Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies

Kirja oli hieno. Se kertoo Meeri Müllerin tuskasta koskettavasti, muttei kuitenkaan niin että se ahdistaisi lukijaa.

Tuomari Müller oli piikojen kasvattama, äiditön pirtumiljonäärin poika. Vanhempana hän oli ehkä vähän outo, mutta kaikin tavoin kunniallinen. Silti hänet savustettiin ulos työpaikastaan. Kirjan alussa tuota "kaameutta" kierreltiin ja kaarreltiin ja lukija jää selkeästi odottamaan jotain suurta epäoikeudenmukaisuutta. Sen osalta lukija kokee kylläkin pienen pettymyksen. Lopussa eläintenruhojenkäsittelylaitos saa ehkä hiukan liian suuren roolin, mutta kai se on juonen kannalta välttämätöntä.

Ilmapiiri tuossa "nimettömässä pikkukaupungissa" on enimmäkseen ahdistava. Se on helppo tunnistaa: liian harvat ihmiset tekevät päätöksiä ajatellen enimmäkseen omaa etuaan. Se on kai tätä päivää edelleenkin monessa paikassa.

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies (1994) WSOY
Arvio: **** Herkkä

Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura

"Vaara on ammattini" tai jotain siihen suuntaan toteaa Hilja Ilveskero. Voi *****!

Lehtolainen muuttuu vaan surkeammaksi kirja kirjalta. Kannattaisi keskittyä vaikka lastenkirjallisuuteen. Siellä Lehtolaisen kliseet loisivat turvallisuuden tunnetta eivätkä aiheuttaisi sydämen tykytystä aikuisille.

Kirja vilisi asiavirheitä (ei keittiön kaappeja naulata seinälle) ja Ilveskeron hahmo on vaan niin huono. Kirja jättää kuitenkin niin paljon vastaamattomia kysymyksiä, että Lehtolaisen on helppo jatkaa tästä uudella "kirjalla".

Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura (2011) Otava
Arvio: * Ei kannata vaivautua

David Eddings: Ennustusten aika - Belgarionin taru 2

Tämä kirja jatkaa ekassa osassa aloitettua takaa-ajoa. Jos ensimmäistä osaa voisi verrata siihen kun "Tarussa" päästiin Briihin niin tässä saatiin kasaan jo jonkinlainen "Sormuksen saattuekin". Erona vain se että tämä saattue ei vie mitään vaan ajaa takaa ja että saattueeseen liittyy matkalla lisää ihmisiä.

Mukaan liittyi hienohelma Ce'Nedra ja peloton ritari Mandorallen. Epäilen, että Ce'Nedra liittyy jotenkin peruuttamattomasti Garionin kohtaloon ja sen takia Pol-täti suhtautuu häneen niin positiivisesti vaikka hän vaikuttaa ihan turhalta hahmolta.

Kirjassa esitellään koko ajan uusia hahmoja ja on vaikea arvioida ovatko he tärkeitä tulevan juonen kannalta vai eivät.

David Eddings: Ennustusten aika - Belgarionin taru 2 (Queen of sorcery 1982) Karisto, suom. Tarmo Haarala
Arvio: ** Huononee...

David Eddings: Kivenvartija - Belgarionin taru 1

Pyysin kirjastovirkailijalta jotain "aikuisten fantasiaa", mutta kotikirjastoni ei satsaa ko. aiheesen juuri yhtään. Sain kuitenkin "lasten fantasiaa" tilalle. Luulin, että tässä sarjassa olisi ollut enenmmän osia kuin viisi, mutta kait viisikin riittää. Kirjat ovat vaan aika lyhyitä ja näin ollen nopeasti luettuja.

Ensimmäinen kirja oli vakuuttava: juoni liikkui, mutta silti riittävästi taustoitettuna. Siinä rakennelleen saaga, joka muistuttaa silmiinpistävästi "Tarua", mutta se kai on ollut tarkoitus alunperinkin.

