Agatha Christie: Roger Ackroydin murha

Paras tähänasti tälläerää lukemani Christie. Kirjan ennenkuulumaton loppuratkaisu herätti aikanaan kai runsastakin huomiota. Minusta se oli vähintä mitä Christieltä voi odottaa. Ehkä nykyaikana ollaan sellaisten monimutkaisten juonten verkostossa keskellä Kovaa lakia, CSI:tä, Ilman johtolankaa ja muita Jerry Bruckheimereita, että tällaiseen on totuttu. Tällaisella siis tarkoitan sitä, että murhaaja olikin kapteeni Hastingsin roolin ominut muistiinkirjoittaja ja Poirotin avustaja. Minusta tästäkin ratkaisusta annettiin viitteitä muutamassakin kohtaa ja toisaalta tohtori Sheppard pysyi koko ajan yhtenä noin kolmesta epäillystä.

Se että Sheppardin sisko mainitaan jonkinlaisena neiti Marplen esiasteena, on minusta hölmöä. Carolinehan on ärsyttävä tuppautuva juoru-akka kun taas neiti Jane Marple on arvokkaasti käyttäytyvä, huomaamaton ikäneito.

Suomennos oli mielenkiintoinen. Sukututkimusharrastukseni perusteella luulen, että suomentaja on hyvin kaukainen serkkuni, nimittäin jos hän on kotoisin Länsi-Uudeltmaalta. Siihen taas viittaa eräs ilmisevä asia: kohta-sanan käyttö heti-merkityksessä. Esim. Olin yhdistänyt hänet tuntemattomaan mieheen jo aikoja ennen kun näimme tuon miehen - kohta kun olin löytänyt kynän. Mummini sanoi aina noin: Kyl mää sen tiesin koht!

Agatha Christie: Roger Ackroydin murha (The murder of Roger Ackroyd 1926) WSOY, suom. Kirsti Kattelus
Arvio: **** Yllätyksellinen

Kalle Päätalo: Selkosen kansaa

Tämä oli jotenkin miedompi kuin sarjan avausosa: Kauko kasvaa aikuiseksi ja alkaa riiaamaan. Lopussa alkaa talvisota ja Kauko lähtee vapaaehtoiseksi. Tarina oli kaiken kaikkiaan aika suoraviivainen ja yllätyksetön.

En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, etä siviilejä evakuoitiin myös pohjoisessa. Tottakai se on ihan luonnollista, mutta en Etelä-Suomessa koko ikäni asuneena ole ikinä edes kuullut saatikka tavannut muita kuin Karjalasta lähteneitä evakkoja. No kai pohjoinen oli paljon harvaan asutumpaa, mutta samalla tavalla evakkoonlähtö niille lähtijöille tuntui pohjoisessa kuin etelässäkin.

Tämä kirja antaa esimakua siitä, että Päätalo vähän toistaa itseään. Kirjat sinänsä ovat hyviä, mutta niissä toistetaan samoja asioita ja teemoja. Taidan pitää vähän taukoa ennen seuraavaa Päätaloa...

Kalle Päätalo: Selkosen kansaa (1962) Gummerus
Arvio: *** Vähän pliisu

Agatha Christie: Rakkauskirjeiden salaisuus

Tästä kirjasta puuttui kokonaan päähenkilö-salapoliisi, mutta ei se menoa haitannut. Erityisen mehevä oli alkukappale, jossa Jimmy McGrath kertoi ystävälleen Anthony Cadelle mitä Anthonyn tulisi hänen puolestaan tehdä. Jimmy kertoi sekavasti ja poukkoillen ja Anthony keskeytti koko ajan, mutta silti jännitys säilyi ja oikeastaan tuon alun takia kirja pysyi niin kiinnostavana loppuun asti.

Toinen kohtaus, joka jäi erityisesti mieleen oli se kun Virginia Revel kertoi tuntemattomasta ruumiista olohuoneessaan Anthonylle. Siitä tuli mieleen Hitchcockin elokuva "Mutta kuka murhasi Harryn". Ongelmat olivat aika saman tyyppisiä.

