Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja

Olen aina pitänyt mielensäpahoittajan tyylissä siitä kaiken arvostelusta ilman varsinaista pessimismin makua. Nytkin oli näitä arvosteltavia kohteita, joista sanottiin "Kyllä ei", mutta aika paljon oli sellasta positiivisuuttakin: sivistynyt lättähattu ja suhde Kolehmaiseen. En tiedä mikä tässä on Kyrölle tullut, mutta mielensäpahoittaja lakkaa olemasta uskottava jos se lakkaa pahottamasta mielensä.

Toivoisin, että sloganeista "tolkulla pärjää" ja "tavallinen riittää" tulisi yhtä suosittuja kuin vaikka "elämä on". Varsinkin tuo "tavallinen riittää" on hyvä ohjenuora tässä individualismin ja downsiftaamisen maailmassa.

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja (2014) WSOY
Arvio: *** Liika positiivinen

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Kirjassa oli paljon asioita joihin oli helppo samaistua: tuore vanhemmuus, Suomi ulkomaalaisen silmin, tiedejulkaisujen saatavuus ja validiointi. Murheet, joita Alinalla kirjan alussa pienen lapsen äitinä oli, olivat niin tuttuja omasta elämästä. Monet ulkomaalaiset tutut ovat nostaneet samoja asioita esille Suomen systeemin käsittämättömyyksistä kuin Joekin. Onhan apurahajärjestelmässä jotain pielessä jos pääaine pitää valita väitösaiheen vierestä sen takia, että on mahdollista saada paremmin apurahoja. Itse olen joutunut hakkaamaan päätäni seinään nimenomaan tuon tiedejulkaisujen saatavuuden takia. Mitä hyötyä on maksaa maltaita tietokannasta jossa on 1000 eri julkaisua, jos niistä vaan neljännes on arvostettuja ja vaan 10 aiheeltaan tarpeellisia.

Kirjan juoni on hyvä. Se on kirjoitettu todella hyvin ja jännitys pysyy korkealla vain noustakseen välillä vielä lisää. Ihan lopussa käytetään jo Stephen Kingin Carriessä käyettyä nostatusmenetelmää: paljastetaan loppuratkaisun kauheudesta pieni siivu ja sitten palataan asioihin ennen sitä. Lukija on aivan koukussa eikä voi lopettaa lukemista vaan joutuu lukemaan ja arvailemaan loppuratkaisun koko kuvaa.

Huonointa kirjassa on tuo loppuratkaisu. Se on siis kirjoitettu hyvin, mutta sisältö mättää. Melkein mikä tahansa muu ratkaisu olisi ollut parempi:
-Miriam murhaajana
-ei murhaa mutta riita ja tiet lopullisesti erilleen
-yhteiseloa.
Viides tähti puuttuu loppuratkaisun takia. John Irvingillä on just tällaisia ratkaisuja muuten hyvissä kirjoissaan.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (2014) Tammi
Arvio: **** Tosi hyvä

Seppo Jokinen: Mustat sydämet

Ilmeisesti Jokinen on kalunnut Tampereen rikokset jo loppuun kun taas on pitänyt lähteä ulkomaille rikollisjahtiin. Olisi vaan pysynyt kotimaassa. Hienoa kuitenkin on, että Australia on kuvattu ilmeisesti ihan oikein kun Jokinen on siellä vuosia asunutkin.

Tarina Australiassa on oikeastaan aika huono: uskottava mutta tylsä. Tampereelta käsin pyöritetty sivujuoni sen sijaan oli ihan ok.

Seppo Jokinen: Mustat sydämet (2014) Crime Time
Arvio: *** Vähän pliisu

Jarkko Sipilä: Luupuisto

Sipilän juonet sinänsä eivät ole kovin kummoisia, mutta se kaikki muu siinä ympärillä on erittäin viihdyttävää. Sipilä tuntee erityisesti pääkaupunkiseudun poliisin niin hyvin, että pystyy kommentoimaan poliisihallinnon viimeisiä virheitä erityisen kärkevästi.