Päähenkilö on nuori Garion, joka on elänyt elämänsä Pol-tädin tiukassa kurissa. Juonen edetessä käy ilmi, ettei Pol-täti ole ihan sitä miltä näyttää ja Garion itsekin taitaa olla joku muu kuin luuli. Tässä on helppo nähdä yhtymäkohta Potteriin.

David Eddings: Kivenvartija - Belgarionin taru 1 (Pawn of prophecy 1982) Karisto, suom. Tarmo Haarala
Arvio: *** Ihan sitä mitä odotinkin!

Chris Cleave: Little Been tarina

Niputtaisin tämän samaan sarjaan le Carrén "Uskollisen puutarhurin" kanssa. Samalla tavalla tämäkin osoitti sormella niitä pisteitä joissa me, ensimmäisen maailman edustajat, pilaamme kolmannen maailman mahdollisuudet kehitykseen. Tällä kertaa käsiteltiin Kenian sijaan Nigeriaa ja erityisesti länsimaiden ryöstämää öljyä ja sen kerrannaisvaikutuksia.

Kuvaukset, joissa Little Bee miettii mitä sanoisi kotikylän tytöille, olivat hauskoja. Niissä kyseenalaistettiin koko meidän elämäntapamme, mutta hyvin hienostuneesti, ei ollenkaan loukkaavasti: Mikä on toimisto, ja mitä siellä voi kasvattaa?

Toisaalta myös Batman oli hieno hahmo: pieni poika joka halusi erottaa hyvikset pahiksista ja joka luuli hautaustoimiston edustajaa Bluce Wayneksi.

Se mitä olisin toivonut lisää, olisi ollut taustoitus tästä länsimaiden harjoittamasta riistosta. Miten siihen voisi vaikuttaa, mitä pitäisi tehdä? Vaikea siihen on varmaan mitään patenttiratkaisua antaakaan, mutta tämän pohjalta jäi mielikuva, ettei mitenkään. Tai korkeintaan antamalla kaikille turvapaikka.

Todella ongelmallista lienee kuitenkin se, että sama yhtiö hoitaa säilöönotto-yksiköitä ja palautuksia. Silloinhan yhtiöllä on intressinä pitää maahantulijat mahdollisimman kauan säilössä ja yrittää varmistaa kielteinen päätös ja sitä seuraava palautus. Onneksi Suomessa ei vielä olla näin pitkällä, vaikka täälläkin joutuu odottamaan pitkiä aikoja...

Jos sait tästä arvostelusta käsityksen, että kirja oli merkittävä vain kolmannen maailman ongelmien käsittelyn takia, niin olen pahoillani, kirja on erittäin hyvä myös ihan kirjanakin.

Chris Cleave: Little Been tarina (The other hand 2008) Gummerus, suom. Irmeli Ruuska
Arvio: **** Pistää ajattelemaan

Majgull Axelsson: Huhtikuun noita

Kirjan kansikuva ja nimi loivat odotuksia taianomaisesta tunnelmasta. Desireen kyvytkin antoivat osviittaa tähän suuntaan. Kerronta kuitenkin petti nämä lupaukset ja lopputulos oli vähän pliisu. Itse tarina oli kuitenkin, jos ei nyt aivan kaunis niin, hieno.

Desireen kohtalo oli hirveä, mutta kaikkein pahinta Desireen kannalta oli tuo äidittömyys ja äidin "varastaneiden" siskojen olemassaolo. Vammaisten kohtelu on varmasti jo muuttunut Desireen nuoruudesta, mutta onkohan tarpeeksi. Leimataankohan fyysisesti vammainen aina myös psyykkisesti vammautuneeksi... On vaikeaa leimata ketään noista "siskoista" varkaaksi (siis äidin), koska he kaikki tulivat olosuhteista, jossa ei empatia välttämättä ollut suurin arvo.

Majgull Axelsson: Huhtikuun noita (Aprilhäxan 1997) WSOY, suom. Kaarina Sonck
Arvio: **** Hieno!

