Anne B. Radge: Vihreät niityt

Toivottavasti se Radge on jo jättänyt Erlendin, Torunnin ja Margidon rauhaan eikä ole kirjoittanut enää neljättä osaa. Varmaankin odotin tältä kirjalta vähän liikoja, mutta huono mikä huono.

Juonen käänteet olivat mitäänsanomattomia, mutta ehdottomasti parasta oli se, ettei loppu ollut onnellinen. Vanhus taisi olla lopusa onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin, mutta ainakin Torunin tilanne jäi ihan jumiin. Erlendin ja Krummen onni oli aivan liian kirkasta ollakseen todellista. Oikeassa elämässä riideltäisiin jo lasten nimistä ja kasvatusperiaatteista. Margidokin käyttäytyy melko absurdisti: miksi kukaan haluaisi nurkkiinsa arkkuvarastoa. Jos varasto oli kuitenkin Bysenetiin tuotava niin miksei siitä sitten revitty juoneen jotain.

Tämä suomentaja Talvio-Jaatinen käytti sanaa "tiskipenkki". Se ei ole suomea vaan huono käännös ruotsin/norjan kielestä. Miksei tiskipöytä kelpaa? Onko suomentaja niin sanasokea ettei huomaa mikä on suomea ja mikä ei? Miksei oikoluvussa huomata tällaista? Vai tarkoitetaanko tässä ihan tosissaan tiskipenkkiä? Jos on näin, niin olisi kiva tietää mikä epä-ergonominen selän tuhoaja se oikein on....

Anne B. Radge: Vihreät niityt (Ligge i grønne enger 2007) Tammi, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
Arvio: ** Pliisu ja yllätyksetön

Leena Lehtolainen: Henkivartija

Viime kirjojen jälkeen en edelleenkään odottanut liikoja. "Henkivartija" oli hyvin lehtolaismainen niin hyvässä kuin pahassakin. Taas toistettiin kaikki kliseet päähenkilön traumaattisista lapsuuskokemuksista sekä fyysisestä ylivertaisuudesta ja miehekkyydestä. Toisaalta tapahtumia oli paljon eikä suurempia asiavirheitäkään tainnut olla.

Juoni oli hyvin ajankohtainen, olihan tapahtumiin syynä Itämeren kaasuputkihanke. Se on toisaalta huono aihevalinta, koska se myös "vanhentaa" kirjan ennen aikojaan. Lehtolainen jatkaa valitsemallaan tiellä "huonojen" nimien valinnoissa. Mistä se näitä oikein löytää: Hilja Ilveskero, David Stahl, Keijo Kurkimäki. Keskimäärin ihmisten nimet ei rimmaa eikä ole tuollaisia muinais-suomalais-henkisiä eläimiin ja luontoon liittyviä. Olisi kiva jos olisi, mutta miksei Lehtolaiselle voisi joskus kelvata joku Virtanen edes. Tässä kirjassa oli sentään Anita Nuutinen.

Eniten minua ärsytti ilveksen hyväksikäyttö juonessa. Se oli täydellisen päälleliimattua ja kaikesta olisi selvinnyt ilman ilvestäkin...

Leena Lehtolainen: Henkivartija (2009) Tammi
Arvio: *** Ei huonokaan

Taavi Soininvaara: Kriittinen tiheys

En oikein tiennyt mitä odottaa kun aloitin lukemisen. Taatusti en ainakaan odottanut tällaista Tom Clancy-Alistair MacLean -henkistä spektaakkelia. Pahinta oli, että tietojeni valossa tällainen tarina voisi olla totta - ainakin paloittain. Kokonaisuudesta en oikein tiedä.

Kirjan sankari-antisankari oli puoliksi suomalainen Leo Kara, jonka omaan menneisyyteen koko tarin nivoutui. Vasta kirjan luettuani luin takakannesta, että tämä on uuden neliosisen sarjan avausteos. Se alkoi näkyä juonessakin jossain puolen välin jälkeen. Langanpäitä avattiin siihen malliin, ettei kaikkea saisi millään enää kiinni yhden kirjan aikana.

Teknisiä yksityiskohtia oli paljon, muttei ehkä ihan niin paljon kuin vaikkapa Clancyllä. Ihmisten mieleen paneuduttiin hyvin ja hahmot olivat uskottavia, erityisesti narsisti-poliisi Ukkola ja YK-johtaja Birou.

