Agatha Christie: Rikos yhdistää

Tommy ja Tuppence saavat tällä kertaa peitetehtäväkseen hoitaa etsivätoimistoa ja sen päivittäiset rutiinit. Kaikenlaisia juttuja siinä sitten ratkotaan ja välillä ruumiita tulee liukuhihnalta ja välillä murretaan alibi ihan vaan huvin vuoksi.

Ainoa oikeasti hauska yksityiskohta oli Hercule Poirotin esiin tuominen. T&T matkivat salapoliiseja eri dekkareista lähtien Sherlock Holmesista ja päätyen Hercule Poirotiin, ihan kuin hän olisi mikä tahansa salapoliisitarinan päähenkilö!

Lopun vielä pilaa se että pariskunnasta tehdään hyvin inhimillinen ja tavallinen.

Agatha Christie: Rikos yhdistää (Partners in crime 1929) WSOY, suom. Aulis Rantanen, Jali Jumisko, Pierina Järventaus, Eeva Karhunen, Ilkka Kemppinen, Paula Mänty, Marjo Peltoniemi, Hannele Pietikäinen, Anu Ruohtula, Riitta Räty, Arja Tuura-Turunen ja Heli Yrjälä
Arvio: *** Epäuskottava

Harri Nykänen: Ariel - Jumalan selän takana

Lainasin tämän Sellon kirjaston Bestseller-hyllystä ja jäin miettimään, että kuinkahan ehdin lukea tämän viikossa. Tulin kotiin ja luin kirjan siltä samalta istumalta. Kirja ei varsinaisesti ollut kovin hyvä tai uskottava, mutta se piti otteessaan ja Nykäsen kirjoista tietää, että ne ovat pääsääntöisesti ihan käypiä.

Ariel ei ole kovin hyvä hahmo. Helsingin juutalaiseen seurakuntaan kuuluu vain noin tuhat jäsentä, joka on 0,2 % koko kaupungin väestöstä ja se on niin vähän ettei Arieliin voi hahmona samaistua juuri kukaan. Ehkä ainoastaan joku sinkku-nelikymppinen mies, jonka sukulaiset etsivät hänelle puolisoa koko ajan, voisi samaistua Arieliin...

Kirjan juoni, johon loppujen lopuksi liittyy myös Mossad, oli kyllä niin härö että toivon että Nykänen palaa pian maan pinnalle.

Harri Nykänen: Ariel - Jumalan selän takana (2009) WSOY
Arvio: ** Pliisu

Agatha Christie: Murha maalaiskylässä

Minua alkoi vähän kyllästyttää nämä "huonot" Christiet ja muutenkin oli hyvä päästä käsiksi jo neiti Marpleenkin. "Roger Ackroydin murhan" arvostelussa totesin, ettei neiti Marple ollut mikään juoru-akka. Tämän kirjan alkupuolella hän vähän oli sellainen, mutta kun päähenkilö, kirkkoherra Clement, häneen tutustui niin tuo kuva kyllä varisi pois. Tietenkin neiti Marplen aseman takia on hyvä, jos hänet laitetaan aina juoru-akka-kategoriaan. Murhaaja ei osaa pelätä häntä.

Tarina muistutti muutenkin "Roger Ackroydia": kylän merkkiherra murhataan, on epämääräisä sukulaisia, onneton rakkaustarina ja sivullinen, joka tutkii asiaa poliisin rinnalla. "Rogerissa" murhaaja vaan oli tuo samainen sivullinen...

Lukemani suomennos lienee 1950-luvulta ja välillä sen kyllä huomaa. Toisaalta on kyllä omituista että eroja on kuitenkin niinkin vähän nykysuomennoksiin verrattuna. Epäilen myös että nykysuomentajien tyyli kumpuaa vanhoista suomennoksista ja nykysuomennokset muistuttavat enemmän vanhoja suomennoksia kuin nykykieltä.

