Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Tämä ei varsinaisesti taida olla oikea kirja. Sivuja on vain 115 ja lukemiseen meni pari tuntia.

Juoni on aluksi ihan hauska: Englannin kuningatar löytää palatsin takapihalta vahingossa kirjastoauton ja innostuu lukemisesta. Pikkuhiljaa siinä sitten rutiinit muuttuu kunnes kuningatar lopussa kertoo kirjoittavansa kirjan ja luopuvansa kruunusta. Joopa joo.

Alan Bennett: Epätavallinen lukija (The uncommon reader 2007) Basam books, suom. Heikki Salojärvi
Arvio: * Kirjake

Arne Nevanlinna: Marie

Tämä kirja oli tosi hyvä, mutta kirjan viimeinen lause pilasi kaiken.

Kirja kertoo Mariesta, joka viettää elämänsä viimeisiä vuosia jonkinlaisessa vanhainkodissa ja muistelee elämäänsä. Lähimuisti on vaan aika huono ja todella pahat asiat hän käärii mielessään möykyiksi, jotka voi työntää kokonaan syrjään.

Sivujuonteena on yöhoitaja ja Marien pojan tyttärentytär, joka tajuaa yhteyden vasta kun Marie on jo kuollut. On tietysti traagista, ettei Marie koskaan tietoisesti tavannut poikansa jälkeläisiä, mutta siihen se olisi voinut jäädäkin.

Kirjan viimeinen lause nimittäin on päiväkirjamerkinta 21.12.2004: "Erityinen ja ihana joulunaika odottaa Khao Lakissa." Tämän perusteella ihmettelen suuresti miksi tämä kirja oli päässyt Finlandia-ehdokkaaksi asti. Olisko valitsijoilta jäänyt loppu lukematta?

Arne Nevanlinna: Marie (2008), WSOY
Arvio: *** Koskettava

Jarkko Sipilä: Seinää vasten

Nämä Sipilän dekkarit on ihan hyviä, juoni on hyvä ja kerrontakin ihan ok, mutta nämä voisivat olla vähän pidempiä ja samalla siis vähän "vaikeampiakin". Tässä juoni oli jo aika moniulotteinen, ei ollut vain oikeaa ja väärää vaan ainakin kaksi oikeaa ja lukematon määrä vääriä. Lähes kaikki pelasivat vain ja ainoastaa omaan pussiin. Ainoa konkreettinen "porukka" oli poliisit, tietenkin Suhonen jää sen ryhmän ulkopuolelle.

Suhonen on varmasti hahmo jollaisia poliisi oikeastikin tarvitsee, mutta joka joutuu aina välillä käymään vähintään harmaalla alueella, jollei ihan mustallakin joskus.

Jarkko Sipilä: Seinää vasten (2008) Gummerus
Arvio: ** Tavanomainen

Antti Tuuri: Surmanpelto

Kirja kertoo 17-vuotiaasta pojasta, joka joutuu vuonna 1918 vankileirille vartijaksi venäläisiä vartioimaan Uusikaarlepyyhyn. Päähenkilö opiskelee koko ajan matematiikkaa ja fysiikkaa eikä oikein sopeudu leirin vartijaksi.

Kirja tuo esille sen puolen sodasta joka on jäänyt vähemmälle huomiolle eli venäläisten kohtelun valkoisten puolelta. Ainakaan tässä tapauksessa se ei taida olla ihan korrektia. "Suomen sotasurmat 1914-1922" tietokanta kertoo, että Pjotr Popof ja Baraniecki olivat olemassa, mutta ilmeisesti monet muut asiat on jo ikuisesti unohdettu. Esim. ko. tietokannasta ei löydy muita Uusikaarlepyyssä tapettuja. Se saattaa johtua siitä, ettei henkilötietoja yksinkertaisesti ole. Kaiken kaikkiaan tietokannassa on alle 800 venäläistä. Voin kuvitella, että todellinen luku on paljon suurempi.

Antti Tuuri: Surmanpelto (2008) Otava
Arvio: *** Tärkeä aihe

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti

Tämä oli hyvin selkeä jatkoteos kirjalle "Tyttö joka leikki tulella". Kannattaa siis lukea nämä Larssonin dekkarit järjestyksessä.