Kirjan tapahtumat sivuavat kuvitteellisen Herzoslovakian tasvaltaa. Maa on vähän kuin Romanian ja Moldovan sekoitus jossa on valmisteilla vallankaappaus. Harvinaisen oivaltava juoni kokonaisuudessaan. Kirjan nimi vaan on harhaanjohtava, rakkauskirjeillä oli loppujen lopuksi kovin vähän tekemistä itse tarinan kanssa.

Agatha Christie: Rakkauskirjeiden salaisuus (The secret of Chimneys 1925) WSOY, suom. Kirsti Kattelus
Arvio: **** Hauska

Kalle Päätalo: Koillismaa

En oikein ymmärrä mistä valtaisa Päätalon dissaus johtuu. Tämä oli jo kolmas hyvä kirja jonka luin. Jos dissaus johtuu vaan tuotannon laajuudesta niin se on huono syy. Negatiiviset ajatukset Päätalosta liittynevät kuitenkin tuotannon huonontumiseen ajan myötä. Itse voin vakuuttua asiasta vain lukemalla näitä lisää.

Wikipedia mainitsee Päätalon yhteydessä koillismaalaisen selkoskulttuurin. Koko selkos-termi on minulle uusi. Sana taidettiin mainita "Viimeisessä savotassa", muttei se oikein jäänyt silloin päähän. Tämän kirjan lähes kaikki tapahtumat sattuivat selkosella, joten nyt se sana on lopullisesti mielessä.

Minua vaivasi koko ajan että kuka on päähenkilö. Todennäköisimmät ehdokkaat olivat loppuun asti Kauko Sammalsuo ja Tampereen poika Kosti Mäkinen. Muitakin ihmisiä käsiteltiin, mutta näissä kahdessa olisi ollut eniten ainesta sankariksi. Loppujen lopuksi kirjan päähenkilönä taisi olla neljä-viisi ihmistä, joiden näkökulmasta asioita käsiteltiin.

Päätalon teemat taisivat olla aika vähissä, savotat ja/tai rakentaminen toistua kirjasta toiseen. Tässä kirjassa hommattiin rahaa savotasta ja sitten rakennettiin maantie selkosen läpi. Hassua oli että Kosti oli valmistunut teollisuuskoulun tie- ja vesirakennustekniikasta.

Suhde uskontoon oli myös hämmentävä: hurmoshenkinen kristinusko veti ihmisiä, mutta samaan aikaan "velho" kävi keritsemässä öisin lampaita.

Kalle Päätalo: Koillismaa (1960) Gummerus
Arvio: **** Riemastuttava

Agatha Christie: Poirotin varhaiset jutut

Tarinat ovat lyhyitä ja siksi niitä oli paljon helpompi seurata kuin pitkiä. Monessakin tarinassa tiesin ratkaisun jo ennen kun Poirot sen paljasti. Toisaalta tästä on turha vetää johtopäätöstä, että olisin jotenkin nopea-älyinen. Eilen viimeksi tosielämä näytti, ettei hoksottimet taida koko aikaa olla päällä.

Esimerkiksi viimeisessä tarinassa "Kadonneen testamentin arvoitus" oli todella helppo tietää missä testamentti oli, koska kirjekuori avaimenperänä oli niin hölmö ajatus, että se heti herätti huomioni.

Tämä olisi hieno kirja jollekin ensimmäiseksi Poirot-kirjaksi!

Agatha Christie: Poirotin varhaiset jutut (Poirot investigates 1924) WSOY, suom. Aulis Rantanen, Päivi Alaranta, Jyrki Harkko, Risto Jukko, Timo Keränen, Anita Lök, Soili Määttä, Pirkko Ojanne, Arja Romunen, Anne Siltala ja Reijo Siponen
Arvio: *** Hauskoja tarinoita

Agatha Christie: Ruskeapukuinen mies

Kirja oli melko lapsellinen tarina tytöstä, joka lähtee etsimään seikkailua. No, seikkailu tulla tupsahtaa eteen ja rakkauskin samalla. Niin sitä sitten elellään yhdessä elämä onnellisina loppuun asti.