Agatha Christie: Murha maalaiskylässä (Murder at the vicarage 1930) WSOY, suom. Eila Pennanen
Arvio: **** Klassikko

Dorothy L. Sayers ja Agatha Christie: Murha yksinoikeudella - Ruumis varjostimen takana

Kirjassa oli kaksi erillistä tarinaa, joita olivat kirjoittaneet useat "Detection Clubin" jäsenet. Lisäksi kirjaa oli suomentanut kymmenkunta henkeä. Tämä aiheutti sellaisen sekavuuden ja epäjatkuvuuden, että lukukokemus häiriintyi pahasti.

Ensimmäinen tarina "Murha yksinoikeudella" oli sentään suunniteltu yhdessä, joka kai tarkoitti sitä, että kirjoittavat tiesivät koko ajan murhaajan. Jälkimmäisessä tarinassa "Ruumis varjostimen takaa" oli tunnelma paljon sekavampi. Loppuosan kirjoitajat eivät kai tienneet kuka oli murhaaja vaan he päättelivät sen itse. Tämä näkyi juonessa.

Jälkimmäisen tarinan alkukohtaus lähenteli jopa Hitchcockin parhaita kauhun rakentelukohtauksia. Siis salapoliisiromaaniksi se oli kauhua. Kauhuromaaniksi se olisi ollut pliisua...

Dorothy L. Sayers, Agatha Christie ja muita Detection Clubin jäseniä: Murha yksinoikeudella (The scoop 1931) - Ruumis varjostimen takana (Behind the screen 1930) WSOY, suom. Auli Rantanen, Tiina Kinnunen, Tiina Koskimaa, Anne Kylliäinen, Marita Laakso, Päivi Laakso, Anssi Pasila, Ulla Ritvanen, Irma Roiha, Jerry Silván ja Jaana Tiihonen
Arvio: *** Melkein kauhua

Agatha Christie: Seitsemän kellon salaisuus

Kirjan tapahtumiin osallistuvat samat henkilöt kuin "Rakkauskirjeiden salaisuudessa". Päähenkilönä oli tällä kertaa Bundle, joka jäi taustahahmoksi em. kirjassa. Bundle tutki omituista salaseuraa ja ystäviensä kuolemaa omituisella kokoonpanolla.

Juoni ei ollut missään kohtaa järin uskottava ja hahmot olivat huonoja. Ainoastaan tarkastaja Battle oli uskottava, mutta loppuratkaisu vesitti senkin. Ei edes huvita kirjoittaa koko kirjasta...

Olen oikein odottanut, että löytäisin oikeasti huonon Christien kirjan. Tässä se nyt on. Kohta puoliin vastaan tulee myös Mary Westmacottin nimellä kirjoitettu romaanit, jotka lienevät ällöä tavaraa.

Agatha Christie: Seitsemän kellon salaisuus (The seven dials mystery 1929) WSOY, suom. Helena Luho
Arvio: ** Odotettua heikompi

Agatha Christie: Sininen juna

En muista koska olen viimeksi lukenut tämän, mutta pitkä aika siitä ei voi olla, koska alusta lähtien tiesin kuka on murhaaja, jopa ennen kuin koko murhaa oli edes tehty... Voi myös olla, että olen katsonut tämän televisiostakin, mutta viime aikoina olen suorastaan vältellyt Christien tv-esityksiä, etteivät ne pilaisi lukukokemusta. No tämä kirja oli siis tietyllä tavalla "pilalla" alusta lähtien.

Juoni oli rakennettu niin, etä epäiltyjä murhaajia oli kaksi: murhatun aviomies ja rakastaja. Jälkimmäinen pidätettiin ensin, sitten vapautettiin ja aviomies pidätettiin pitkäksi aikaa. Loppujen lopuksi Poirot selvitti, että murhaaja olikin aivan kolmas henkilö, joka ei vain oikein ollut osannut päättää kumman edellä mainituista lavastaisi syylliseksi. Hieno ajatuskuvio!

Kummallinen suomennos oli palvelustyttö. Nimittäin heti seuraavassa lauseessa häntä tituleerattiin naiseksi. Kai sanalle maid voisi keksiä paremmankin suomennoksen...