Leif GV Persson: Matkan pää

Taidan olla jotenkin sekasin kun alotin tämänkin sarjan ilmeisen viimeisestä kirjasta. Oletan ainakin että kyseessä on sarja.

Päähenkilö Lars Martin Johansson oli harvinaisen "normaali" ruotsalais-dekkarin päähenkilöksi. Oletan tämänkin asian "korjaantuvan" jos luen sarjan aikaisempia osia.

Juoni oli uskottava muuten, mutten usko että Ruotsissakaan eläkkeelle jäänyt poliisi saisi käsiinsä vanhan murhan papereita. Ainakaan ilman sen suurempia kysymyksiä ja ihan laatikkokaupalla.

Täydellisen epäuskottava hahmo oli Max. Hän oli juuri sellainen kuin tuohon tilanteeseen kuului, mutta tosielämähän ei olisi sellaista. Maxin olisi kuulunut pettää edes kerran (sitä nenäverenvuodatusta ei edes lasketa).

Leif GV Persson: Matkan pää (Den döende detektiven 2010) Otava, suom. Kari Koski
Arvio: *** Ihan hyvä

Lars Kepler: Paganini ja paholainen

Kirjassa on yli 600 sivua ja luin sen reilusti alle vuorokaudessa. Ei siis taida olla mikään ihme jos kirja tuntui saavan minusta liian suuren "otteen", hetkeksi. Ei kai mitään kirjoja ole tarkoitettu luettavaksi tällä tavalla, mutta se vaan on minun tapani.

Tämäkin oli poukkoileva ja nopeatempoinen kuten "Hypnotisoijakin". Monen kappaleen ja päivän mittainen takaa-ajo sai aikaan jonkinlaisen pelkoreaktion, muttei mitään sellaista "todella kamalaa" kuin "Hypnotisoija". Joona Linna esitti ehkä vähän vähemmän suomalaista kuin viimeksi, mutta ihan liikaa kuitenkin. Miksi jokaisen ruotsalaisen sankari-poliisin pitää olla jotenkin outo? Vrt. Barbarotti, Grens. Alkaa tulla ikävä vanhaa kunnon Wallanderia.

Lars Kepler: Paganini ja paholainen (Paganinikontraktet 2010) Tammi, suom. Elina Uotila
Arvio: *** Liian "täysi"

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä

Vaikka rakastankin kirjoja, jotka kertovat kirjoista niin tämä ei oikein iskenyt. Ehkä tässä käsiteltiin kuitenkin liian vähän kirjoja. Pääteema taisi olla päähenkilön aviomiehen ehdotus laittaa avioliitto tauolle. Minusta se oli jotenkin ohut juonen kulku, jotenkin liian ilmeinen. Teini-ikäisten tyttöjen kiusaamisjuttu oli uskottavampi. Välillä senkin ratkaisu tuntui liian opettavaiselta, mutta loppu oli hyvä. Tytöt nimittäin laitettiin kirjoittamaan versio jutusta kaikkien muidenkin nahoissa.

Näin juuri osia dokumentista Hustvedtista ja luulen etten lue näitä enää. Kirjailija vaikutti niin jenkiltä, joka ylpeili norjalaisjuurillaan, joista ei kuitenkaan tajunnut mitään.

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä (The summer without men 2011) Otava, suom. Kristiina Rikman
Arvio: ** Pliisu

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Rakastan kirjoja, jotka kertovat kirjoista! Tämä kertoi monista klassikoista sekä yhdestä fiktiivisestä, jonka tapahtumia kirjassa seliteltiin.

Kirjan nimi saattaa kuulostaa oudolta, mutta sille annetaan täysin järkevä selitys ja on hienoa ettei suomentaja ole sitä muuttanut vaikka se varmasti onkin karkoittanut muutaman lukijan. Kukapa haluaisi kuulla perunankuorista!