Tämä oli enemmän rakkaustarina kuin salapoliisiromaani. Muistelin kyllä että Christie on näihinkin tarinoihin sortunut, muta en muistanut että ne olivat näin ällöjä. Ajankuva on mielenkiintoinen. Ihminen kuuluu siihen luokkaan johon on syntynyt vaikka rahat loppuisikin kesken kaiken. Kaikki on vaan niin suoraviivaista.

Agatha Christie: Ruskeapukuinen mies (The Man in the Brown Suit 1924) WSOY, suom. Saima-Liisa Laatunen
Arvio: * Aika huono jopa

Agatha Christie: Golfkentän murha

Joskus tuntuu hassulta, että tällainen "huonokin" Christie on näin hyvä. Tätä ei kai pidetä minään mestariteoksena, mutta tämäkin on todella hyvä tavallisella mittapuulla. Mutta jotta voisin erotella näitä Christien kirjoja, minun on pakko käyttää erityistä Christie-asteikkoa!

Golfia tuntematta mietin pitkään mitä tuossa alkuteoksen nimessä sana "links" tarkoittaa. Se ei siis ole saksaa ja tarkoita vasenta vaan se on "Isossa-Britanniassa hiekkapohjaisista, dyynimäisistä ja ruohopeitteisistä merenranta-alueista käytetty nimitys. Golfkenttien alkukoti ja usein lähes sinällään käyttökelpoinen golfkentän maapohja." Olisi tietenkin hiukan tyhmää nimetä kirja "Murha golfkentälle sopivalla maapohjalla". Ymmärrän siis miksi nykyiseen nimen käännökseen on päädytty vaikka se ei olekaan täydellinen käännös.

Poirotin päättelykyky on kyllä mieletön, mutta ehkä minäkin alan päästä jo jyvälle. Lähes kaikki johtolangat olivat saaneet minunkin hoksottimeni heräämään niin että huomasin että niissä oli jotain erikoista. En tietenkään nähnyt mihin ne johtaisivat. Christien suhtautuminen naisiin on kyllä hauskaa. Naiset voidaan usein eliminoida tekijöiden joukosta vain koska he ovat "heikompia". Yleensä sillä viitataan fysiikkaan, mutta olen varma että joskus siihen sisältyy myös usko naisten henkiseenkin alemmuuteen. Silti yksittäiset naiset kuvataan henkisesti vahvoiksi ja oveliksikin.

Agatha Christie: Golfkentän murha (Murder on the links 1923) WSOY, suom. Niilo Pakarinen
Arvio: *** Nokkela

Henning Mankell: Rauhaton mies

Ihan aluksi terveisiä Otavalle: luuletteko te että kirja myy paremmin jos kanteen kirjoitetaan "Wallander" isommalla kuin kirjan nimi? Toinen asia on takakannen teksti. Ainakin kerran kirjassa mainitaan, että Håkan ei ole Lindan appiukko, mutta silti se pitää sinne takakanteen präntätä. Luulen että 90 % niistä jotka tämän kirjan ostaa tai lainaa, tekisi sen vaikka kannet olisi pikimustat, vain kirjailijan nimi ja kirjan nimi siihen kirjoitettuna. Mutta kai kustantajan täytyy sitten yrittää saada se viimeinenkin 10% kiinnostuneiksi...

Kirja itsessään oli selvä vastaisku Mankellilta niille, jotka vinkuu koko ajan lisää Wallandereita. Kai tämä sitten oli viimeinen, mutta jäi sinne silti mahdollisuus kirjoittaa vaikka lisääkin.

Juoni oli tavan mukaan hyvin monimutkainen ja loppuratkaisu ei ollut kuitenkaan se "virallinen totuus". Lukiessa en voinut välttyä tunteelta, että Wallander muistuttaa komisario Guido Brunettia. Mahtaakohan Leon lukea Mankellia tai päinvastoin?

Kirja otti kantaa moniin nykypäivän ilmiöihin, eniten ehkä Lindan sambon, Hansin, kohdalla (yllätykset rahoitusmarkkinoilla, islantialsiten tekemä puhallus). Mankell rakensi tässä kirjassa Wallandersita sankarin, joka ei oikeastaan tee mitään väärää tai pahaa.

