Jo Nesbø: Lepakkomies

Lainasin tämän koska kaikki hehkuttaa nyt tätä Nesbøøta. Ajattelin lisäksi aloittaa ensimmäisestä kirjasta, jotta pääsisin heti jyvälle mistä on kyse. Voi olla että Nesbø on kehittynyt vuosien varrella paljon ja että hän on nyt hyvä kirjailija, mutta on vaikeaa kuvitella että tämän kirjan avulla olisi mitään suurta läpimurtoa koskaan tehty.

Kirja muistutti paljon Lehanen kuvaamaa maisemaa Bostonista: suurkaupunki kaukana täältä, aseita, säännöt eivät päde poliiseihinkaan... Uskottavuudessa oli kyllä paljon hakemista: norjalaispoliisi lähetetään Sydneyhin ja sopivan tilanteen kohdalla hänelle annetaan ase, eikä edes jatkuva kännissä olo estä aseen hallussapitoa ja käyttämistä.

Juonessa oli muutama kohtaus, jotka koin aivan turhiksi, esim. millä logiikalla Harry menee krikettibaariin haastamaan riitaa korstojen kanssa. En löytänyt teolle mitään järkevää syytä etukäteen. Jälkikäteen se tietenkin naulitsi Andrewin sairaalaan ja paljasti tietoja mahdollisesta murhaajasta. Epäloogista joka tapauksessa.

Jo Nesbø: Lepakkomies (Flaggermusmannen 1997) Like, suom. Outi Menna
Arvio: ** Epäuskottava

Eeva Joenpelto: Kuin kekäle kädessä

Sarjan edellisen osan jälkeen tämä oli oikeastaan aika huono. Syynä voi tietenkin olla Kröönruuskan poismeno. Siinä lähti se kaikkein voimakkain hahmo.

Vieno jäi ajelehtimaan jo viime kirjassa ja tässä puoli on valittu, mutta muuten ajelehtii vaan edelleen. Hännisen perheen osalta tarina on jotenkin kliseemäinen. Matin linnatuomio kruunaa senkin kuvion. Anjan naapurissa asuva opettajapariskunta oli kaikessa kamaluudessaan sentään uskottava. Ne oli just niin pahoja kun sellaset ihmiset on. Nainen vielä enemmän kuin mies.

Aika ennen kieltolain kumoamista on varmasti ollut jännittävä, mutta Joenpelto ei oikein saa siitä kaikkea irti. Matin hurjastelut käydään läpi, mutta olisi siitä aiheesta irronnut varmasti jännempiäkin tarinoita. Toisaalta voi olla, että pirtu ei näytellyt silti niin suurta roolia muiden kuin trokareiden ja ostajien elämässä. Asiastahan ei varmasti kauheasti "paremmissa piireissä" tehty numeroa.

Korruptoituneesta tuomarista olisi saanut myös meheviä juonenkäänteitä, mutta se jätettiin käyttämättä ja näytettiin Matille ettei edes tuomariin voi luottaa, jos yleisön mielipide on toisenlainen.

Eeva Joenpelto: Kuin kekäle kädessä (1976) WSOY
Arvio: *** Mitäänsanomaton

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

Kirjan alku oli hyvin hajanainen ja luulin jo hetken että kyse onkin hämärästä novellikokoelmasta vähän samaan tyyliin kuin Castillonin "Äidin pikku pyövelissä". No neljännessä kappaleessa tajusin kyseessä olevan romaanin ja siitä juoni sitten pikkuhiljaa kehittyi.

Kirja kertoo kahdesta yksinäisestä friikistä: Alice ontuu lasketteluonnettomuuden takia ja Mattei on kaksossisarensa hukannut nero. He tapaavat ja ovat ystäviäkin, mutta ajautuvat erilleen.

Parasta kirjassa on, että kun Alice tajuaa Mattein siskon kohtalon, hän ei kerro sitä Matteille. "Tavallisessa" kirjassa hän olisi kertonut, sisko olisi löytynyt ja olisi seurannut onnellinen loppu. En oikein pidä sellaisista "konservatiivisista" lopuista.