Agatha Christie: Sininen juna (The mystery of the blue train 1928) WSOY, suom. Aarre Pipinen
Arvio: *** Flaati

Agatha Christie: Neljä suurta

Kirja koostui monista pienistä, mutta nerokkaista kohtauksista, joissa Poirot yritti kampittaa oveluudellaan Neljää Suurta. Sikäli tämä siis oli erilainen Poirot, että varsinainen juttu oli niin iso, että matkan varrella piti ratkoa monta juttua. Toisaalta myös Poirot rakensi juttuja ansoiksi vastustajiaan varten.

Minulle oli yllätys, että Christie on kirjoittanut näinkin spektaakkelimaisen kirjan, jos sitä peilaa aikaan koska se on kirjoitettu. Varsinainen juoni oli jopa hiukan jamesbondmainen maailmanpelastustarina ja loppuratkaisu muistutti minkä tahansa toimintaelokuvan loppuhuipennusta.

Kapteeni Hastings kuvataan kyllä jopa hiukan naismaisesti. Vai mitä ajattelette seuraavasta: Automatka kesti pari tuntia. Se oli todella ihana...

Agatha Christie: Neljä suurta (The big four 1927) WSOY, suom. Anna-Liisa Laine
Arvio: **** Edelläkävijä

John Grisham: Kammio

Tämä kuuluu Grisham-kokoelmaani, johon tartun kun mikään muu ei huvita. Kuolemanrangaistus on Suomesta katsoen kaukana, mutta kai se on ihan tätä päivää Yhdysvalloissa. Kirjan nuori asianajaja haluaa auttaa kuolemansellissä lojuvaa isoisäänsä teloituksen kynnyksellä. Samalla kaivellaan suvun synkkiä salaisuuksia.

Kaiken kaikkiaan kuolemanrangaistus on jo sinänsä julmaa, mutta kirja tuo esille omituisia piirteitä ainakin Mississippin kuolemanrangaistussysteemistä. On teloituspipareita ja sheriffejä juhlimassa vankilan pihalla juuri ennen teloitusta. Toisaalta taas vanki siirretään ennen telotusta tarkkailuselliin, ettei hän vaan tapa itseään. Onko se nyt humaania vai ei?

Toinen hämmentävä asia on lukuisat valitustiet ja valitusten aiheet. Lisäksi amerikkalainen virkoihinvalintakäytäntö (siis vaalit) tuo aina eturistiriitoja tuomareiden ja syyttäjien välisiin suhteisiin.

Kaikkein kamalin asia on kuitenkin se että teloitukseen on mahdollista päästä katsomaan kuolemaa. Mahdollisuus on uhrien omaisilla ja kuvernöörillä. Lisäksi muutama toimittaja pääsee arvonnan kautta mukaan.

John Grisham: Kammio (The chamber 1994) WSOY, suom. Irmeli Ruuska
Arvio: *** Varma

Agatha Christie: Roger Ackroydin murha

Paras tähänasti tälläerää lukemani Christie. Kirjan ennenkuulumaton loppuratkaisu herätti aikanaan kai runsastakin huomiota. Minusta se oli vähintä mitä Christieltä voi odottaa. Ehkä nykyaikana ollaan sellaisten monimutkaisten juonten verkostossa keskellä Kovaa lakia, CSI:tä, Ilman johtolankaa ja muita Jerry Bruckheimereita, että tällaiseen on totuttu. Tällaisella siis tarkoitan sitä, että murhaaja olikin kapteeni Hastingsin roolin ominut muistiinkirjoittaja ja Poirotin avustaja. Minusta tästäkin ratkaisusta annettiin viitteitä muutamassakin kohtaa ja toisaalta tohtori Sheppard pysyi koko ajan yhtenä noin kolmesta epäillystä.

Se että Sheppardin sisko mainitaan jonkinlaisena neiti Marplen esiasteena, on minusta hölmöä. Carolinehan on ärsyttävä tuppautuva juoru-akka kun taas neiti Jane Marple on arvokkaasti käyttäytyvä, huomaamaton ikäneito.