Arvostelin edellistä kirjaa siitä, että se oli väkisin tehty jatko-osa edelliselle kirjalle. Tässä kirjassa ei ole sitä vikaa. Tässä kyllä sidotaan ne kymmenet langanpäät jotka edellisestä jäivät roikkumaan mutta siihen oli selkeä tarve. Edellisessähän Lisbeth jää henkihieverissä odottelemaan ambulanssia. Tässä hän tervehtyy ja lähes kaikki häneen liittyvät väärinkäytökset ja salaisuudet selvitetään.

Suomentaja on keksinyt tässä kirjassa ainakin yhden käännöksen lisää ilmastointiteipille: hopeateippi.

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes 2007) WSOY, suom. Marja Kyrö
Arvio: *** Jännä

Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä

Luin viime keväänä "Viimeisen savotan" ja siitä rohkaistuneena uskalsin tarttua tähän Päätalon esikoiseenkin. Heti kirjan alussa selvisi mistä tässä on kyse: talon rakentamisesta, "Mammonalinnan", ihmiskennoston.

Päähenkilä on mestari Mauno Joensivu, joka on muuttanut pohjoisesta Tampereella ja toimii mestarina Rakennusliike Rantanen Oy:n työmailla. Kirjassa kuvataan rakentamista hyvin yksityiskohtaisesti. Voin hyvin kuvitella keväisen aamun, jolloin työmaalla tuoksuu märkä maa, märkä puutavara ja sementti. Kirjassa tuodaan esille myös rakennustyön nurjia puolia: holtiton alkoholin käyttö, raskaan työn aiheuttamat vammat ja sairaudet.

Hyvin vahva ammattiyhdistysliike taisi hankaloittaa tuohon aikaan todella paljon töiden etenemistä, turhia istumalakkoja oli paljon. On helppo ymmärtää miksi elementtirakentaminen yleistyi nopeasti. Sillä päästiin melkein kokonaan eroon kalliista ja hankalasta rappareiden ja muurareiden ammattikunnasta. Työelämän säännöt olivat aika erilaisia kuin nykyään: tilipussi jaettiin perjantaisin, töitä oli myös lauantaisin ja irtisanomisajat olivat max. päivän. Jonkinlainen työehtosopimuskin oli, mutta se merkitsi vain pohjahintoja, kenenkään ei ollut pakko niillä hinnoilla tehdä vaan lisää sai pyytää, mutta mestarin ei tietenkään ollut pakko maksaa.

Hauska sana oli "laastienkeli", siis nais-repsikka, joka kantoi ja sekoitti laastia. Lempinimet olivat myös hauskoja: Vaahtolainen-Takanen, Elefantti-Jussi ja Milli-Vuorinen.

Kaiken kaikkiaan kielenkäyttö kirjassa oli melkoista. Voin kuvitella että 1950-luvulla se on herättänyt paljon porua.

Kirjassa oli myös täysin turha rakkaustarina. Tämä kirja sopii hyvin rakennusalan ammattilaisille, muille se voi olla vähän liian tekninen.

Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä (1958) Gummerus
Arvio: *** Romaani rakentamisesta

Henning Mankell: Syvyys

Nämä kaikki Mankellin Wallanderin jälkeiset kirjat (Tanssinopettajan paluu, Kiinalainen, Italialaiset kengät) ovat toistensa kaltaisia. Niissä on silmitöntä väkivaltaa, lähtemistä ja kaiken jättämistä ja täysin järjetöntä käytöstä. Toisaalta näitä samoja teemoja käsiteltiin jo Wallander-dekkareissakin. Niissä ei päähenkilö kuitenkaan syyllistynyt rikokseen.

Tässä kirjassa päähenkilö on ruotsalainen merenmittaaja vuosina 1914-15, joka tapaa saaristossa yksinelävän naisen ja pettää vaimoaan. Puolen välin jälkeen tarina sai koko ajan absurdimpia piirteitä.

Pieniä virheitäkin oli: on tyypillisen ruotsalaista Mankellille kuvitella, että ahvenanmaalaisen hylkeenpyytäjän nimi olisi täysin suomalainen.

Henning Mankell: Syvyys (Djup 2004) Loisto, suom. Laura Jänisniemi
Arvio: ** Ihan samaa taas

Åsa Linderborg: Minua ei omista kukaan

Tästä kirjasta tulee väkisin mieleen kolme kirjaa, jotka olen viime vuosina lukenut: Laura Honkasalon "Sinun lapsesi eivät ole sinun", Susanna Alakosken "Sikalat" ja Miika Nousiaisen "Vadelmavenepakolainen".