Tapa, jolla Giordano käsittelee Mattein maailmanhahmotusta, kertoo että Giordano on "alalla". Toisaalta nämä huomautukset liittyen näköhavaintoihin tuntuvat yleensä hiukan päälleliimatuilta eikä niinkään juoneen kuuluvilta osilta.

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys (La solitudine dei numeri primi 2008), suom. Helinä Kangas
Arvio: **** Hyvä

Antti Hyry: Uuni

Kirja kertoo nimensä mukaisesti uunista ja sen rakentamisesta. Uunia rakennettiin pitkään ja hartaasti ja ilmeisesti ilman paperilla olevia suunnitelmia. Välillä päähenkilö Pietari pistäytyi poikansa luona Etelä-Suomessa ja välillä vaimonsa kanssa Ruotsissa.

Hiukan se jäi vaivaamaan, että kun kaikki uuniin liittyvä kerrottiin yleensä juurta jaksain, niin piipunmuurauksesta jäi vesikaton ylle tuleva osa "kertomatta". Mainittiin, että se tuli valmiiksi, muttei kerrottu miten telineet sinne ylös tehtiin tai muutakaan.

Ihan lopussa valettiin pirtin lattia. Siinä oli se ainoa suuri ristiriitaisuus, jonka huomasin. Jos lattiaan tulevat juoksut olisi oikeasti roikottanut katosta niin pumppuauton käyttö olisi ollut varmasti hankalaa ellei mahdotonta, koska ripustuslaudat olisivat olleet koko ajan tiellä. Tästä hankaluudesta olisi pitänyt edes mainita jos verrataan siihen millä tarkkuudella muut asiat ja työvaiheet käsiteltiin.

Hyryn kirjoitustyyli on hyvin pelkistettyä, tuntui että adjektiivejä säästeltiin. Jos vertaa mihin tahansa kirjaan niin kaikki jännitys tästä kirjasta puuttui. Se puute teki siitä toisaalta mielenkiintoisen, toisaalta tylsän.

Antti Hyry: Uuni (2009) Otava
Arvio: *** Uuneista kiinnostuneille

Frederick Forsyth: Shakaali

Olen lukenut tämän niin monta kertaa, etten enää edes tiedä kuinka monta. Ja tämä kirja vaan kestää ja kestää aina uuden lukemisen ja samalla se tuo aina uusia ja uusia puolia esiin itsestään.

Juoni on hienosti järjestetty ja asioita rakennellaan pitkään ja hartaasti. Toisaalta ei siinä amerikkalaisessa hengessä, että kaikella on tarkoitus johtaa johonkin. Esimerkiksi belgialainen epärehellinen väärentäjä jäi kuolleena arkkuunsa ja Shakaalin paljastavat tiedot hänen tallelokeroonsa. Poliisi olisi voinut löytää ne ja saada Shakaalin identiteetin selville, muttei saanut.

Oma suhteeni de Gaulleen alkaa yleensä lentokentästä ja loppujen lopuksi perustuu lähinnä Papilloniin ja muuhun Ranskasta kertovaan kirjallisuuteen. Jostain syystä ajattelen de Gaullesta niin kielteisesti, että joka kerta tätä lukiessani toivon salaa, että Shakaali olisikin onnistunut eikä kuollut.

Frederick Forsyth: Shakaali (The day of the Jackal 1971) Otava, suom. Sakari Ahlbäck
Arvio: ***** Lähes täydellinen

Riikka Ala-Harja: Kanaria

Kirjan juoni oli huono ja suorastaan tyhjä. Jäin jälkikäteen miettimään miksi tämä kirja oli ylipäätään putkahtunut ulos ja minun luettavakseni. Joku arvostelukyvytön kriitikko on varmaan syyllinen jälkimmäiseen, mutta entä se julkaisu? Mikä siis on tämän kirjan tarkoitus. Ei ainakaan minkään tiedon välittäminen eli kai sitten viihde. Onko se viihdettä, että keksitään älytön ja huono tarina narsistimiehestä ja hänen menneisyydestään ja kontakteistaan.