Suomennos oli mielenkiintoinen. Sukututkimusharrastukseni perusteella luulen, että suomentaja on hyvin kaukainen serkkuni, nimittäin jos hän on kotoisin Länsi-Uudeltmaalta. Siihen taas viittaa eräs ilmisevä asia: kohta-sanan käyttö heti-merkityksessä. Esim. Olin yhdistänyt hänet tuntemattomaan mieheen jo aikoja ennen kun näimme tuon miehen - kohta kun olin löytänyt kynän. Mummini sanoi aina noin: Kyl mää sen tiesin koht!

Agatha Christie: Roger Ackroydin murha (The murder of Roger Ackroyd 1926) WSOY, suom. Kirsti Kattelus
Arvio: **** Yllätyksellinen

Kalle Päätalo: Selkosen kansaa

Tämä oli jotenkin miedompi kuin sarjan avausosa: Kauko kasvaa aikuiseksi ja alkaa riiaamaan. Lopussa alkaa talvisota ja Kauko lähtee vapaaehtoiseksi. Tarina oli kaiken kaikkiaan aika suoraviivainen ja yllätyksetön.

En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, etä siviilejä evakuoitiin myös pohjoisessa. Tottakai se on ihan luonnollista, mutta en Etelä-Suomessa koko ikäni asuneena ole ikinä edes kuullut saatikka tavannut muita kuin Karjalasta lähteneitä evakkoja. No kai pohjoinen oli paljon harvaan asutumpaa, mutta samalla tavalla evakkoonlähtö niille lähtijöille tuntui pohjoisessa kuin etelässäkin.

Tämä kirja antaa esimakua siitä, että Päätalo vähän toistaa itseään. Kirjat sinänsä ovat hyviä, mutta niissä toistetaan samoja asioita ja teemoja. Taidan pitää vähän taukoa ennen seuraavaa Päätaloa...

Kalle Päätalo: Selkosen kansaa (1962) Gummerus
Arvio: *** Vähän pliisu

Agatha Christie: Rakkauskirjeiden salaisuus

Tästä kirjasta puuttui kokonaan päähenkilö-salapoliisi, mutta ei se menoa haitannut. Erityisen mehevä oli alkukappale, jossa Jimmy McGrath kertoi ystävälleen Anthony Cadelle mitä Anthonyn tulisi hänen puolestaan tehdä. Jimmy kertoi sekavasti ja poukkoillen ja Anthony keskeytti koko ajan, mutta silti jännitys säilyi ja oikeastaan tuon alun takia kirja pysyi niin kiinnostavana loppuun asti.

Toinen kohtaus, joka jäi erityisesti mieleen oli se kun Virginia Revel kertoi tuntemattomasta ruumiista olohuoneessaan Anthonylle. Siitä tuli mieleen Hitchcockin elokuva "Mutta kuka murhasi Harryn". Ongelmat olivat aika saman tyyppisiä.

Kirjan tapahtumat sivuavat kuvitteellisen Herzoslovakian tasvaltaa. Maa on vähän kuin Romanian ja Moldovan sekoitus jossa on valmisteilla vallankaappaus. Harvinaisen oivaltava juoni kokonaisuudessaan. Kirjan nimi vaan on harhaanjohtava, rakkauskirjeillä oli loppujen lopuksi kovin vähän tekemistä itse tarinan kanssa.

Agatha Christie: Rakkauskirjeiden salaisuus (The secret of Chimneys 1925) WSOY, suom. Kirsti Kattelus
Arvio: **** Hauska

Kalle Päätalo: Koillismaa

En oikein ymmärrä mistä valtaisa Päätalon dissaus johtuu. Tämä oli jo kolmas hyvä kirja jonka luin. Jos dissaus johtuu vaan tuotannon laajuudesta niin se on huono syy. Negatiiviset ajatukset Päätalosta liittynevät kuitenkin tuotannon huonontumiseen ajan myötä. Itse voin vakuuttua asiasta vain lukemalla näitä lisää.

Wikipedia mainitsee Päätalon yhteydessä koillismaalaisen selkoskulttuurin. Koko selkos-termi on minulle uusi. Sana taidettiin mainita "Viimeisessä savotassa", muttei se oikein jäänyt silloin päähän. Tämän kirjan lähes kaikki tapahtumat sattuivat selkosella, joten nyt se sana on lopullisesti mielessä.