Taavi Soininvaara: Kriittinen tiheys (2009) Tammi
Arvio: **** Tosi jännä ja lupaava sarjan alku

David Baldacci: Koston enkelit

Pitkästä aikaa oli oikeesti jännä kirja. Ihmettelen vaan, että jos kerran tykkään tällasista kirjoista niin miks sitten luen kaikkee sontaa...

Kirjassa oli muutama kohta, josta voi päätellä että tällä kirjalla on edeltäjä. En vaan nopeella googlauksella löytänyt että mikä Baldaccin kirjoista se olisi. Itse taidan lukea julkaisujärjestyksessä kaikki Baldaccit.

Kirja kertoo entisistä CIA-agenteista, vakoojista, huijareista ja kostosta. Tapahtumat etenevät hyvin nopeasti ja lopussa paha saa palkkansa.

Hahmoista veikein on Harry Finn, jonka työnä on soluttautua valtion virastoihin, lentokoneisiin ja sotalaivoille ja osoittaa kuinka paljon vikaa ko. laitosten turvallisuusjärjestelyissä on. Samoilla keikoilla Finn kuitenkin tappaa isänsä murhaajia. Toinen päähenkilö on John Carr, joka käyttää salanmeä Oliver Stone ja on töissä hautausmaalla. Carr on entinen CIA-agentti, joka pääsee Finnin listalle.

Kirjasta puuttui täysin se ihmissuhde-hömppä, jolla usein pilataan tällaiset jännärit. Iso kiitos Baldaccille siitä!

Tämä kirja kannattaa lukea esim. lomalla tai joskus kun on aikaa keskittyä lukemiseen pitkiä, yhtenäisiä pätkiä kerrallaan. Ainahan lukeminen kärsii keskeytyksistä, mutta erityisesti tällaiset monimutkaiset juonet kärsivät siitä.

David Baldacci: Koston enkelit (Stone Cold 2007) Gummerus, suom. Pekka Marjamäki
Arvio: **** Tosi jännä

Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin

Siihen onko kirja hyvä vai huono, vaikuttaa moni asia: lukijan mielentila, lukijan mielentila suhteessa kirjan "vaatimaan" mielentilaan ja lopuksi tulee vasta kirjan absoluuttinen hyvyys. Ehkä olisi pitänyt lukea tämä kirja joskus parempana hetkenä, mutta kirja tuntui suorastaa huonolta. Onhan Westöä varten odotuksetkin korkealla.

Juoni oli taas hyvin tyypillinen Westölle: onneton rakkaustarina, Helsinki, kasvaminen läpi vuosikymmenten, hyvin toimeentulevat vs. huonosti toimeentulevat, ruotsinkieliset vs. suomenkieliset, tosi harvasta tulee luuseri tai edes tavis ja vielä pisteenä iin päällä: ne pakolliset Bexarit.

Kirja oli pettymys ja huono. Vähän suorastaan harmittaa, että tuhlasin aikaani tähän.

Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin (Gå inte ensam ut i natten 2009) Otava, Katriina Huttunen
Arvio: ** Huono

Heli Laaksonen: Pursu

Pursu ei ole oikeastaan edes kirja, se on vain kokoelma lehdissä julkaistuja juttuja. Aiheet vaihtelee mööplaamisest krymppyihin. Laaksosem mailmass ihminen saa olla oma ittes ja ainoo mitä arvostellaa, o miällyttämise halu ja nykymaailma lieveilmiöt. Joskus kieltämätt vähä jo kyllästyttää se mummoist ja pappoist puhuminen, mutt onha se kai hyvä ett joku heitkii pualustaa.

Yhres asjas mää oo vaa nii erimiält ku Laaksonen. See väittää ett petoni o suruline materiaal. Kattosis joskus sellast nättii lautamuattii vaste valettuu petoniseinää ja sano sitt mikä o surulinen. Ei ainakaa see!

Heli Laaksonen: Pursu (2009) Otava
Arvio: ** Sitä samaa vanhaa

Donna Leon: Haurasta lasia

Nämä Leonin kirjat on toisaalta jotenkin "ohuita", mutta samalla ne kertovat kiehtovalla tavalla Venetsiasta. Sama perusjuoni taitaa nykyisin toistua joka kirjassa: merkittävä ympäristörikos, josta ei saada loppujen lopuksi oikeita ihmisiä vastuuseen ja toisaalta se rikoskin luultavammin jatkuu, korkeintaan siirtyy eri paikkaan.