Kertomuksen kehys oli hyvin samankaltainen kuin Honkasalon tarinassa. Molemmissa oltiin kommunisti- tai sosialistiperheen lapsia ja molemmissa vanhemmat erosivat päähenkilön ollessa aika nuori. Molemmissa äiti oli se "suurempi" sosialisti. Tässä kirjassa Åsa jää kuitenkin isälle kun Honkasalon Nelli jää äidille. Molemmat alkavat kuitenkin opiskella historiaa myöhemmin. Tämä oli tositarina mutten tiedä oliko Honkasalon kirja sitä.

Ympäristö oli kuin Alakoskella. Oltiin Ruotsissa ja asuttiin surkeassa lähiössä, Alakoskella Ystadissa ja tässä Västeråsissa. Molempien kotona ryypättiin paljon ja aiheutettiin lapsille "suorittaja-kompleksi". Yhteiskunta oli 1970- ja -80-lukujen Ruotsissa aika samanlainen kuin se on ollut Suomessakin, mutta sekä "Sikalat" että tämä valotti sitä vähän lisää. Esim. keskikalja kiellettiin (on kai edelleen kielletty Ruotsissa) ja Systemit laitettiin kiinni lauantaiksi. Suomi ei siis taida olla ainoa "holhousyhteiskunta" Pohjolassa.

Miika Nousiainen valaisi ruotsalaista sosiaalidemokratiaa ja sen ihanuutta kirjassaan ja tässä vähän syvennettiin Ruotsinkin poliittista historiaa lisää vasemmalle.

Hämmentävintä oli yhtäläisyydet Honkasalon kirjan kanssa, jo kirjojen nimetkin ovat hyvin samankaltaiset. Suuri ero Alakosken kirjaan oli se että "Sikaloissa" oltiin kuitenkin suomalaisia vaikka asuttiinkin Ruotsissa, mutta Linderborg niputtaa suomalaiset siirtolaiset samaan nippuun kaikkien muiden maahanmuuttajien kanssa.

Åsa Linderborg: Minua ei omista kukaan (Mig äger ingen 2007) Like, suom. Leena Peltomaa
Arvio: *** Todentuntuinen tarina

Virpi Hämeen-Anttila: Sokkopeli

Juoni oli hyvin rakennettu, mutta se oli saanut huomattavasti vaikutteita Dan Brownilta. Aika ajoin kirja oli tosi jännittävä ja suorastaan pelottava. Mutta...

Loppuratkaisu oli nähtävissä jo kahden kolmanneksen päästä. Kaiken kaikkiaankin monien yksittäisten kohtausten loput olivat jotenkin liian klassisia, ihan kuin olisin lukenut ne jo aikaisemmin jostain.

Virpi Hämeen-Anttila: Sokkopeli (2007) Otava
Arvio: ** Melkein huono

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

Hämmentävä tarina Karista, jonka veli Petr osallistuu seikkailukilpailuun. Kilpailussa edetään Greenwichistä nolla-meridiaania "pitkin" Etelänavalle ja sieltä 180-meridiaania pitkin Pohjoisnavalle ja takaisin Greenwichiin. Kari liittyy mukaan Ranskassa ja Petr kuolee jo ennen Pohjoisnapaa. Joukkueessa on lisäksi englantilainen pariskunta Graham ja Isla.

Tarinassa jää liian monta langanpäätä auki: mitä Graham oikein puuhailee vajassaan, kuka pihalla hiippailee, kuka kouluttaa saaren koirat pitämään laittomat maahantulijat poissa ja miksi rantaa ajautunut ruumis on pakattu muoviin. Sekään ei selviä miksi joukkue kuusi joutuu tekemään kaikki vaikeimman kautta, kun muut ajavat välillä taksilla ja käyttävät purjeveneen moottoriakin. Oliko Grahamin kanssa sovittu voitosta etukäteen?

Tarinassa tuodaan esille myös tosi-tv-kilpailujen tulosten ja tilanteiden vääristely. Eihän tällainen kilpailu olisi oikeasti millään mahdollinen kun vastassa on pitkät pätkät autiomaita ja napajäätiköitä. Ärsyttää kun matkan varrella moneen kertaan tuodaan esille, että Petr ei ole enää kirjoittamassa muistiinpanojaan. Kerrotaan siis että hän kuolee. Siten se varsinainen kuolema ei tuntunut enää oikein miltään kun lukija on siihen voinut varautua jo pitkän aikaa.

