa "Ruumis varjostimen takaa" oli tunnelma paljon sekavampi. Loppuosan kirjoitajat eivät kai tienneet kuka oli murhaaja vaan he päättelivät sen itse. Tämä näkyi juonessa.

Jälkimmäisen tarinan alkukohtaus lähenteli jopa Hitchcockin parhaita kauhun rakentelukohtauksia. Siis salapoliisiromaaniksi se oli kauhua. Kauhuromaaniksi se olisi ollut pliisua...

Dorothy L. Sayers, Agatha Christie ja muita Detection Clubin jäseniä: Murha yksinoikeudella (The scoop 1931) - Ruumis varjostimen takana (Behind the screen 1930) WSOY, suom. Auli Rantanen, Tiina Kinnunen, Tiina Koskimaa, Anne Kylliäinen, Marita Laakso, Päivi Laakso, Anssi Pasila, Ulla Ritvanen, Irma Roiha, Jerry Silván ja Jaana Tiihonen
Arvio: *** Melkein kauhua

Agatha Christie: Seitsemän kellon salaisuus

Kirjan tapahtumiin osallistuvat samat henkilöt kuin "Rakkauskirjeiden salaisuudessa". Päähenkilönä oli tällä kertaa Bundle, joka jäi taustahahmoksi em. kirjassa. Bundle tutki omituista salaseuraa ja ystäviensä kuolemaa omituisella kokoonpanolla.

Juoni ei ollut missään kohtaa järin uskottava ja hahmot olivat huonoja. Ainoastaan tarkastaja Battle oli uskottava, mutta loppuratkaisu vesitti senkin. Ei edes huvita kirjoittaa koko kirjasta...

Olen oikein odottanut, että löytäisin oikeasti huonon Christien kirjan. Tässä se nyt on. Kohta puoliin vastaan tulee myös Mary Westmacottin nimellä kirjoitettu romaanit, jotka lienevät ällöä tavaraa.

Agatha Christie: Seitsemän kellon salaisuus (The seven dials mystery 1929) WSOY, suom. Helena Luho
Arvio: ** Odotettua heikompi

Agatha Christie: Sininen juna

En muista koska olen viimeksi lukenut tämän, mutta pitkä aika siitä ei voi olla, koska alusta lähtien tiesin kuka on murhaaja, jopa ennen kuin koko murhaa oli edes tehty... Voi myös olla, että olen katsonut tämän televisiostakin, mutta viime aikoina olen suorastaan vältellyt Christien tv-esityksiä, etteivät ne pilaisi lukukokemusta. No tämä kirja oli siis tietyllä tavalla "pilalla" alusta lähtien.

Juoni oli rakennettu niin, etä epäiltyjä murhaajia oli kaksi: murhatun aviomies ja rakastaja. Jälkimmäinen pidätettiin ensin, sitten vapautettiin ja aviomies pidätettiin pitkäksi aikaa. Loppujen lopuksi Poirot selvitti, että murhaaja olikin aivan kolmas henkilö, joka ei vain oikein ollut osannut päättää kumman edellä mainituista lavastaisi syylliseksi. Hieno ajatuskuvio!

Kummallinen suomennos oli palvelustyttö. Nimittäin heti seuraavassa lauseessa häntä tituleerattiin naiseksi. Kai sanalle maid voisi keksiä paremmankin suomennoksen...

Agatha Christie: Sininen juna (The mystery of the blue train 1928) WSOY, suom. Aarre Pipinen
Arvio: *** Flaati

Agatha Christie: Neljä suurta

Kirja koostui monista pienistä, mutta nerokkaista kohtauksista, joissa Poirot yritti kampittaa oveluudellaan Neljää Suurta. Sikäli tämä siis oli erilainen Poirot, että varsinainen juttu oli niin iso, että matkan varrella piti ratkoa monta juttua. Toisaalta myös Poirot rakensi juttuja ansoiksi vastustajiaan varten.

Minulle oli yllätys, että Christie on kirjoittanut näinkin spektaakkelimaisen kirjan, jos sitä peilaa aikaan koska se on kirjoitettu. Varsinainen juoni oli jopa hiukan jamesbondmainen maailmanpelastustarina ja loppuratkaisu muistutti minkä tahansa toimintaelokuvan loppuhuipennusta.

Kapteeni Hastings kuvataan kyllä jopa hiukan naismaisesti. Vai mitä ajattelette seuraavasta: Automatka kesti pari tuntia. Se oli todella ihana...

Agatha Christie: Neljä suurta (The big four 1927) WSOY, suom. Anna-Liisa Laine
Arvio: **** Edelläkävijä

John Grisham: Kammio

Tämä kuuluu Grisham-kokoelmaani, johon tartun kun mikään muu ei huvita. Kuolemanrangaistus on Suomesta katsoen kaukana, mutta kai se on ihan tätä päivää Yhdysvalloissa. Kirjan nuori asianajaja haluaa auttaa kuolemansellissä lojuvaa isoisäänsä teloituksen kynnyksellä. Samalla kaivellaan suvun synkkiä salaisuuksia.