Minua vaivasi koko ajan että kuka on päähenkilö. Todennäköisimmät ehdokkaat olivat loppuun asti Kauko Sammalsuo ja Tampereen poika Kosti Mäkinen. Muitakin ihmisiä käsiteltiin, mutta näissä kahdessa olisi ollut eniten ainesta sankariksi. Loppujen lopuksi kirjan päähenkilönä taisi olla neljä-viisi ihmistä, joiden näkökulmasta asioita käsiteltiin.

Päätalon teemat taisivat olla aika vähissä, savotat ja/tai rakentaminen toistua kirjasta toiseen. Tässä kirjassa hommattiin rahaa savotasta ja sitten rakennettiin maantie selkosen läpi. Hassua oli että Kosti oli valmistunut teollisuuskoulun tie- ja vesirakennustekniikasta.

Suhde uskontoon oli myös hämmentävä: hurmoshenkinen kristinusko veti ihmisiä, mutta samaan aikaan "velho" kävi keritsemässä öisin lampaita.

Kalle Päätalo: Koillismaa (1960) Gummerus
Arvio: **** Riemastuttava

Agatha Christie: Poirotin varhaiset jutut

Tarinat ovat lyhyitä ja siksi niitä oli paljon helpompi seurata kuin pitkiä. Monessakin tarinassa tiesin ratkaisun jo ennen kun Poirot sen paljasti. Toisaalta tästä on turha vetää johtopäätöstä, että olisin jotenkin nopea-älyinen. Eilen viimeksi tosielämä näytti, ettei hoksottimet taida koko aikaa olla päällä.

Esimerkiksi viimeisessä tarinassa "Kadonneen testamentin arvoitus" oli todella helppo tietää missä testamentti oli, koska kirjekuori avaimenperänä oli niin hölmö ajatus, että se heti herätti huomioni.

Tämä olisi hieno kirja jollekin ensimmäiseksi Poirot-kirjaksi!

Agatha Christie: Poirotin varhaiset jutut (Poirot investigates 1924) WSOY, suom. Aulis Rantanen, Päivi Alaranta, Jyrki Harkko, Risto Jukko, Timo Keränen, Anita Lök, Soili Määttä, Pirkko Ojanne, Arja Romunen, Anne Siltala ja Reijo Siponen
Arvio: *** Hauskoja tarinoita

Agatha Christie: Ruskeapukuinen mies

Kirja oli melko lapsellinen tarina tytöstä, joka lähtee etsimään seikkailua. No, seikkailu tulla tupsahtaa eteen ja rakkauskin samalla. Niin sitä sitten elellään yhdessä elämä onnellisina loppuun asti.

Tämä oli enemmän rakkaustarina kuin salapoliisiromaani. Muistelin kyllä että Christie on näihinkin tarinoihin sortunut, muta en muistanut että ne olivat näin ällöjä. Ajankuva on mielenkiintoinen. Ihminen kuuluu siihen luokkaan johon on syntynyt vaikka rahat loppuisikin kesken kaiken. Kaikki on vaan niin suoraviivaista.

Agatha Christie: Ruskeapukuinen mies (The Man in the Brown Suit 1924) WSOY, suom. Saima-Liisa Laatunen
Arvio: * Aika huono jopa

Agatha Christie: Golfkentän murha

Joskus tuntuu hassulta, että tällainen "huonokin" Christie on näin hyvä. Tätä ei kai pidetä minään mestariteoksena, mutta tämäkin on todella hyvä tavallisella mittapuulla. Mutta jotta voisin erotella näitä Christien kirjoja, minun on pakko käyttää erityistä Christie-asteikkoa!

Golfia tuntematta mietin pitkään mitä tuossa alkuteoksen nimessä sana "links" tarkoittaa. Se ei siis ole saksaa ja tarkoita vasenta vaan se on "Isossa-Britanniassa hiekkapohjaisista, dyynimäisistä ja ruohopeitteisistä merenranta-alueista käytetty nimitys. Golfkenttien alkukoti ja usein lähes sinällään käyttökelpoinen golfkentän maapohja." Olisi tietenkin hiukan tyhmää nimetä kirja "Murha golfkentälle sopivalla maapohjalla". Ymmärrän siis miksi nykyiseen nimen käännökseen on päädytty vaikka se ei olekaan täydellinen käännös.