Kirjan nimenä "luupuisto" kuvaa aika huonosti yhtä luurankoa ja yhtä ylimääräistä luunpalasta.

Jarkko Sipilä: Luupuisto (2014) Crime Time
Arvio: **** Virkistävä

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi 1 - Tulen ja jään laulu - osa 5 nide 1

TV-sarjan jälkeen kirjojenkin lukeminen sai taas uutta potkua. Sopivasti tämä kirja jatkuu suunnilleen siitä, mihin tv-sarja jäi. Sarja antoi myös kasvot hahmoille. Kaikille paitsi Vuorelle. Gregor Cleganea on näyttellyt kolme eri näyttelijää eli siitä ei mitään kasvoja voi jäädä mieleen.

Kirjat ovat paljon seikkaperäisempia ja yksityiskohtaisempia kuin TV-sarja. Nyt niitä taas jopa arvostaa uudella tavalla kun on nähnyt TV-sarjassa tehdyt oikaisut.

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi 1 - Tulen ja jään laulu - osa 5 nide 1 (A dance with dragons 2011) Kirjava, suom. Satu Hlinovsky
Arvio: **** Niin jännä, niin jännä

Tuomas Vimma: Ruutukymppi

Kirja paljastaa hyvin niitä sudenkuoppia, joiden takia itse olen mieluummin pysytellyt uudisrakentamisen puolella, koska korjauskohteet aiheuttaisit mahahaavan, istuisi sitä millä puolella pöytää tahansa. Kirjassa kerrotaan erittäin hyvin miksi oikea rakentaminen ei ole mitään tositeevee-kamaa. Ei sitä jaksaisi katsoa kuin ammattilaiset ja niistäkin puolet olisi aina eri mieltä.

Sisustus-tositeeveestä annetaan aika karmea kuva, mutta luultavasti aika todenmukainen. Odotin koko ajan loppuratkaisua, jossa kukaan ei saa rahojaan kun tuotantoyhtiö tekee oharit, mutta loppu olikin ihan tyhmä.

Tuomas Vimma: Ruutukymppi (2013) Gummerus
Arvio: *** Pliisu loppu

John Grisham: Valamiehet

Tämä kirja toimii kohdallani kuin lohturuoka jollain muulla. Siis lohtukirja. Kansanterveyden ja -sivityksenkin kannalta olisi parempi korvata lohturuoka kirjalla. Tätä terveysinnovaatiota voivat soveltaa ainoastaan sellaiset ihmiset, jotka saavat kirjojen lukemisesta iloa. Lisäksi on varma, ettei juuri tämä kirja välttämättä toimi kellään muulla. Jokaisella on omat lohtukirjansa ja jokainen pystyy varmasti nimeämään niitä vaikka unissaan.

"Valamiehet" on tyypillistä Grishamia: äärimmäisen ovela juoni jossa lukija harhautuu luulemaan vaikka mitä matkan varrella. Yllättävän hyvin tämäkin kirja on kestänyt aikaa...

John Grisham: Valamiehet (The runaway jury 1996) WSOY, suom. Jorma-Veikko Sappinen
Arvio: *** Vähän liian tuttu juoni

Pirjo Houni, Maria Romantschuk: Ei, rouva presidentti

Jostain syystä Romantschuk oli jäänyt mieleeni jo jostain kymmenen vuoden takaa. Näin kirjan kirjaston uutuushyllyssä ja nappasin mukaan.

Kirja on napakka kuvaus Tarja Halosen ensimmäisestä presidenttikaudesta ja toisen alkupuolesta. En ole koskaan oikein uskonut että Tarja Halonen olisi sellainen tuittupää kuin lehdistö hänestä maalasi. Tuittupää ehkä, muttei niin tuittupää. Mutta ilman tuittupäisyyttään ei hän luultavasti olisi ikinä presidentiksi eikä varsinkaan koko kansan rakastamaksi presidentiksi päätynytkään. Niinistöhän kiukuttelee ihan eri tavalla...