Kaiken kaikkiaan kuolemanrangaistus on jo sinänsä julmaa, mutta kirja tuo esille omituisia piirteitä ainakin Mississippin kuolemanrangaistussysteemistä. On teloituspipareita ja sheriffejä juhlimassa vankilan pihalla juuri ennen teloitusta. Toisaalta taas vanki siirretään ennen telotusta tarkkailuselliin, ettei hän vaan tapa itseään. Onko se nyt humaania vai ei?

Toinen hämmentävä asia on lukuisat valitustiet ja valitusten aiheet. Lisäksi amerikkalainen virkoihinvalintakäytäntö (siis vaalit) tuo aina eturistiriitoja tuomareiden ja syyttäjien välisiin suhteisiin.

Kaikkein kamalin asia on kuitenkin se että teloitukseen on mahdollista päästä katsomaan kuolemaa. Mahdollisuus on uhrien omaisilla ja kuvernöörillä. Lisäksi muutama toimittaja pääsee arvonnan kautta mukaan.

John Grisham: Kammio (The chamber 1994) WSOY, suom. Irmeli Ruuska
Arvio: *** Varma

Agatha Christie: Roger Ackroydin murha

Paras tähänasti tälläerää lukemani Christie. Kirjan ennenkuulumaton loppuratkaisu herätti aikanaan kai runsastakin huomiota. Minusta se oli vähintä mitä Christieltä voi odottaa. Ehkä nykyaikana ollaan sellaisten monimutkaisten juonten verkostossa keskellä Kovaa lakia, CSI:tä, Ilman johtolankaa ja muita Jerry Bruckheimereita, että tällaiseen on totuttu. Tällaisella siis tarkoitan sitä, että murhaaja olikin kapteeni Hastingsin roolin ominut muistiinkirjoittaja ja Poirotin avustaja. Minusta tästäkin ratkaisusta annettiin viitteitä muutamassakin kohtaa ja toisaalta tohtori Sheppard pysyi koko ajan yhtenä noin kolmesta epäillystä.

Se että Sheppardin sisko mainitaan jonkinlaisena neiti Marplen esiasteena, on minusta hölmöä. Carolinehan on ärsyttävä tuppautuva juoru-akka kun taas neiti Jane Marple on arvokkaasti käyttäytyvä, huomaamaton ikäneito.

Suomennos oli mielenkiintoinen. Sukututkimusharrastukseni perusteella luulen, että suomentaja on hyvin kaukainen serkkuni, nimittäin jos hän on kotoisin Länsi-Uudeltmaalta. Siihen taas viittaa eräs ilmisevä asia: kohta-sanan käyttö heti-merkityksessä. Esim. Olin yhdistänyt hänet tuntemattomaan mieheen jo aikoja ennen kun näimme tuon miehen - kohta kun olin löytänyt kynän. Mummini sanoi aina noin: Kyl mää sen tiesin koht!

Agatha Christie: Roger Ackroydin murha (The murder of Roger Ackroyd 1926) WSOY, suom. Kirsti Kattelus
Arvio: **** Yllätyksellinen

Kalle Päätalo: Selkosen kansaa

Tämä oli jotenkin miedompi kuin sarjan avausosa: Kauko kasvaa aikuiseksi ja alkaa riiaamaan. Lopussa alkaa talvisota ja Kauko lähtee vapaaehtoiseksi. Tarina oli kaiken kaikkiaan aika suoraviivainen ja yllätyksetön.

En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, etä siviilejä evakuoitiin myös pohjoisessa. Tottakai se on ihan luonnollista, mutta en Etelä-Suomessa koko ikäni asuneena ole ikinä edes kuullut saatikka tavannut muita kuin Karjalasta lähteneitä evakkoja. No kai pohjoinen oli paljon harvaan asutumpaa, mutta samalla tavalla evakkoonlähtö niille lähtijöille tuntui pohjoisessa kuin etelässäkin.

Tämä kirja antaa esimakua siitä, että Päätalo vähän toistaa itseään. Kirjat sinänsä ovat hyviä, mutta niissä toistetaan samoja asioita ja teemoja. Taidan pitää vähän taukoa ennen seuraavaa Päätaloa...

Kalle Päätalo: Selkosen kansaa (1962) Gummerus
Arvio: *** Vähän pliisu

Agatha Christie: Rakkauskirjeiden salaisuus

Tästä kirjasta puuttui kokonaan päähenkilö-salapoliisi, mutta ei se menoa haitannut. Erityisen mehevä oli alkukappale, jossa Jimmy McGrath kertoi ystävälleen Anthony Cadelle mitä Anthonyn tulisi hänen puolestaan tehdä. Jimmy kertoi sekavasti ja poukkoillen ja Anthony keskeytti koko ajan, mutta silti jännitys säilyi ja oikeastaan tuon alun takia kirja pysyi niin kiinnostavana loppuun asti.