Kirja koostui pelkästään kirjeistä ja sähkeistä. Alussa ajattelin jo lopettaa luettuani pari kirjettä. Nopeasti juoni muuttui kuitenkin jännittäväksi ja vei mukanaan. Varsinaista jännitystä ei tuonut kuin kirjailijan (aluksi onneton) rakkaustarina ja menneet sotakokemukset.

Kirjassa puhutaan paljon Brontën sisaruksista. Siitä tuli vähän kipinää tarttua taas kerran humisevaan harjuun ja kotiopettajattereen. Kirjassa mainittiin lukuisia muitakin kirjailijoita, mm. Oscar Wilde, joka varmasti ansaitsisi minulta enemmän huomiota.

Kirja valaisi minulle taas historiaakin, en ollut tiennyt että Saksa miehitti mitään osaa Englannista toisen maailmansodan aikana. Sekin asia tuli sitten selväksi.

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (The Guernsey literature and potato peel pie society 2010) Otava, suom. Jaana Kapari-Jatta
Arvio: ***** Ihana!

Donna Leon: Kasvot kuvassa

Tämä oli taas näitä Brunettin ympäristörikoksia, mutta tällä kertaa jäteliemen pinnalla kellui yksi turmeltu ihmiskohtalokin.

Italialainen yhteiskunta ja sen tapa hoitaa, tai siis jättää hoitamatta, asioita on käsittämätön. Jos joskus tuntuu että meillä Suomessa on laeissa porsaanreikiä ja epäoikeudenmukaisuuksia niin Italiassa asiat on toisin: rikoksia tonkivat tuomarit siirretään toisiin tehtäviin ja liian innokkaat poliisit vaan tapetaan. Samaan aikaan ongelmajätteet dumpataan mereen.

Ymmärrän miksi Leon ei halua näitä käännettävän italiaksi!

Donna Leon: Kasvot kuvassa (About face 2009) Otava, suom. Kristiina Rikman
Arvio: ** Pliisu

Håkan Nesser: Sukujuhlat

Kirjassa oli rikoksia ja poliiseja jotka ratkaisivat niitä. Syvempänä aiheena oli kuitenkin ihmisten tyytymättömyys omaan elämäänsä. On suorastaan hassua että ihmiset oikeasti toimivat niin että he eivät edes yritä muuttaa elämänsä suuntaa koska vanhaan tyytyminen on helpompaa. Siinä sitten masennutaan ja aletaan ryyppäämään kun yhtäkkiä ei olekaan muuta ulospääsyä.

Gunnar Barbarotti oli sellainen Wallander-klooni (eronnut, läheinen suhde tyttäreen) etten taida jatkossa panostaa erityisesti näiden Barbarottien lukemiseen, Nesserin muu tuotanto voi kuitenkin olla ihan hyvää.

Håkan Nesser: Sukujuhlat (Människa utan hund 2006) Tammi, suom. Saara Villa
Arvio: *** Lukemisen arvoinen

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli

Surullinen, mutta hauska kertomus lapsen silmin köyhästä lapsuudesta Irlannin peräkylillä. Frankin isä on parantumaton juoppo ja äiti muuten vaan saamaton. Frank on esikoinen ja varsin kekseliäs hankkimaan ruokaa ja huveja itselleen ja veljilleen.

Kirjan aika-akseli oli erikoinen. Välillä käsiteltiin kappalekaupalla jotain lyhyttä ajanjaksoa ja toisaalla taas vuosi vilahtaa muutamassa lauseessa ohi. Se liittyy varmaankin siihen, että kyseessä on muistot eikä valmis, johdonmukainen juoni.

Frankin isä oli hahmoista kaikkein eniten tunteita herättävä... Miten mies voi ryypätä ruuan lastensa suusta? Äiti taas, no, ei saanut mitään aikaan juuri koskaan. Ihmettelenkin miten Frankista tuli niin aikaansaapa. Lienee perinyt jotain isovanhemmiltaan, jotain joka oli hypännyt sukupolven yli...