Kirjasta puuttui kaikki mikä tekee kirjasta lukemisen arvoisen. Harmittaa, että ylipäätään tuhlasin aikaani tähän.

Riikka Ala-Harja: Kanaria (2010) WSOY
Arvio: * Ihan turha kirja

Gabriel Garcia Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys

En taaskaan enää muista miksi edes lainasin tämän kirjan. Tämä oli tosi hieno kokemus. Kirja kertoi noin sadan vuoden ajasta yhdessä kylässä ja yhden perheen kannalta.

Jotkut kirjan tapahtumat eivät ihan mahdu normaalin maailmanjärjestyksen piiriin. Siitä seurasi, etä koko ajan piti olla vähän varpaillaan. Toisaalta tapa, että lähes kaikki pojat saavat nimeksi Aureliano tai José Arcadio, johtaa tilanteeseen ettei enää ihan varmaksi tiedä kuka oli kenenkin poika, sisar, äiti tai täti.

Kirjassa ei puhuttu vuosiluvuista, mutta tapahtumat on helppo sijoittaa aikajanalle suunnilleen: keksinnöt, sota, juna ja banaaniyhtiö. Tämä oli kiehtovaa: aikaa ei ollut, mutta samalla se oli; aika kului toisille, mutta toisille se pysähtyi.

Hahmoista merkittävin taisi kuitenkin olla perheen ulkopuolinen Melquíades, kiertävä mustalainen, joka ennusti perheen kohtalon.

Sukututkijalle kirja tarjoaisi mielettömän kirjausharjoituksen. Sukupolvia oli lukematon määrä, nuoret kuolivat ennen vanhoja ja kuolleet elivät talossa henkinä. Englanninkielisestä wikipediasta löytyy koko puu.

Gabriel Garcia Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys (Cien años de soledad 1967) suom. Matti Rossi
Arvio: ***** Tosi hieno kirja!

Henning Mankell: Savuna ilmaan

Mankell puuttuu kirjassaan ruotsalaisen yhteiskunnan korruptioon taas kerran. Ongelmat ovat hyvin samanlaisia kuin Suomessa, vrt. Lemminkäinen-KMS-Keskustapuolue. Kirjassa oli kunta, johon tuli yksi suursijoittaja ja pisti hulinaksi. Ihmiset tulivat huijatuksi ja poliitikot suursijoittajan ympärillä jäivät putipuhtaiksi.

Mankell rakensi juonen juopon naissyyttäjän ympärille. Hahmo oli ohut ja epäuskottava. Mankellmaiseen tapaan hänellä oli muitakin ongelmia yksityiselämässään: lapsettomuus ja dementikko äiti, jonka hoitoon menossa oli ongelmia.

Kaiken kaikkiaan Mankell saarnaa liikaa. Wallandereissa käsiteltiin esimerkiksi ihmiskauppaa, huumeita ja kansainvälisiä rikollisliigoja. Joskus myös kansankodin rakenteellisiä ongelmia. Jos Mankell joskus rauhoittuisi ja kirjoittaisi "pelkän" dekkarin, siitä tulisi varmaan tosi hyvä. Sitä odotellessa!

Henning Mankell: Savuna ilmaan (Labyrinten 2000) Otava, suom. Laura Jänisniemi
Arvio: *** Mankell saarnaa liikaa

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Tää on vähän niinku Päätaloa tutuissa maisemissa. Yllättävän paljon samanlaista.

Tarina pyöri Lohjalla ja päähenkilönä oli muualta muuttanut Hänninen, joka koki ettei häntä oikein hyväksytty. Tuo ulkopuolisuuden tunne tuli esille jo Hautalan "Salo" -kirjassakin.