Toinen kohtaus, joka jäi erityisesti mieleen oli se kun Virginia Revel kertoi tuntemattomasta ruumiista olohuoneessaan Anthonylle. Siitä tuli mieleen Hitchcockin elokuva "Mutta kuka murhasi Harryn". Ongelmat olivat aika saman tyyppisiä.

Kirjan tapahtumat sivuavat kuvitteellisen Herzoslovakian tasvaltaa. Maa on vähän kuin Romanian ja Moldovan sekoitus jossa on valmisteilla vallankaappaus. Harvinaisen oivaltava juoni kokonaisuudessaan. Kirjan nimi vaan on harhaanjohtava, rakkauskirjeillä oli loppujen lopuksi kovin vähän tekemistä itse tarinan kanssa.

Agatha Christie: Rakkauskirjeiden salaisuus (The secret of Chimneys 1925) WSOY, suom. Kirsti Kattelus
Arvio: **** Hauska

Kalle Päätalo: Koillismaa

En oikein ymmärrä mistä valtaisa Päätalon dissaus johtuu. Tämä oli jo kolmas hyvä kirja jonka luin. Jos dissaus johtuu vaan tuotannon laajuudesta niin se on huono syy. Negatiiviset ajatukset Päätalosta liittynevät kuitenkin tuotannon huonontumiseen ajan myötä. Itse voin vakuuttua asiasta vain lukemalla näitä lisää.

Wikipedia mainitsee Päätalon yhteydessä koillismaalaisen selkoskulttuurin. Koko selkos-termi on minulle uusi. Sana taidettiin mainita "Viimeisessä savotassa", muttei se oikein jäänyt silloin päähän. Tämän kirjan lähes kaikki tapahtumat sattuivat selkosella, joten nyt se sana on lopullisesti mielessä.

Minua vaivasi koko ajan että kuka on päähenkilö. Todennäköisimmät ehdokkaat olivat loppuun asti Kauko Sammalsuo ja Tampereen poika Kosti Mäkinen. Muitakin ihmisiä käsiteltiin, mutta näissä kahdessa olisi ollut eniten ainesta sankariksi. Loppujen lopuksi kirjan päähenkilönä taisi olla neljä-viisi ihmistä, joiden näkökulmasta asioita käsiteltiin.

Päätalon teemat taisivat olla aika vähissä, savotat ja/tai rakentaminen toistua kirjasta toiseen. Tässä kirjassa hommattiin rahaa savotasta ja sitten rakennettiin maantie selkosen läpi. Hassua oli että Kosti oli valmistunut teollisuuskoulun tie- ja vesirakennustekniikasta.

Suhde uskontoon oli myös hämmentävä: hurmoshenkinen kristinusko veti ihmisiä, mutta samaan aikaan "velho" kävi keritsemässä öisin lampaita.

Kalle Päätalo: Koillismaa (1960) Gummerus
Arvio: **** Riemastuttava

Agatha Christie: Poirotin varhaiset jutut

Tarinat ovat lyhyitä ja siksi niitä oli paljon helpompi seurata kuin pitkiä. Monessakin tarinassa tiesin ratkaisun jo ennen kun Poirot sen paljasti. Toisaalta tästä on turha vetää johtopäätöstä, että olisin jotenkin nopea-älyinen. Eilen viimeksi tosielämä näytti, ettei hoksottimet taida koko aikaa olla päällä.

Esimerkiksi viimeisessä tarinassa "Kadonneen testamentin arvoitus" oli todella helppo tietää missä testamentti oli, koska kirjekuori avaimenperänä oli niin hölmö ajatus, että se heti herätti huomioni.

Tämä olisi hieno kirja jollekin ensimmäiseksi Poirot-kirjaksi!

Agatha Christie: Poirotin varhaiset jutut (Poirot investigates 1924) WSOY, suom. Aulis Rantanen, Päivi Alaranta, Jyrki Harkko, Risto Jukko, Timo Keränen, Anita Lök, Soili Määttä, Pirkko Ojanne, Arja Romunen, Anne Siltala ja Reijo Siponen
Arvio: *** Hauskoja tarinoita

Agatha Christie: Ruskeapukuinen mies

Kirja oli melko lapsellinen tarina tytöstä, joka lähtee etsimään seikkailua. No, seikkailu tulla tupsahtaa eteen ja rakkauskin samalla. Niin sitä sitten elellään yhdessä elämä onnellisina loppuun asti.

Tämä oli enemmän rakkaustarina kuin salapoliisiromaani. Muistelin kyllä että Christie on näihinkin tarinoihin sortunut, muta en muistanut että ne olivat näin ällöjä. Ajankuva on mielenkiintoinen. Ihminen kuuluu siihen luokkaan johon on syntynyt vaikka rahat loppuisikin kesken kaiken. Kaikki on vaan niin suoraviivaista.

Agatha Christie: Ruskeapukuinen mies (The Man in the Brown Suit 1924) WSOY, suom. Saima-Liisa Laatunen
Arvio: * Aika huono jopa