Henning Mankell: Rauhaton mies (Den orolige mannen 2009) Otava, suom. Päivi Kivelä
Arvio: *** Liiankin tyypillinen

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Kirjan päähenkilö, Salme, on ennenkaikkea äiti, joka ei malta oikein päästää lapsiaan omille teilleen. Vaikka he asuvat kaukana, hän lähettää postikortteja, joissa on neuvoja elämään. Salme "myy" elämänsä kirjailijalle, jolla ei ole inspiraatiota. Salmen lasten elämät ovat raskaita, mutta esikoisen lapsen kuolema murtaa koko perheen ja saa sen ryhtymään äärimmäisiin tekoihin.

Salmen tapa katsoa maailmaa on niin tarkkanäköinen, että itsekin tuntee itsensä pieneksi ja tyhmäksi. Salmen elämä on jopa helppoa, koska asiat ovat niin selkeitä. Ei välttämättä mustavalkoisia, mutta selkeitä.

Luin kirjan monessa palassa vaikka se lyhyt onkin. Kirja varmasti kärsi siitä.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa (2009) Siltala
Arvio: **** Hyvä

John Grisham: Avustaja

Aina kun aloitan uuden Grishamin niin odotan jotain suurta, jotain Firmaan ja Valamiehiin verrattavaa. Mutta Grishamilta on terä pois. Jollain hämärällä tavalla Grisham on liian nykyaikainen ja liian kaukana Memphisistä ja Clantonista.

Tämän kirjan juoni oli selitetty jo takakannessa ja jos kirjan juoni mahtuu takakanteen niin ei se silloin kovin kummonen voi olla. Yalen priimus Kyle joutuu kiristyksen kohteeksi ja on vähän aikaa kiristettävänä. Ystävänsä murhan jälkeen hän päättää paljastaa kaiken, mutta kun FBI:n pitäisi pidättää kiristäjät, niin he ovat jo kaukana. Kylelle tarjotaan todistajansuojeluohjelmaa, mutta hän päättää palata isänsä luo. Ja siihen kirja loppuu. Tästä olisi voinut jatkaa vielä vaikka kuinka. Esimerkiksi että kuinka kymmenen vuoden päästä kiristääjät ovat taas Kylen kannoilla ja miten hän selviää.

Yhtään oikeasti jännittävää kohtaa ei ollut koko kirjassa. Oli vähän sellanen "tässä pedataan nyt tulevia kohtauksia" -fiilis, muttei se sitten johtanutkaan mihinkään.

John Grisham: Avustaja (The associate 2009) WSOY, suom. Anu Niroma
Arvio: ** Hyvin pliisu

Donna Leon: Ystävä sä lapsien

Vaihteeksi Leonin aiheena oli muu kuin ympäristö: laittomat adoptiot. Käsittely oli samanlaista kuin aina ennenkin: Brunetti alkaa tutkinnan omin päinsä, saa niihin Pattalta periaatteessa luvan, selvittää jutun vaikka se on tosi monitahoinen ja varsinainen syyllinen jää rankaisematta olosuhteiden vuoksi. Yllättävää oli että kirjan mukaan HIV-postiivista ei voi laittaa vankilaan. Sellainenhan voi johtaa melkoiseen anarkiaan. Lisäksi kirjassa apteekkari kirjoittaa lähetteitä erikoislääkärille. Tiedän että italialaiset ovat outoja, mutta että näin outoja...

Brunetti kuvataan vähän samanlaisena vanhana ukkona kuin Mankell kuva Wallanderia. Molempia ärsyttävät nykyajan tekniikka ja he itse keskittyvät perinteiseen tutkintaan. Samalla he hoitavat suhteita hallintoon ja jakavat yksityiselämänsä lukijan kanssa.

Donna Leon: Ystävä sä lapsien (Suffer the little children 2007) Otava, suom. Kristiina Rikman
Arvio: *** Aika tavallinen

Stephenie Meyer: Aamunkoi

Ennakkotietona tiesin, että Bellasta tulee vampyyri. Sitähän valmisteltiin jo koko edellinen kirja. Kirjan nimikin sen kyllä paljasti. Uutta sen sijaan oli, että Bella saa lapsen. Joskus tuntuu että Meyer kirjoittaa idiooteille. Minä ainakin tajusin heti, kun Carlisle kertoi kromosomeista, että Jacobilla tulee olemaan rooli lapsen elämässä. No tajusivat muutkin sen sitten myöhemmin.