Tarina sijoittui 1920-luvun alkuun, aikaan jolloin vankeja pääsi Tammisaaresta kotiin. Kröönruusin Vienokin tuli ihmettelemään, mitä tekisi elannokseen ja valitsemaan puoltaan vasemmistossa. Vienon äiti oli kuitenkin ankara kommunisti ja kotona tuli ristiriitoja.

Kröönruuskan serkku oli kauppias Hännisen vaimo. Naiset olivat hyvin erilaisia ja samalla niin samanlaisia. Arvomaailma oli olevinaan ihan eri, mutta ongelmia oli molemmilla. Toisaalta keskustelunaiheet olivat yhteisiä ja yhdessä vietetty lapsuus kajasti kaikkiin tekoihin.

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista (1974) WSOY
Arvio: **** Yllättävä

Karin Slaughter: Triptyykki

Kirja muistutti hämmentävästi Dennis Lehanen kirjoja, erityisesti "Suljettua saarta", jossa hyvisten ja pahisten osat vaihtuivat lennosta. Tässä ne kuitenkin asettuivat jo jossain puolen välin paikkella, onneksi.

Kirja kertoo poliisista, joka alkaa selvittää raakaa murhaa ja ehdonalaisessa olevasta tappajasta. Mukaan sotkeentuu vielä muutama poliisi ja jännitystä rakennellaan pitkään ja hartaasti.

Amerikkalainen maailmakuva, jota tässä katsotaan Atlantasta käsin, on aina vaan hämmentävä. Esimerkkeinä poliisin korrutio ja monitasoisuus hallinnollisesti, vankilaelämän kiero logiikka ja rasismi ovat niin vahvoina lästä, että sitä on vaikeaa ymmärtää. Hämmentävää on myös, että John joka tuomitaan kuusitoistavuotiaana samanikäisen tytön raiskauksesta ja taposta, leimataan vankilasta päästessään pedofiiliksi uhrin iän perusteella.

Suomentaja käyttää monta kertaa sanaa "pikkutyttö" 14-16-vuotiaista tytöistä. Hämmentävää!

Karin Slaughter: Triptyykki (Triptych 2006) Tammi, suom. Annukka Kolehaminen
Arvio: *** Jännä

Kira Poutanen: Ihana meri

Kirjan päähenkilö, Julia, sairastuu pikkuhiljaa kirjan edetessä anoreksiaan ja käy pohjalla asti. No siinä se juoni olikin.

Aika kliseisellä tavalla käydään läpi tutut teemat: huomionhaku kotona (isältä), pakottava tarve menestyä koulussa ja aivan käsittämättömät pakkomielteet syömisessä ja liikunnassa. Samalla käydään läpi myös vanhempien, opettajien ja terveydenhoitohenkilöstöstön vähättelevä suhtautuminen: isä on vaan tyytyväinen ettei tytär ole pullukka, opettajat ovat tyytyväisiä kympin keskiarvoon ja terveydenhoitaja pyytää nätisti syömään enemmän vaikka pitäisi todella auttaa.

En väitä että syömishäiriöt johtuvat pelkästään ympäristötekijöistä, mutta minkä takia jokaisessa naistenlehdessä julkaistaan jatkuvasti laihdutusvinkkejä ja jokainen näissä lehdissä julkaistu kuva photoshopataan luurangonlaihaksi. No en nyt saarnaa kun kirjaa piti arvostella, mutta aihe on tärkeä ja näitä tyttöjä vaietaan koko ajan kuoliaaksi...

Kira Poutanen: Ihana meri (2001)
Arvio: **** Ehdotonta luettavaa kaikille vanhemille

Mika Waltari: Suuri illusioni

Tämä taitaa olla Waltarin ensimmäisiä kirjoja, mutta kirja vaikuttaa välillä yllättävänkin kypsältä 20-vuotiaan kirjoittamaksi. Kirja on kai virallisesti rakkausromaani, mutta toisaalta siinä miesten välinen keskinäinen ystävyys, toveruus niinkuin kirjassa sanotaan, on myös suuressa roolissa.