Pirjo Houni, Maria Romantschuk: Ei, rouva presidentti (2014) Otava
Arvio: *** Ihan jännä

Agatha Christie: Kortit pöydällä

Poirot ei ollut ihan terässä, mutta se saattoi kyllä olla murhatunkin vika. Hän oli nimittäin järjestänyt murhansa niin että paikalla oli neljä erilaista (sala)poliisia. Poirot joutui toimimaan ikään kuin ryhmän jäsenenä eikä se sovi alkuunkaan Poirotin egolle.

Juonen kannalta olisi ollut tärkeää ymmärtää bridgen säännöt. Osaan monenlaisia korttipelejä moskasta pokeriin, mutta bridge on jäänyt opettelematta. Luultavasti syykin on selvä. Se vaatisi muitakin asiaan vihkiytyneitä pelikaveriksi ja on vaikea perustella vaikean korttipelin monimutkaisten sääntöjen opettelua pelkästään kiinnostuksella Agatha Christieen. Vilkaisin nopeasti wikipediasta bridgen sääntöjä ja aika monimutkaiselta vaikuttaa, jopa moskaan verrattuna...

Agatha Christie: Kortit pöydällä (Cards on the table 1936) WSOY, suom. Aune Suomalainen
Arvio: *** Vähän pliisu Poirot

Tuomas Lius: Härkäjuoksu

En tiedä miksi tämä oli kirjahyllyssäni. Oikein hävettää, että olen säilyttänyt rakkaassa hyllyssäni tällaista kuraa. Nyt tämä taitaa päästä roskiin.

Molemmat päähenkilöt oli huonoja: toinen erittäin epämiellyttävä ja toinen supersankari, jollaisia ei oikeassa elämässä ole. Tarinaan liittyi myös myrrysnainen ja loppuratkaisun järjesti presidentti! Tiedän että kirjoissa on tapana laittaa mutkat suoriksi, mutta tässä oikeusvaltion periaatteet mureni sellaiseksi hiekaksi, että täytyy ihan ihmetellä mistä Lius tätä oikein keksii.

Tuomas Lius: Härkäjuoksu (2011) Like
Arvio: * Uskomatonta ja epäuskottavaa shittiä

Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa

Olen lukenut tämän vaikka kuinka monta kertaa ja nähnyt telkustakin ainakin pari kertaa. Silti, vaikka murhaajan muistinkin, pysyi tunnelma koko ajan katossa. Christie osaa kertakaikkiaan rakentaa juonen!

Vaikka kyseessä on Hercule Poirot-tarina, niin kertoja oli eri kuin yleensä ja se loi oman, naisellisen, näkökulman tähän tarinaan.

Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa (Murder in Mesopotamia 1936) WSOY
Arvio: **** Aivan mahtavaa aivojumppaa

Lars Kepler: Nukkumatti

Tulitodistajan arvostelua kirjoittaessani päättelin, että Jurek Walter pääsee vapaaksi tai karkaa hanniballestermäisesti. Jälkimmäinen nyt sitten toteutuu...

Kirjan juoni on taas niin kipeä, että näihin pitäisi laittaa joku varoitus herkkähermoisille.

Lars Kepler: Nukkumatti (Sandmannen 2012) Tammi, suom. Anu Koivunen
Arvio: *** Aivan liian pelottava

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 2. Sairaus

Tässä oli kaikki ne kohtaukset, jotka "puuttuivat" ensimmäisestä ja viimeisestä osasta. Kannattanee lukea nämä kirjat oikeassa järjestyksessä...

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 2. Sairaus (Torka aldrig tårar utan hanskar - 2. Sjukdomen 2013) Johnny Kniga, suom. Otto Lappalainen Arvio: ** Turha

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 3. Kuolema

Harvemmin tulee kirjoja näin väärässä järjestyksessä luettua, mutta nyt elämäntilanne näyttää olevan sellainen, ettei ajatus oikein enää pysy johdonmkaisena koko ajan. Onneksi olin nähnyt tv-sarjan, joten varsinaista aukkoa ei juoneen jäänyt. Kirjassa pelataan niin paljon takaumilla, etten edes tajunnut yhden kirjan jääneen väliin ennen kuin aloin kirjoittamaan tätä arvostelua ja etsimään vanhoja arvostelujani.