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli (Angels's ashes 1996) Otava, suom. Juhani Lindholm
Arvio: **** Riemastuttava

Anders Roslund & Börge Hellström: Lokero 21

Roslund ja Hellström kirjoittavat sujuvasti ja juonet ovat aina hyvin rakenneltuja ja ottavat vielä kantaakin yhteiskuntaan, MUTTA...

Tässä nimenomaisessa kirjassa oli iso vika. Grens pimitti todisteita suojellakseen kuolleen ystävänsä perhettä. Se oli jo ihan tarpeeksi kamalaa, kun samalla tiesi että Grens sai jatkaa poliisina. Olenhan lukenut myös tulevan kirjan "Tyttö katujen alta". Tilannetta pahensi se, että Grensin alainen Sundqvist jatkoi todisteiden salailua samasta syystä. Lopussa lukijalle paljastetaan, että nimenomaan tuon kuolleen ystävän vaimo onkin pahin pahis koko jutussa. Poliisit eivät saa sitä kuitenkaan koskaan tietää.

Tämä negatiivisuus melkein pilasi koko lukukokemuksen. Aloin melkeinpä vihata tätä kirjaa. Ei se kai vihaani kuitenkaan ansaitse...

Anders Roslund & Börge Hellström: Lokero 21 (Box 21 2005) WSOY, suom. Veijo Kiuru
Arvio: *** Ihan kamala, siis ei kirjana vaan juoneltaan

Alexander McCall Smith: Teetä ja sympatiaa, Mma Ramotswe tutkii

Tällä kertaa keskityin optimaalisiin lukuolosuhteisiin ja siemailin Rooibosta samalla kun luin. Eihän näiden kirjojen juonet paljoa poikkea toisistaan, mutta aina ne ovat yhtä positiivisiä. Tällä kertaa mma Ramotswe pohdiskeli kävelyn merkitystä ihmisen hyvinvoinnille ja suri pienen autonsa "poismenoa".

Ratkottavat ongelmat olivat opettavaisia, jalkapallojoukkueen omistajan hommaamat sponsorikengät olivat syypäänä huonoon menestykseen ja eräs nainen oli jäänyt "kolmen miehen loukkuun". Kaikki ongelmat selvisivät rehellisellä pelillä.

Alexander McCall Smith: Teetä ja sympatiaa, Mma Ramotswe tutkii (Tea time for the traditionally built 2009) Otava, suom. Jaakko Kankaanpää
Arvio: *** Luotettava

Eva Ibbotson: Pelastakaa kummitukset

Olen lukenut tämän viimeksi alle kymmenenvuotiaana. Yhtenä päivänä aloin miettiä ektoplasman syvintä olemusta ja samalla muistin tämän. Kirjan joka ensi kertaa selvitti minulle mitä on ko. aine.

Kirja on kirjoitettu lähes 40 vuotta sitten ja toisaalta se on vieläkin hyvin ajankohtainen. Kirjassahan verrataan kummitusten suojelua mihin tahansa luonnonsuojeluun. Kummitukset kuvataan enimmäkseen ällöttävinä, paitsi Hubert Hirveä, joka ei ole hirveä yrittämälläkään. Se on aika erilainen lähestymistapa kuin esim. Rowlingilla on. HP-maailmassahan noidat ja kummitukset ovat enimmäkseen sympaattisia ja mukavia, eivätkä haise pahalle, ainakaan tarkoituksella ja jatkuvasti.

Yhtäläisyyskin löytyy: samalla tavoin kuin Rowling kertoo Englannin pääministerille velhojen maailmasta, niin Rickkin joutuu kertomaan kummituksista pääministerille perustaakseen suojelualueen.

Onkohan Rowling lukenut tämän ennen kuin kirjoitti Potterit?