Päähenkilö, herra Hart, rakastuu Caritakseen, joka on ihanan julkea ja salaperäinen. Kuviossa on mukana myös herra Hellas.

En tiedä miksi, mutta minua ahdistaa Hellas-nimen taivutus. Linna käytti jo "Pohjantähdessä" muotoa "Hellaassa", muistaakseni Ellen Salpakarin suulla. Jo silloin se tuntui virheelliseltä ja sama linja on myös tässä kirjassa. Muoto taitaa olla oikea, en edes keksi parempaa, mutta silti se särähtää korvaan joka kerran tullessaan esiin.

Waltari kertoo taiteilija Mäen suulla alkoholinkäytöstä näin: "Saisivat ainakin tantat ja peruukit kotimaassa tilaisuuden ravistaa päätään ja sanoa: Niin lahjakas ja niin kyvykäs, - ja sortui viinaan. Miksi emme soisi heille sitä nautintoa. Ja sillä tavoin olisi pieni mahdollisuus tulla kuuluisaksikin aikaa myöten." Ennakoikohan Waltari tässä jo omia tavoitteitaan ja keinojaan...

Mika Waltari: Suuri illusioni (1928) WSOY
Arvio: *** Pliisu

Johan Theorin: Yömyrsky

Tätä kirjaa ei kyllä kannata lukea iltaisin yksinään. Varsinaisesti kyse ei ole mistään kummitusjutusta, mutta välillä kirja oli hyvinkin pelottava.

Kirjassa on paljon samanlaisia elementtejä kuin "Hämärän hetkessä" mutta kokonaisuutena kirjat ovat ihan erilaisia. Menneisyys on tässäkin tärkeässä roolissa, mutta se ei liity millään tavalla tutkittavaan juttuun.

Päähenkilö Tilda aloittelee uraansa lähipoliisina Öölannissa ja pääsee mökkivarkaitten jäljille. Loppukohtaus tapahtuu ulkona keskellä talvimyrskyä. Vaikka siinä kohtaavat lähes kaikki kirjan päähenkilöt, se ei vaikuta kuitenkaan liian teennäiseltä.

Kummitukset tai kuolleet pyörivät kohtauksissa mukana, mutta loppujen lopuksi kuolleet pysyvät omassa maailmassaan erillään elävistä. Tunnelma on vähän samanlainen kuin elokuvassa "The others".

Ruotsalaista ajattelua kuvaa se, että poliisi kutsuu murroista epäillyn kuulusteluihin jättämällä viestin vastaajaan. Ei kai kukaan niin pöljä oikeasti voi olla...

Johan Theorin: Yömyrsky (Nattfåk 2008) Tammi, suom. Outi Menna
Arvio: ***** Mieletön

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Kirjan perusteema muistutti hiukan Høegin "Naista ja apinaa" ja Adamsin "Käsikirjaa linnunradan liftareille", joissa on eläimiä jotka ovat ihmistä viisaampia ja hallitsevat maailmaa, mutta luovat illuusion siitä että ihminen olisi "hallitseva rotu". Tässä peikot olivat piilossa, mutta fiksuja ja olemassa. Peikot oli kyllä todettu eläinlajiksi, mutta niiden elämästä tai toimista ei tiedetty juuri mitään.

Minua kiehtoo erityisesti Sinisalon tyyli, jossa fantasiakirjallisuudelle ominainen maailmojen uudelleen keksiminen ei ole pääosassa vaan mennään vaan ihan vähän meidän tuntemamme maailman rajojen yli. Tässä siis oli yksi nisäkäslaji (Felipithecus trollius) Suomen metsiin lisää.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (2000) Tammi
Arvio: **** Lisää tätä

Arnost Lustig: Pimeydellä ei ole varjoa

Kirja kertoo kahdesta pojasta, jotka selviävät hengissä keskitysleiriltä, mutta jotka karkaavat junasta matkalla taas uudelle leirille ihan sodan loppuvaiheissa. Siinä sitten juostaan ja eksytään ja ollaan nälissään. Kaikki kaatuu kun toinen heistä hakee ruokaa eräästä talosta ja pojat saavat etsijät peräänsä. Miksei ruokaa voinut varastaa yöllä ja vähän huomaamattomammin? Muutenkin on aika epätodennäköistä, että kukaan olisi jaksanut mäkistä maastoa ilman ruokaa.