Kirjassa otettiin tällä kertaa paljon kantaa homoseksuaalien kohteluun ja poliittiseen tilanteeseen Tukholmassa 1980-luvulla. Ehkä historia auttaa ymmärtämään nykytilannettakin...

Vaikka kirjassa oli surullinen loppu, Rasmushan kuolee, se on tullut selväksi jo ensimmäisessä kirjassa eikä pitäisi olla mikään yllätys kellekään. Tietyllä tavalla loppu on onnellinen, koska Benjamin ja muut henkiin jääneet jatkavat elämäänsä ja keski-ikäistyvät pikku hiljaa.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 3. Kuolema (Torka aldrig tårar utan hanskar - 3. Döden 2013) Johnny Kniga, suom. Otto Lappalainen Arvio: **** Poliittisesti kantaaottavampi

Jenni Linturi: Malmi 1917

Vuosiluvusta pystyy päättelemään mitä tapahtumia kirja käsittelee. Siihen ennalta-arvattavuus sitten jääkin. Kirjan juoni on oivaltava, odottamaton ja käsittelee isoja asioita sen kautta miten ne vaikuttavat pieneen ihmiseen.

Itselleni Malmi on jäänyt aina kaukaiseksi lähiöksi Helsingin laidalla eikä se nykyään välttämättä muuta olekaan. Malmi on kuitenkin juossut pitkään Helsingin rinnalla ja lienee Malminkin historia ihan tutustumisen arvoinen.

Kirjassa on jatkuvasti pieniä oivalluksia, melkein aforismeja. Hassua miten näin nuori kirjailija osaa kirjoittaa näin valmista tekstiä. Linturi vaikuttaa mielenkiintoiselta kirjailijalta. Pitänee tutustua lähemmin...

Jenni Linturi: Malmi 1917 (2013) Teos
Arvio: **** Metka

Mari Jungstedt: Aamun hämärissä, Hiljaisuuden hinta, Vaarallinen leikki

Elämässä on joskus kausia kun ehtii lukemaan paljon: lomat, jotkut sairaudet. Toisaalta on myös kausia ettei ehdi lukemaan mitään, saatikka kirjoittaa arvosteluja luetuista kirjoista. Nyt on menossa jälkimmäinen kausi. Yritän kuitenkin ylläpitää blogiani edes lukupäiväkirjamaisena yhteenvetona.

Jungstedt on yllättävänkin tasainen dekkaristi. Vaikka luin kolme kirjaa putkeen niin mielenkiinto pysyi yllä koko ajan. Johtunee ehkä Junstedtin monen päähenkilön strategiasta. Toisaalta juonetkin pysyvät yllätyksellisinä koko kirjan ajan.

Mari Jungstedt: Aamun hämärissä (I denna ljuva sommartid 2007) Otava, suom. Sanna Manninen
Mari Jungstedt: Hiljaisuuden hinta (Den dubbla tystnaden 2009) Otava, suom. Taina Rönkkö
Mari Jungstedt: Vaarallinen leikki (Den farliga leken 2010) Otava, suom. Jaana Nikula
Arvio: *** Ihan kelpo kamaa

Anna Jansson: Murhan alkemia

Jansson on selvästi parempi kuin Läckberg, muttei silti mikään huippu. Voi olla, että pitäisi lukea harvemmin näitä ruotsalaisia naisdekkaristejä niin ei kyllästyisi niin helpolla.

Tällä kertaa Jansson oli ujuttanut juttuun liittyvän porukan sekaan yhden poliisinkin. Sellainen tuo yleensä epäuskottavuutta tarinaan, mutta tällä kertaa kävi päinvastoin, koska ko. poliisi pidettiin aidosti erossa tutkinnasta.

Porukkaa tapettiin kuin Midsommerin murhissa: niitä oli paljon ja tietyn myyttisen kaavan noudattelu näkyi poliisille asti.