Minua jäi harmittamaan, että Volturit "jäivät henkiin". Maailmasta olisi varmasti tullut parempi paikka, jos heidät olisi tuhottu. No, se oli Meyerin ratkaisu. Se jättää myös mahdollisuuden kirjoittaa joskus viides osa, jossa Volturit taas uhkaavat Culleneiden elämää.

Juoni oli paremmin rakennettu ja nopeatempoisempi kuin kahdessa edellisessä kirjassa. Ehkä ne aiemmat olivatkin vain eräänlaista "alkusoittoa" tälle.

Suomentajalle terveisiä, että kirjassa tuskin tarkoitettiin kalakoukkuja! Pallokartankin kanssakin on vähän niin ja näin. Näin käy kun suomentaja ei osaa enää suomea vaan kääntää asioita sanasta sanaan. Kielemme rikkaus on juuri se, ettei muiden kielen yhdyssanoja niin vain käännetä...

Stephenie Meyer: Aamunkoi (Breaking dawn 2008) WSOY, suom. Pirkko Biström
Arvio: **** Hyvä

Anne B. Radge: Vihreät niityt

Toivottavasti se Radge on jo jättänyt Erlendin, Torunnin ja Margidon rauhaan eikä ole kirjoittanut enää neljättä osaa. Varmaankin odotin tältä kirjalta vähän liikoja, mutta huono mikä huono.

Juonen käänteet olivat mitäänsanomattomia, mutta ehdottomasti parasta oli se, ettei loppu ollut onnellinen. Vanhus taisi olla lopusa onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin, mutta ainakin Torunin tilanne jäi ihan jumiin. Erlendin ja Krummen onni oli aivan liian kirkasta ollakseen todellista. Oikeassa elämässä riideltäisiin jo lasten nimistä ja kasvatusperiaatteista. Margidokin käyttäytyy melko absurdisti: miksi kukaan haluaisi nurkkiinsa arkkuvarastoa. Jos varasto oli kuitenkin Bysenetiin tuotava niin miksei siitä sitten revitty juoneen jotain.

Tämä suomentaja Talvio-Jaatinen käytti sanaa "tiskipenkki". Se ei ole suomea vaan huono käännös ruotsin/norjan kielestä. Miksei tiskipöytä kelpaa? Onko suomentaja niin sanasokea ettei huomaa mikä on suomea ja mikä ei? Miksei oikoluvussa huomata tällaista? Vai tarkoitetaanko tässä ihan tosissaan tiskipenkkiä? Jos on näin, niin olisi kiva tietää mikä epä-ergonominen selän tuhoaja se oikein on....

Anne B. Radge: Vihreät niityt (Ligge i grønne enger 2007) Tammi, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
Arvio: ** Pliisu ja yllätyksetön

Leena Lehtolainen: Henkivartija

Viime kirjojen jälkeen en edelleenkään odottanut liikoja. "Henkivartija" oli hyvin lehtolaismainen niin hyvässä kuin pahassakin. Taas toistettiin kaikki kliseet päähenkilön traumaattisista lapsuuskokemuksista sekä fyysisestä ylivertaisuudesta ja miehekkyydestä. Toisaalta tapahtumia oli paljon eikä suurempia asiavirheitäkään tainnut olla.

Juoni oli hyvin ajankohtainen, olihan tapahtumiin syynä Itämeren kaasuputkihanke. Se on toisaalta huono aihevalinta, koska se myös "vanhentaa" kirjan ennen aikojaan. Lehtolainen jatkaa valitsemallaan tiellä "huonojen" nimien valinnoissa. Mistä se näitä oikein löytää: Hilja Ilveskero, David Stahl, Keijo Kurkimäki. Keskimäärin ihmisten nimet ei rimmaa eikä ole tuollaisia muinais-suomalais-henkisiä eläimiin ja luontoon liittyviä. Olisi kiva jos olisi, mutta miksei Lehtolaiselle voisi joskus kelvata joku Virtanen edes. Tässä kirjassa oli sentään Anita Nuutinen.