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin (2008) Otava
Arvio: **** Ennalta-arvattava

Dennis Lehane: Täyttä sotaa

Tämä oli kuin huono väkivaltaelokuva auki kirjoitettuna. Ihmisiä ammuttiin melkein syyttä suotta jatkuvasti ja siihen syyllistyivät myös päähenkilöt Patrick Kenzie ja Angela Gennaro, joiden sentään pitäisi olla hyvisten puolella. Juoni oli onneton ja epäuskottava. Lehanen myöhemmät Kenzie-Gennarot ovat selvästi parempia kuin tämä ja erityisesti "Menneisyyden ote".

Dennis Lehane: Täyttä sotaa (A drink before the war 1994) Tammi, suom. Tuula Saarikoski
Arvio: ** Liikaa tarpeetonta väkivaltaa

Virpi Hämeen-Anttila: Perijät

Luulin, että tämä kirja olisi ollut jotain muuta kuin näin tavanomainen romaani. En edes oikein tiedä mistä odotukseni olivat näin korkealle nousseet. No kirja oli "vaan" romaani, mutta hyvä sellainen.

Kirjassa punottiin juonta vanhan elektroniikkatehtaan ja sen lähipiirin ympärille. Puoleen väliin asti kaikki oli jännittävää, mutta sitten tajusin mitä lopussa tapahtuisi: Romea ja Julia -tarina Uudenmaan perämetsässä. Kirjassa kypsyteltiin Veeran eroa poikaystävästä ja Tuomaksen eroa tyttöystävästä. Siitä on sitten jo aika helppo päätellä mitä tuleman pitää. Varsinainen juoni pyöri kuitenkin tehtaan ja sen johdon ympärillä, mutta jollain tavalla oli ennalta arvattavaa, että hyvinhän siinäkin käy.

Tämä ei ollut mikään elämää suurempi kirja, mutta voihan sen lukea.

Virpi Hämeen-Anttila: Perijät (2006) Otava
Arvio: ** Pettymys

Pirkko Saisio: Kohtuuttomuus

Ajattelin jo lopettaa lukemisen muutaman sivun jälkeen kun tajusin, että kirjassa ei ole kunnon kappaleita vaan vain muutaman lauseen "kokonaisuuksia". Ne tuntuivat raskailta lukea. Niihin kuitenkin tottui nopeasti ja oikeastaan tämä melkein 600-sivuinen järkäle ei ollutkaan mikään järkäle kun niitä rivinvaihtoja oli käytelty niin isolla kädellä.

Kirja kertoo miehestä, joka ajautuu erikoiseen suhteeseen "Hänen Itsensä" kanssa. "Hän Itse" on persoonallisuushäiriöinen narsisti. Kertoja-päähenkilö jää roikkumaan "Hänen Itsensä" elämään menettäen oman elämänsä kokonaan.

Kirja oli aluksi tavanomainen, mutta loppua kohden se muuttui erikoislaatuisemmaksi. En sano, että kirja oli hyvä. Jotenkin "hyvä" on tässä tilanteessa liian pieni sana. Tämä kirja oli merkittävä.

Ainoa suurempi asiavirhe oli, että "Hintelä" oli ollut kulttuuriattaseana Thaimaassa ja hänen toimialueensa oli kattanut myös Nepalin, Burman sekä Kashmirin ja Jaipurin Intiassa. On aika epätodennäköistä, että Kashmirin alue ja Jaipur kuuluisivat tuollaiseen toimialueeseen, jo ihan maantieteenkin kannalta. Jaipurkin on vain yksi kaupunki ja on luultavaa, että asioita Suomen kulttuuriin liittyvissä asioissa Jaipurin osalta voitaisiin hoitaa yhdessä esim. Delhin kanssa. Voi olla, että olen väärässäkin.

Pirkko Saisio: Kohtuuttomuus (2008) Siltala
Arvio: **** "Hyvä" on tässä yhteydessä vähän pliisu sana

Katri Lipson: Kosmonautti

Kirjalta, joka on saanut HS:n kirjallisuuspalkinnon ja on Finlandia-ehdokas, odottaa ehkä liikoja. Luulen että tämä olisi saanut kolmekin tähteä ilman noita ennakkoasetelmia, mutta niitä ei vaan voi välttää. Yritän lukea uusista kirjoista mahdollisimman paljon tietääkseni uusien kirjojen olemassaolosta ja voidaksenki lukea niitä. Toisaalta varsinaiset arvostelut ja myös ehdokkuudet ja palkinnot asettavat kirjalle vaatimuksia ja liian suuria ennakko-odotuksia.