Kirjassa oli kuitenkin muutamia ajattelemisen arvoisia ajatuksia.
-Jompikumpi pojista kertoo jossain vaiheessa tuntevansa olevansa kylässä itsensä luona. Mielenkiintoinen ajatus. Olla vähän niin kuin sivustakatsoja omassa elämässään.
-Leirin vartijan sanottiin pitävän ihmisiä leluina, joita voi rikkoa milloin huvittaa.

Kaiken kaikkiaan kirja kertoo poikkeuksellisesti siitä arjesta, joita leirien "hyväosaisemmat" juutalaiset elivät. Siis ne joita ei tapettu, koska he pystyivät tekemään töitä.

Arnost Lustig: Pimeydellä ei ole varjoa (Tma nemá stín 1991) Like, suom. Nina Saikkonen
Arvio: ** Melko huono

Agatha Christie: Herra Quin esittäytyy

Oli hassua, että luin peräkkäin kaksi täysin erillistä ja erilaista kirjaa, joissa molemmissa oli Quin/Quinn. Tässä kirjassa Quin oli Kohtalo, joka muutti ihmisten elämän suuntia. Kirjan päähenkilö oli Satterthwaite, joka oli jonkinlainen elämän sivustakatsoja eikä Quin näin ollen puuttunut hänen elämäänsä, korkeintaan näytti suuntaa miten auttaa muita ihmisiä

Muistan joskus lukeneeni, ettei Christien kirjoissa olisi mitään varsinaisesti yliluonnollista. No tässä kyllä oli, ei nyt mitään kovin merkittävää, mutta vähän kuitenkin.

Kirjan oli jälleen suomentanut Aulis Rantasen vetämä suomentajaseminaariryhmä, mutta tällä kertaa erittäin onnistuneesti. En muista yhtään kohtaa, jossa suomennos olisi jotenkin särähtänyt korvaani. Kirjan takakannessa tämä on luokiteltu SAPO-kirjojen tapaan perinteiseksi salapoliisromaaniksi. Tämä kirja oli kyllä enimmäkseen jotain ihan muuta.

Agatha Christie: Herra Quin esittäytyy (The mysterious Mr. Quin 1930) WSOY, suom. Aulis Rantanen, Oskari Heikkinen, Leena Häggqvist, Ilpo Lifländer, Sirpa Mustonen, Tuula Muukka, Outi Ojanen, Sari Pippuri, Heli Rajala, Päivi Riikonen, Minna Sainio, Ilkka Sankari, Aimo Tattari ja Minna Wallén
Arvio: **** Kokonaan uudenlainen Christie

Paul Auster: Lasikaupunki

Valitsin tämän kirjan vain New York -aiheen takia, mutta nyt olenkin mykistynyt.

Kirjan päähenkilö alkaa käyttää nimeä "Paul Auster" väärinyhdistetyn puhelun seurauksena. Hänen pitää suojella poikaa isältään, mutta loppujen lopuksi Paul Auster/Quinn katoaa. Hän jättää jälkeensä muistivihon, josta kertoja sitten kirjoittaa tämän kertomuksen. Kertoja on myös oikean Paul Austerin ystävä. Hämmentävää!

Kirjassa kävellään paljon pitkin New Yorkia ja joku fiksumpi olisi varmaankin seurannut kaikkia liikkeitä kartalta, mutta minä en siihen ruvennut. Odotan innolla että saan trilogian seuraavan osan käsiini.