Anna Jansson: Murhan alkemia (Alkemins eviga eld 2011) Gummerus, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom
Arvio: ** Tyhjänpäiväinen

Johan Theorin: Sankta Psykon kasvatit

Kirja poikkeaa aiemmista theorineista siinä, ettei olla enää Öölannissa eikä menninkäisille löydy enää tarvetta... Sääli sinänsä, sillä Öölanti oli Theorinin suurin vahvuus. Tällä kertaa ollaan Ruotsin länsirannikolla aika erikoisessa päiväkodissa. Se nimittäin sijaitsee jonkinlaisen vankilamielisairaalan pihassa ja on tarkoitettu potilaiden lapsille.

Päiväkoti on tarinan heikko kohta. Mietin lakkaamatta, ettei voi olla hyväksi lapsille viettää aikaa tuollaisessa ympäristössä ja tavata vanhempaansa viikoittain. En jaksa uskoa, että edes Ruotsissa toimittaisiin noin.

Kirja on melkein kauhutarina ja siksi kaukana Theorinin aiemmasta tyylistä. Loppuratkaisun epämääräisyys antaa kuitenkin viitteen totuttuun theorinmaisuuteen. Toivoisin, etä Theorin pysyisi jatkossa Öölannissa ja menninkäisissään eikä yrittäisi sotkea sarjamurhaajia mukaan.

Johan Theorin: Sankta Psykon kasvatit (Sankta Psyko 2011) Tammi, suom. Outi Menna
Arvio: *** Pelottava

Eeva Joenpelto: Sataa suolaista vettä

On kulunut jo neljä vuotta siitä kun luin sarjan edellisen osan. Juonen kannalta kirja oli edellisiä huonompi ja rikkonaisempi. Kotiseuturakkauden ja erityisesti murretutkielman kannalta kirja kuitenkin lunastaa paikkansa. Erityisesti Salmen ja Marin murre on niin polveilevaa länsiuuttamaata, että tulee melkein tippa linssiin. Näyte Salmen puheesta: "Mun on tänäpän vähänäs päästä tullu miäleen se Juliini. Em mää tiärä mitä vaste. Mut kun toi kuuki tommottis mollottaa -. Mun on sitä vanhaa miästä surku." Mäkin sanoisin helposti "tommottis mollottaa"...

!020-luvun loppupuolen Lohja on ollut aika jännittävä paikka lakkoineen ja kommunisteineen. Historiallisiin henkilöihin viitataan usein vain epäsuorasti, mutta kuitenkin tunnistettavasti. Olisi kiinnostavaa tietää kuka Julinin esikuvana on ollut. Hännisessähän lienee piirteitä Eevan isästä, ainakin ammatin suhteen.

Kaiken kaikkiaan kirjasa seurattiin vähän liian montaa juonta vähän turhan rikkonaisesti... En usko että oma sukupolveni saa tästä ikinä muuta koppia kuin tylsänä, historiallisena romaanina.

Eeva Joenpelto: Sataa suolaista vettä (1997) WSOY
Arvio: *** Ihan jees

Camilla Läckberg: Saarnaaja

"Enkelintekijästä" innostuneena tartuin kirjastossa ensimmäiseen Läckbergiin, joka tuli vastaan. Ei olisi pitänyt. Olisi varmasti syytä lukea kirjoja järjestyksessä, mutta luulen että oikeasti hyvät kirjat (ainakin dekkarit) toimii myös epäjärjestyksessä luettuna. Ehkä on vaan niin, että Läckberg on kehittynyt aikaa myöten kirjailijana ja siksi nämä alkupään kirjat ovat huonoja.

Kirjan juoni ei päässyt lähellekään "Enkelintekijän" tasoa. Saarnaajakin, jonka mukaan kirja oli nimetty, jäi aika etäiseksi hahmoksi. Eniten ehkä ärsytti päähenkilö-Erican jääminen taustalle, vaikka hän onkin aika ongelmallinen hahmo uskottavuutensa suhteen. Erican olotila oli kuitenkin sellainen, että minun oli juuri nyt helppo samaistua häneen.

Camilla Läckberg: Saarnaaja (Predikanten 2004) Schildts, suom. Outi Menna
Arvio: ** Aika huono