Eva Ibbotson: Pelastakaa kummitukset (The great ghost rescue 1975) WSOY, suom. Marikki Makkonen
Arvio: **** Ihana

Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia

Kun lainasin tämä, niin luulin että olen lukenut Hustvedtia aikaisemminkin. Kirjan kuluessa ymmärsin, etten ollut. Kirjailijan tyyli muistutti voimakkaasti John Irvingiä, erityisesti "Viimeistä yötä Twisted Riverillä".

Kirjan juoni oli outo, osaltaan ennalta-arvattava, osaltaan taas täysin outo. Hahmoista kaikkein irvingmäisin oli Burton, täysi sekopää, joka oli vuosia palvonut salaa ystävänsä siskoa. Kun hän huomaa tuon siskon joutuneen vaikeuksiin, Burton tuhlaa omaisuutensa pelastaakseen sankarittarensa. Pelkästään jo Burtonin takia tämä kirja kannattaa lukea.

Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia (The sorrows of an American 2008) Otava, suom. Kristiina Rikman
Arvio: *** Metka

Anders Roslund & Börge Hellström: Tyttö katujen alta

Ruotsalaiset dekkarit ovat pääsääntöisesti hyviä, mutta tämä oli tavallistakin parempi. Taidankin lukea näitä lisää...

Juonessa otetaan kantaa kansankodin ja koko Euroopan hyvinvoinnin puutteeseen ihan Mankellin hengessä. Katulapsia tuodaan Romaniasta Ruotsiin, mutta samalla niitä löytyy myös kaupungin alta. Erityisesti komisario Grensin usko siihen, että ongelma poistuu kun ajaa kodittomat maan alta pois, on uskomattoman naiivi, mutta samalla tyypillinen viranomaisille. Kysymys siitä, että onko ihmisellä oikeus olla piilossa ja erakko, vaatisi lisää keskustelua täälläkin.

Anders Roslund & Börge Hellström: Tyttö katujen alta (Flickan under gatan 2007) WSOY, suom. Sanna Manninen
Arvio: **** Tosi hyvä

Barbara Fister: Pyhimysmurha

Päähenkilö on nimeltään Anni Koskinen, joka ei ole suomalainen. Hänellä on vaan jotain suomalaisia sukujuuria, joista ei edes tiedä sen tarkemmin. Kirjan kannessa lukee "Anni Koskinen ratkaisee". Tämä teksti yhdistettynä kirjailijan ulkomaankieliseen nimeen sai minutkin lainaaman tämän kirjan. Huolimatta tästä kaupallisuudesta, kirja on kyllä ihan lukemisen arvoinen.

Tarkistelen yleensä kirjailijan taustoja Wikipediasta kun kirjoitan näitä arvosteluja. Tällä kertaa kirjailija elää kuitenkin niin marginaalissa, ettei häntä löydy sieltä. Metkaa!

Kirja oli siis hyvä, tyylillesti jatkaa Lehanen viitoittamalla tiellä.

Barbara Fister: Pyhimysmurha (In the wind 2008) Otava, suom. Pekka Makkonen
Arvio: *** Hyvä

Harlan Coben: Loukussa

Samaa sarjaa Slaughterin ja Lehanen kanssa. Ehkä vähän vähemmän väkivaltaa, mutta yhtä paljon amerikkalaisen yhteiskunnan järjettömyyttä.

Juoni oli Slaughterin tapaan monitahoinen ja hyvisten ja pahisten roolit muuttui lennosta. Silti noin puolesta välistä lähtien oli selvää kuka oli tosi pahis. Muut olivatkin oikeastaan vain harmaalla alueella.

Pieniä heikkouksia on helppo kaivaa. Esimerkiksi blogit, joita käytettiin ihmisten maineen menetykseen. Ei kai kukaan usko blogia, jossa on yksi postaus ja se ei sano muuta kuin haukkuu yhtä ihmistä. Sehän on niin ilmiselvää kuin olla voi. Voi olla että kirjailija käytti sitä juonellisista syistä, mutta se ei ollut uskottavaa.

Harlan Coben: Loukussa (Caught 2010) WSOY, suom. Eva Siikarla
Arvio: *** Pliisu