Eniten minua ärsytti ilveksen hyväksikäyttö juonessa. Se oli täydellisen päälleliimattua ja kaikesta olisi selvinnyt ilman ilvestäkin...

Leena Lehtolainen: Henkivartija (2009) Tammi
Arvio: *** Ei huonokaan

Taavi Soininvaara: Kriittinen tiheys

En oikein tiennyt mitä odottaa kun aloitin lukemisen. Taatusti en ainakaan odottanut tällaista Tom Clancy-Alistair MacLean -henkistä spektaakkelia. Pahinta oli, että tietojeni valossa tällainen tarina voisi olla totta - ainakin paloittain. Kokonaisuudesta en oikein tiedä.

Kirjan sankari-antisankari oli puoliksi suomalainen Leo Kara, jonka omaan menneisyyteen koko tarin nivoutui. Vasta kirjan luettuani luin takakannesta, että tämä on uuden neliosisen sarjan avausteos. Se alkoi näkyä juonessakin jossain puolen välin jälkeen. Langanpäitä avattiin siihen malliin, ettei kaikkea saisi millään enää kiinni yhden kirjan aikana.

Teknisiä yksityiskohtia oli paljon, muttei ehkä ihan niin paljon kuin vaikkapa Clancyllä. Ihmisten mieleen paneuduttiin hyvin ja hahmot olivat uskottavia, erityisesti narsisti-poliisi Ukkola ja YK-johtaja Birou.

Taavi Soininvaara: Kriittinen tiheys (2009) Tammi
Arvio: **** Tosi jännä ja lupaava sarjan alku

David Baldacci: Koston enkelit

Pitkästä aikaa oli oikeesti jännä kirja. Ihmettelen vaan, että jos kerran tykkään tällasista kirjoista niin miks sitten luen kaikkee sontaa...

Kirjassa oli muutama kohta, josta voi päätellä että tällä kirjalla on edeltäjä. En vaan nopeella googlauksella löytänyt että mikä Baldaccin kirjoista se olisi. Itse taidan lukea julkaisujärjestyksessä kaikki Baldaccit.

Kirja kertoo entisistä CIA-agenteista, vakoojista, huijareista ja kostosta. Tapahtumat etenevät hyvin nopeasti ja lopussa paha saa palkkansa.

Hahmoista veikein on Harry Finn, jonka työnä on soluttautua valtion virastoihin, lentokoneisiin ja sotalaivoille ja osoittaa kuinka paljon vikaa ko. laitosten turvallisuusjärjestelyissä on. Samoilla keikoilla Finn kuitenkin tappaa isänsä murhaajia. Toinen päähenkilö on John Carr, joka käyttää salanmeä Oliver Stone ja on töissä hautausmaalla. Carr on entinen CIA-agentti, joka pääsee Finnin listalle.

Kirjasta puuttui täysin se ihmissuhde-hömppä, jolla usein pilataan tällaiset jännärit. Iso kiitos Baldaccille siitä!

Tämä kirja kannattaa lukea esim. lomalla tai joskus kun on aikaa keskittyä lukemiseen pitkiä, yhtenäisiä pätkiä kerrallaan. Ainahan lukeminen kärsii keskeytyksistä, mutta erityisesti tällaiset monimutkaiset juonet kärsivät siitä.

David Baldacci: Koston enkelit (Stone Cold 2007) Gummerus, suom. Pekka Marjamäki
Arvio: **** Tosi jännä

Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin

Siihen onko kirja hyvä vai huono, vaikuttaa moni asia: lukijan mielentila, lukijan mielentila suhteessa kirjan "vaatimaan" mielentilaan ja lopuksi tulee vasta kirjan absoluuttinen hyvyys. Ehkä olisi pitänyt lukea tämä kirja joskus parempana hetkenä, mutta kirja tuntui suorastaa huonolta. Onhan Westöä varten odotuksetkin korkealla.

Juoni oli taas hyvin tyypillinen Westölle: onneton rakkaustarina, Helsinki, kasvaminen läpi vuosikymmenten, hyvin toimeentulevat vs. huonosti toimeentulevat, ruotsinkieliset vs. suomenkieliset, tosi harvasta tulee luuseri tai edes tavis ja vielä pisteenä iin päällä: ne pakolliset Bexarit.