Kiehtovaa on venetsialainen kulttuuri ja ruoka. Syömiskohtauksissa sanaillaan aina jotain ruuasta, joten asioiden pienetkin nyanssit paljastuvat. Joskus on vähän ärsyttävää, että tärkeät sanat on italiaksi, mutta oma italian ruokasanastoni on jo aika kehittynyt ja muut sanat ymmärrän yleensä asiayhteydestään.

Donna Leon: Haurasta lasia (Through a glass, dark 2006) Otava, suom. Kristiina Rikman
Arvio: *** Ihan jees

Paulo Coelho: Voittaja on yksin

Aihe vaikutti alussa kummalliselta valinnalta, venäläinen sarjamurhaaja Cannesissa, mutta kyllä Coelho siitäkin yllättävää henkisyyttä irti saa. Murhaajan logiikka on niin kieroutunutta kuin olla jo voi: jos tuhoan maailmoja, ts. tapan ihmisiä, ex-vaimoni palaa luokseni.

Ei Coelhon teksteissä ole paljon asiavirheitä ollut tähänkään asti, mutta luulen että tätä kirjaa varten on pitänyt tehdä tutkimusta yllättävissäkin paikoissa. Päähenkilö oli Moskovasta ja hänen elämänsä oli aika tyypillistä venäläistä uusrikkaan elämää, mutta omalla työllä eteenpäin menoa korostettiin koko ajan ja oikeastaan kaikki hahmot kirjassa pitivät sitä tärkeänä. Kukaan ei ollut syntynyt hopealusikka suussa.

Kaikki hahmot olivat hyvin taustoitettuja ja heidän motiivinsa olla Cannesissa selvitettiin juurta jaksain. Siitä oli sitten helppo ymmärtää miksi kukin toimi myöhemmin niin kuin toimi. Kaiken kaikkiaan koko Cannes-hullunmyllyn motiiveja esiteltiin hyvin oudossa valossa. On vaikeaa ymmärtää, että mikä siinä maineessa ja kunniassa niin paljon kiehtoo, että ihmiset ovat valmiita tekemään melkein mitä tahansa se eteen. Toisaalta sekin on vaikeaa ymmärtää, että kun ihminen on sitten saavuttanut kaiken, onkin yhtäkkiä tärkeintä näyttää täysin välinpitämättömältä kaiken suhteen.

Paulo Coelho: Voittaja on yksin (O vencedor está só 2008) Bazar, suom. Sanna Pernu
Arvio: **** Melkein viisi

Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli

Kannesta päätellen kirja ratsastaa "Tuulen varjon" meriiteillä. No, en ole sitä lukenut enkä lue. Zafón on melkein ajanhukkaa.

Ensinnäkään en ymmärrä kahden suomentajan käyttöä (sehän ei tietenkään ole Zafónin vika, että tällaiseen ratkaisuun on Otavalla päädytty). Suomentaja laittaa kirjaan oman leimansa ja tässä näkyy kaksi leimaa peräkkäin. En tiennyt kahdesta suomentajasta lukiessani ja ihmettelinkin kuinka "kirjan henki" yhtäkkiä muuttui.

Zafónilla olisi ollut aineksia vaikka mihin. Puolesta välistä eteenpäin odotin koko ajan jotain surrealistisen epätodellista, mutta kaikki pysyi, ihan loppua lukuunottamatta, realistisuuden hämärissä rajoissa kiinni. Ärsyttävää. Luulen, että Zafón on eräänlainen pelkuri, joka ei uskaltanut tarttua itse luomaansa tilaisuuteen.

Suomentajillakin oli vähän pallo hukassa. Sanastosta olisi voinut päätellä välillä, että oltaisiin oltu melkein nykyajassa vaikka kerrottiinkin pääosin 1930-luvusta.

Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli (El juego del ángel 2008) Otava, suom. Tarja Härkönen ja Anu Partanen
Arvio: ** Melkein surkea

Erlend Loe: Doppler

Kirja kertoo Dopplerista, joka loukkaa jalkansa pyöräillessään metsässä ja päättää jäädä metsään. Ainoa kontakti, jonka hän haluaa ulkomaailmaan on rasvaton maito. Sitä on saatava jatkuvasti. Henkensä pitimiksi Doppler tappaa hirvi-emon, mutta adoptoi samalla hirven vasan, Bongon.