Kirjan tapahtumat sijoittuivat Murmanskiin ja ilmeisesti neuvostovallan viimeisiin vuosiin. Aika yllättävä valinta suomalaiselle kirjalle. Kirjan päähenkilö on Sergei, joka valitaan TV-dokumenttiin kertomaan kosmonauttihaaveistaan. Kutsunnoissa kuitenkin paljastuu värisokeus. Sergei on jo kaikkien tuntema tuleva kosmonautti ja Kreml miettii kepulikonstia, jolla tämä "sankari" ei paljastuisi epäonnistujaksi. Päätetään tehdä uusi dokumentti, mutta Sergei onkin yhtäkkiä kuollut.

Varsinainen kertomus on kuitenkin Sergein rakkaus musiikinopettajaansa Svetlanaan ja Sergein ystävän Sashan sotkeentuminen siihen kuvioon.

Kirjassa kuvataan kyllä nätistä onnetonta rakkautta, ystävyyttä, yksinäisyyttä, epätoivoa sekä poikien välistä ystävyyttä ja kiintymystä, mutta jotenkin koko kirja on tyhjä: mitään ei viedä loppuun saakka, muttei kuitenkaan edes niin että keskeneräisyys jäisi ärsyttämään. Kirja ei oikein herätä tunteita!

Katri Lipson: Kosmonautti (2008) Tammi
Arvio: ** Ohut

Anna-Maija Elonen: Selviytyjätyyppi

Valitsin kirjan takatekstien perusteella kirjastosta ja se on huono tapa. Harvoin niissä takateksteissä kirjoja haukutaan, vaikka syytä olisikin.

Tarina oli tyhjä kertomus lastenkoti-Kallesta, joka tapaa aikuisena "siskonsa" Eevan. Hahmot olivat epäuskottavia eikä lapsen ahdistuksen kuvaus koskettanut missään kohtaan. Varsinkin loppuratkaisu oli ohut ja älytön.

Anna-Maija Elonen: Selviytyjätyyppi (1997) Otava
Arvio: * Onneton kirja

Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät, Mma Ramotswe tutkii

Oli kiva upota taas Mma Ramotswen maailmaan. Tutkitut jutut on dekkarin jutuiksi jälleen kerran vähän turhan yksinkertaisia, mutta Mma Ramotswe ja Mma Makutsi ratkaisevat ne tälläkin kertaa hienosti. Yhdessä jutussa tosin herra Polopetsi vähän auttoi.

Rakastan näitä ilmaisuja, joita Mma Ramotswe käyttää, esim. perinteinen ruumiinrakenne tai edesmennyt. On mukavaa jos kielteisetkin asiat sanotaan nätisti. Ilmeisen tahallisesti hiv:stä tai aids:sta ei puhuta koskaan suoraan. Niiden aiheuttamat ongelmat kuitenkin tuodaan esille niin, ettei lukija luule että ko. asiat olisi kokonaan unohdettu. Niistä ei vaan tehdä pääasiaa.

Tässä kirjassa oli myös hieno huomata, että botswanalainenkin nainen rentoutuu shoppailemalla ja ostamalla liian pieniä, mutta ah niin siroja kenkiä.

Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät, Mma Ramotswe tutkii (Blue Shoea and Happiness 2006) Otava, suom. Jaakko Kankaanpää
Arvio: *** Varma

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Nämä Haahtelan kirjat ovat jollain omituisella tavalla "epäkirjoja", ainakin nyt puheena oleva ja "Elena". Tämä oli melko lyhyt ja harvaan painettu. Kirjan kappaleet muistuttavat omituisella tavalla runoja. En osaa selittää tarkemmin.

No tässä kirjassa ei lunta nähty vaan päämäärätöntä haahuilua. Yhtymäkotia "Elenaan" löytyy myös juonesta. Kohtaus, jossa kahvilassa odottava mies istuutuu ventovieraan pöytään, on nyt siis kirjoitettu jo ainakin kahdesti. Toivottavasti kolmatta kertaa ei tule. Tilanne on liian epäuskottava missä päin Eurooppaa tahansa...

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja (2008) Otava
Arvio: ** Unenomainen, taas

Mika Waltari: Appelsiininsiemen

"Surun ja ilon kaupungin" jälkeen odotin ehkä liikaa. Tässä kirjassa oli selkeämpi juoni ja se jakaantui selvästi pidemmälle jaksolle. Silti tässäkin seurattiin tapahtumia monen henkilön kannalta.