Paul Auster: Lasikaupunki (City of glass 1985) Tammi, suom. Jukka Jääskeläinen
Arvio: **** Mykistävä

Liza Marklund: Paikka auringossa

Kirja oli lähes suoraa jatkoa edelliselle kirjalle. Nämä siis kannattaa lukea järjestyksessä.

Annika laukkasi koko ajan Malagassa tekemässä juttuja ja joutui koko ajan syvemmälle mukaan juttuun joka alkoi jo viime kirjassa. Tuon jutun perhesuhteet ja taustat olivat niin monimutkaiset, että en kirjan loputtuakaan ollut ihan varma kuka kukin oli ja missä suhteessa muihin. Loppu oli kuitenkin vapauttava: kaikki oikeasti pahat kuolivat, hyvät jäivät henkiin ja hampun viljelijät jatkoivat hommiaan.

Marklundin Suomi-kuva on omituinen. Hän mainitsi taas hahmon nimeltä "Timmo". Onhan Suomessa Timoja ja Kimmoja mutten ole ikinä kuullut Timmosta. VRK:n mukaan niitä on 18 eli se ei ole mikään järkevä nimivalinta suomalaiselle ruotsalaisessa kirjassa.

Kirjan suomentaja vaikutti hiukan suomen kielestä vieraantuneelta. Välillä oli tosi kummallisia yhdyssanoja.

Liza Marklund: Paikka auringossa (En plats i solen 2008) Otava, suom. Päivi Kivelä
Arvio: *** Tyypillinen Marklund

Agatha Christie: Rikos yhdistää

Tommy ja Tuppence saavat tällä kertaa peitetehtäväkseen hoitaa etsivätoimistoa ja sen päivittäiset rutiinit. Kaikenlaisia juttuja siinä sitten ratkotaan ja välillä ruumiita tulee liukuhihnalta ja välillä murretaan alibi ihan vaan huvin vuoksi.

Ainoa oikeasti hauska yksityiskohta oli Hercule Poirotin esiin tuominen. T&T matkivat salapoliiseja eri dekkareista lähtien Sherlock Holmesista ja päätyen Hercule Poirotiin, ihan kuin hän olisi mikä tahansa salapoliisitarinan päähenkilö!

Lopun vielä pilaa se että pariskunnasta tehdään hyvin inhimillinen ja tavallinen.

Agatha Christie: Rikos yhdistää (Partners in crime 1929) WSOY, suom. Aulis Rantanen, Jali Jumisko, Pierina Järventaus, Eeva Karhunen, Ilkka Kemppinen, Paula Mänty, Marjo Peltoniemi, Hannele Pietikäinen, Anu Ruohtula, Riitta Räty, Arja Tuura-Turunen ja Heli Yrjälä
Arvio: *** Epäuskottava

Harri Nykänen: Ariel - Jumalan selän takana

Lainasin tämän Sellon kirjaston Bestseller-hyllystä ja jäin miettimään, että kuinkahan ehdin lukea tämän viikossa. Tulin kotiin ja luin kirjan siltä samalta istumalta. Kirja ei varsinaisesti ollut kovin hyvä tai uskottava, mutta se piti otteessaan ja Nykäsen kirjoista tietää, että ne ovat pääsääntöisesti ihan käypiä.

Ariel ei ole kovin hyvä hahmo. Helsingin juutalaiseen seurakuntaan kuuluu vain noin tuhat jäsentä, joka on 0,2 % koko kaupungin väestöstä ja se on niin vähän ettei Arieliin voi hahmona samaistua juuri kukaan. Ehkä ainoastaan joku sinkku-nelikymppinen mies, jonka sukulaiset etsivät hänelle puolisoa koko ajan, voisi samaistua Arieliin...

Kirjan juoni, johon loppujen lopuksi liittyy myös Mossad, oli kyllä niin härö että toivon että Nykänen palaa pian maan pinnalle.

Harri Nykänen: Ariel - Jumalan selän takana (2009) WSOY
Arvio: ** Pliisu