Poirotin päättelykyky on kyllä mieletön, mutta ehkä minäkin alan päästä jo jyvälle. Lähes kaikki johtolangat olivat saaneet minunkin hoksottimeni heräämään niin että huomasin että niissä oli jotain erikoista. En tietenkään nähnyt mihin ne johtaisivat. Christien suhtautuminen naisiin on kyllä hauskaa. Naiset voidaan usein eliminoida tekijöiden joukosta vain koska he ovat "heikompia". Yleensä sillä viitataan fysiikkaan, mutta olen varma että joskus siihen sisältyy myös usko naisten henkiseenkin alemmuuteen. Silti yksittäiset naiset kuvataan henkisesti vahvoiksi ja oveliksikin.

Agatha Christie: Golfkentän murha (Murder on the links 1923) WSOY, suom. Niilo Pakarinen
Arvio: *** Nokkela

Henning Mankell: Rauhaton mies

Ihan aluksi terveisiä Otavalle: luuletteko te että kirja myy paremmin jos kanteen kirjoitetaan "Wallander" isommalla kuin kirjan nimi? Toinen asia on takakannen teksti. Ainakin kerran kirjassa mainitaan, että Håkan ei ole Lindan appiukko, mutta silti se pitää sinne takakanteen präntätä. Luulen että 90 % niistä jotka tämän kirjan ostaa tai lainaa, tekisi sen vaikka kannet olisi pikimustat, vain kirjailijan nimi ja kirjan nimi siihen kirjoitettuna. Mutta kai kustantajan täytyy sitten yrittää saada se viimeinenkin 10% kiinnostuneiksi...

Kirja itsessään oli selvä vastaisku Mankellilta niille, jotka vinkuu koko ajan lisää Wallandereita. Kai tämä sitten oli viimeinen, mutta jäi sinne silti mahdollisuus kirjoittaa vaikka lisääkin.

Juoni oli tavan mukaan hyvin monimutkainen ja loppuratkaisu ei ollut kuitenkaan se "virallinen totuus". Lukiessa en voinut välttyä tunteelta, että Wallander muistuttaa komisario Guido Brunettia. Mahtaakohan Leon lukea Mankellia tai päinvastoin?

Kirja otti kantaa moniin nykypäivän ilmiöihin, eniten ehkä Lindan sambon, Hansin, kohdalla (yllätykset rahoitusmarkkinoilla, islantialsiten tekemä puhallus). Mankell rakensi tässä kirjassa Wallandersita sankarin, joka ei oikeastaan tee mitään väärää tai pahaa.

Henning Mankell: Rauhaton mies (Den orolige mannen 2009) Otava, suom. Päivi Kivelä
Arvio: *** Liiankin tyypillinen

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Kirjan päähenkilö, Salme, on ennenkaikkea äiti, joka ei malta oikein päästää lapsiaan omille teilleen. Vaikka he asuvat kaukana, hän lähettää postikortteja, joissa on neuvoja elämään. Salme "myy" elämänsä kirjailijalle, jolla ei ole inspiraatiota. Salmen lasten elämät ovat raskaita, mutta esikoisen lapsen kuolema murtaa koko perheen ja saa sen ryhtymään äärimmäisiin tekoihin.

Salmen tapa katsoa maailmaa on niin tarkkanäköinen, että itsekin tuntee itsensä pieneksi ja tyhmäksi. Salmen elämä on jopa helppoa, koska asiat ovat niin selkeitä. Ei välttämättä mustavalkoisia, mutta selkeitä.

Luin kirjan monessa palassa vaikka se lyhyt onkin. Kirja varmasti kärsi siitä.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa (2009) Siltala
Arvio: **** Hyvä

John Grisham: Avustaja

Aina kun aloitan uuden Grishamin niin odotan jotain suurta, jotain Firmaan ja Valamiehiin verrattavaa. Mutta Grishamilta on terä pois. Jollain hämärällä tavalla Grisham on liian nykyaikainen ja liian kaukana Memphisistä ja Clantonista.