Päähenkilö taisi olla Irene, mutta hänen veljensä Kai, isänsä, äitinsä, miehensä ja muutama muu olivat välillä kerronnan keskiössä.
Kirjan kieli oli selkeää, mutta varsinainen dialogi oli sydäntä lämmitävää, tuli ihan mieleen Suomisen Olli. Olen aina kuvitellyt, että Ollin puhetapa elokuvissa oli vaan tahallisen teennäisen reipasta, mutta ehkä se oli silloin tavallista. "Terve vaan!"

Jotkut kirjan ilmiöt ja tapahtumat ovat osaltaan niin totta edelleenkin: nuorison "kapina" vanhempiaan vastaan, vanhempien paheksunta, esiaviollinen seksi, raskaaksitulon pelko, ensimmäinen känni. Välillä kirjan tyyli on vähän holhoava, jopa opettava: Kain mielestä känni ei ollut niin kivaa ja rikkoo viimeisen pullonsa oma-tekemää "likööriä". Tulee vähän mieleen Waltarin "Jumalaa paossa". Nykykirjallisuudessa ei lähdettäisi noin selkeästi osoittamaan. Oli varmaan vaikeata harjoitella viinanjuontia kieltolain aikana.

Helsinki oli tässä kirjassa tosi erilainen kuin nyt: oli dupletteja keskuskeittiötaloissa ja vaikka mitä. Olisi kyllä hieno lukea lisää ajankuvia 1930-luvusta.

Suosikkihahmoni oli Irenen professori-isä, "farsa", joka vähän anteeksipyytäen oli edes olemassa.

Mika Waltari: Appelsiininsiemen (1931) WSOY
Arvio: *** Huonompi kuin odotin, mutta silti ihan jees

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki

Sain tämän joululahjaksi jo vuonna 2007, mutten ollut lukenut tätä jostain syystä. Nyt kun luin muitakin Waltarin kirjoja, ajattelin lukea myös tämän.

Kirja kertoo yhdestä päivästä hyvin erilaisten ihmisten elämässä. Kaikkien tarinat kuitenkin kietoutuvat lopulta yhteen. Vaikuttavin hahmo on vaimonsa menettänyt mies, joka uskoo vaimon ja lapsen kuoleman olevan rangaistus taposta, jonka mies teki suojellakseen äitiään. Toinen hahmo on teologi, joka kuulee saavansa potkut töstään, mutta joka osaa ajatella kaikki parhain päin.

Kirja saattaa kuulostaa mitäänsanomattomalta, mutta samalla se on "vahva". Jokaisen hahmon elämässä tapahtuu jonkinlainen käänne: kuolema, väkivalta, poispääsy, anteeksianto...

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki (1936) WSOY
Arvio: **** Hämmentävän hyvä

Leena Lehtolainen: Väärän jäljillä

Odotukset oli aika matalalla Lehtolaisen edellisen kirjan jäljiltä. Maria Kallio saattaa kuitenkin olla luotettavampi valinta päähenkilöksi kuin joku uusi tuttavuus. Jotenkin minusta tuntuu että Marian elämä on juossut todellista aikaa nopeammin.

Kirjan nimi oli tosi huono. Se oli samaa sarjaa kuin "Tappava säde", jossa siis oli Säde, joka tappoi. Tässä kirjassa oli "Toni Väärä", jonka jäljillä oltiin. Oltiin myös monien muidenkin jäljillä. Saatettiin myös olla "väärillä jäljillä" johon otsikko taisi myös viitata.

Huonointa kirjassa oli Ilpo Koskelon kommentit "varsinaissuomen murteella". "...Tällä kaudella hänellä ei oo ollu edes lisenssiä..." ja "En mää ny ollenkaa ymmärrä mitä sää semmossii kyselet" on lauseita saman miehen suusta, joka vielä puhuu "leveää murretta". En oo mikään suomen kielen asiantuntija, mutten oo ikinä edes ajatellu, että varsinaisuomen murre vois olla "leveää". Savon murre voi olla hyvinkin leveää, mutta me puhutaan lyhyesti ja jopa töksähtelevästi eikä "leveästi". Mutta pointti oli siis se, että Koskelo ei puhunut murretta koko ajan vaan välillä kirjailijalta selvästi kyvyt hiipu.

Juoni ei ollut kovin mukaansa tempaava paitsi ihan lopussa, jolloin sattu jo muutamia asioita liiankin tiuhaan.

Leena Lehtolainen: Väärän jäljillä (2008) Tammi
Arvio: *** Ei niin huono kuin odotin