Kirja oli pettymys ja huono. Vähän suorastaan harmittaa, että tuhlasin aikaani tähän.

Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin (Gå inte ensam ut i natten 2009) Otava, Katriina Huttunen
Arvio: ** Huono

Heli Laaksonen: Pursu

Pursu ei ole oikeastaan edes kirja, se on vain kokoelma lehdissä julkaistuja juttuja. Aiheet vaihtelee mööplaamisest krymppyihin. Laaksosem mailmass ihminen saa olla oma ittes ja ainoo mitä arvostellaa, o miällyttämise halu ja nykymaailma lieveilmiöt. Joskus kieltämätt vähä jo kyllästyttää se mummoist ja pappoist puhuminen, mutt onha se kai hyvä ett joku heitkii pualustaa.

Yhres asjas mää oo vaa nii erimiält ku Laaksonen. See väittää ett petoni o suruline materiaal. Kattosis joskus sellast nättii lautamuattii vaste valettuu petoniseinää ja sano sitt mikä o surulinen. Ei ainakaa see!

Heli Laaksonen: Pursu (2009) Otava
Arvio: ** Sitä samaa vanhaa

Donna Leon: Haurasta lasia

Nämä Leonin kirjat on toisaalta jotenkin "ohuita", mutta samalla ne kertovat kiehtovalla tavalla Venetsiasta. Sama perusjuoni taitaa nykyisin toistua joka kirjassa: merkittävä ympäristörikos, josta ei saada loppujen lopuksi oikeita ihmisiä vastuuseen ja toisaalta se rikoskin luultavammin jatkuu, korkeintaan siirtyy eri paikkaan.

Kiehtovaa on venetsialainen kulttuuri ja ruoka. Syömiskohtauksissa sanaillaan aina jotain ruuasta, joten asioiden pienetkin nyanssit paljastuvat. Joskus on vähän ärsyttävää, että tärkeät sanat on italiaksi, mutta oma italian ruokasanastoni on jo aika kehittynyt ja muut sanat ymmärrän yleensä asiayhteydestään.

Donna Leon: Haurasta lasia (Through a glass, dark 2006) Otava, suom. Kristiina Rikman
Arvio: *** Ihan jees

Paulo Coelho: Voittaja on yksin

Aihe vaikutti alussa kummalliselta valinnalta, venäläinen sarjamurhaaja Cannesissa, mutta kyllä Coelho siitäkin yllättävää henkisyyttä irti saa. Murhaajan logiikka on niin kieroutunutta kuin olla jo voi: jos tuhoan maailmoja, ts. tapan ihmisiä, ex-vaimoni palaa luokseni.

Ei Coelhon teksteissä ole paljon asiavirheitä ollut tähänkään asti, mutta luulen että tätä kirjaa varten on pitänyt tehdä tutkimusta yllättävissäkin paikoissa. Päähenkilö oli Moskovasta ja hänen elämänsä oli aika tyypillistä venäläistä uusrikkaan elämää, mutta omalla työllä eteenpäin menoa korostettiin koko ajan ja oikeastaan kaikki hahmot kirjassa pitivät sitä tärkeänä. Kukaan ei ollut syntynyt hopealusikka suussa.

Kaikki hahmot olivat hyvin taustoitettuja ja heidän motiivinsa olla Cannesissa selvitettiin juurta jaksain. Siitä oli sitten helppo ymmärtää miksi kukin toimi myöhemmin niin kuin toimi. Kaiken kaikkiaan koko Cannes-hullunmyllyn motiiveja esiteltiin hyvin oudossa valossa. On vaikeaa ymmärtää, että mikä siinä maineessa ja kunniassa niin paljon kiehtoo, että ihmiset ovat valmiita tekemään melkein mitä tahansa se eteen. Toisaalta sekin on vaikeaa ymmärtää, että kun ihminen on sitten saavuttanut kaiken, onkin yhtäkkiä tärkeintä näyttää täysin välinpitämättömältä kaiken suhteen.

Paulo Coelho: Voittaja on yksin (O vencedor está só 2008) Bazar, suom. Sanna Pernu
Arvio: **** Melkein viisi