Tämän kirjan juoni oli selitetty jo takakannessa ja jos kirjan juoni mahtuu takakanteen niin ei se silloin kovin kummonen voi olla. Yalen priimus Kyle joutuu kiristyksen kohteeksi ja on vähän aikaa kiristettävänä. Ystävänsä murhan jälkeen hän päättää paljastaa kaiken, mutta kun FBI:n pitäisi pidättää kiristäjät, niin he ovat jo kaukana. Kylelle tarjotaan todistajansuojeluohjelmaa, mutta hän päättää palata isänsä luo. Ja siihen kirja loppuu. Tästä olisi voinut jatkaa vielä vaikka kuinka. Esimerkiksi että kuinka kymmenen vuoden päästä kiristääjät ovat taas Kylen kannoilla ja miten hän selviää.

Yhtään oikeasti jännittävää kohtaa ei ollut koko kirjassa. Oli vähän sellanen "tässä pedataan nyt tulevia kohtauksia" -fiilis, muttei se sitten johtanutkaan mihinkään.

John Grisham: Avustaja (The associate 2009) WSOY, suom. Anu Niroma
Arvio: ** Hyvin pliisu

Donna Leon: Ystävä sä lapsien

Vaihteeksi Leonin aiheena oli muu kuin ympäristö: laittomat adoptiot. Käsittely oli samanlaista kuin aina ennenkin: Brunetti alkaa tutkinnan omin päinsä, saa niihin Pattalta periaatteessa luvan, selvittää jutun vaikka se on tosi monitahoinen ja varsinainen syyllinen jää rankaisematta olosuhteiden vuoksi. Yllättävää oli että kirjan mukaan HIV-postiivista ei voi laittaa vankilaan. Sellainenhan voi johtaa melkoiseen anarkiaan. Lisäksi kirjassa apteekkari kirjoittaa lähetteitä erikoislääkärille. Tiedän että italialaiset ovat outoja, mutta että näin outoja...

Brunetti kuvataan vähän samanlaisena vanhana ukkona kuin Mankell kuva Wallanderia. Molempia ärsyttävät nykyajan tekniikka ja he itse keskittyvät perinteiseen tutkintaan. Samalla he hoitavat suhteita hallintoon ja jakavat yksityiselämänsä lukijan kanssa.

Donna Leon: Ystävä sä lapsien (Suffer the little children 2007) Otava, suom. Kristiina Rikman
Arvio: *** Aika tavallinen

Stephenie Meyer: Aamunkoi

Ennakkotietona tiesin, että Bellasta tulee vampyyri. Sitähän valmisteltiin jo koko edellinen kirja. Kirjan nimikin sen kyllä paljasti. Uutta sen sijaan oli, että Bella saa lapsen. Joskus tuntuu että Meyer kirjoittaa idiooteille. Minä ainakin tajusin heti, kun Carlisle kertoi kromosomeista, että Jacobilla tulee olemaan rooli lapsen elämässä. No tajusivat muutkin sen sitten myöhemmin.

Minua jäi harmittamaan, että Volturit "jäivät henkiin". Maailmasta olisi varmasti tullut parempi paikka, jos heidät olisi tuhottu. No, se oli Meyerin ratkaisu. Se jättää myös mahdollisuuden kirjoittaa joskus viides osa, jossa Volturit taas uhkaavat Culleneiden elämää.

Juoni oli paremmin rakennettu ja nopeatempoisempi kuin kahdessa edellisessä kirjassa. Ehkä ne aiemmat olivatkin vain eräänlaista "alkusoittoa" tälle.

Suomentajalle terveisiä, että kirjassa tuskin tarkoitettiin kalakoukkuja! Pallokartankin kanssakin on vähän niin ja näin. Näin käy kun suomentaja ei osaa enää suomea vaan kääntää asioita sanasta sanaan. Kielemme rikkaus on juuri se, ettei muiden kielen yhdyssanoja niin vain käännetä...

Stephenie Meyer: Aamunkoi (Breaking dawn 2008) WSOY, suom. Pirkko Biström
Arvio: **** Hyvä