Metsässä olo sujuu ihan hyvin, mutta kaikkea sattuu kun pitää olla yhteydessä sivistykseen. Loppujen lopuksi Doppler on varma valintansa järkevyydestä.

Luin tämän noin puolen väliin ja unohdin sitten. Luin muita kirjoja, mm. Heli Laaksosen "Pursua", jossa hän viittaa tähän ja silloin muistin että tämähän on ihan unohtunut. Luin tämän sitten hyvin nopeasti loppuun.

Meille kaikille tekisi hyvää silloin tällöin kysymys: "Mikset muuta metsään yksinäsi?". Mitä tahansa siihen vastaakin, niin huomaa vastauksensa onttouden. Haluaisin tehdä kuin Doppler, mutta minulle ei taida olla tarpeeksi "munaa" siihen...

Erlend Loe: Doppler (Doppler 2004) Johnny Kniga, suom. Outi Menna
Arvio: **** Ihana

Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi

Jonkun muun mielestä kirjamakuni on kehittymätön, mutta se on minun oma kirjamakuni, jota on kehitetty ainoastaan lukemalla tuhansia kirjoja. Enkä siis pitänyt tätä kirjaa oikeen minään. Siitä puuttui jonkinlainen koukku, joka kirjassa aina pitäisi olla. Ei tämä ollut huono kirja, mutta pliisu kuitenkin.

Kirja kertoo vanhasta miehestä, joka haluaa mennä naimisiin hyvin paljon nuoremman naisen kanssa. Nainen tarvitsee avioliiton saadakseen jäädä maahan. Aika tavallinen tarina, jolla on kuitenkin kaikkien kannalta onnellinen loppu. Ärsyttävää siis!

Oikeastaan kirja käsittelee minä-kertojaa eli miehen nuorempaa tytärtä, joka kirjan kuluessa kuulee perheensä tarinan. Siinä tarinassa ei oltu sankareita, mutta siinä jäätiin henkiin.

Ne traktorit olivat aivan sivuosassa ja minulle jäi nälkä lukea lisää traktoreista. En vaan oikein löytänyt netistä enkä kirjastosta mitään traktorien historiasta tarpeeksi aikaiselta ajalta...

Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (A short history of tractors in Ukrainian 2005) Sammakko, suom. Vesa Suominen
Arvio: *** Tavanomainen

Turkka Hautala: Salo

Hautalan kirja ei ollut mitenkään erityisen hyvä. Siinä käytiin läpi kymmenkunta ihmiskohtaloa muutaman tunnin ajalta, jotka limittyivät toisiinsa ohuella säikeellä. Tarinat olivat kuitenkin hyvin uskottavia ihmiskohtaloita ja todella "salolaisia" tarinoita: kännykkätehtaan johtaja, narkkari, nakkikiskan myyjä, lukiolainen lehdenjakaja, kebab-yrittäjän poika ja kännykän kokoaja.

Hautala on koonnut kirjaansa kaikenlaisia yksityiskohtia Salosta. Itse olen muuttanut sieltä pois jo, kun Hautala on ollut vasta 12 vuotias. Silti kirjassa kuvattiin erittäin tuttu Salo. Uusi piirre siellä on esimerkiksi muualta muuttaneiden eristäminen. Eräänlainen "sisäänlämpiävyys" on kuitenkin aina kuulunut asiaan. Ymmärrän täysin, jos vaikka Rovaniemeltä muuttaneen kännykän kokoajan vaimo kokee olonsa ulkopuoliseksi lääkintävahtimestari-harjoittelijana. Kielikin on jo ihan erilaista.

Hautala on tavoittanut jotain hyvin tyypillistä Salon "kielestä". Erityisesti "Hattuleidin" välispiikit oli tosi hyviä: "Muei sil kukka mittä an." Muutenkin Hattuleidi osasi kiteyttää ihmisten arvomaailman ja elämän. Varsinainen vilosoohvi.

Lehdenjakajan Salo-angsti oli myös erittäin tuttu tunne. Teininä jo ajatuskin pois muutosta sai jaksamaan vielä vähän aikaa. Minulla oli ihan samanlainen luulo siitä, että jo pelkästään poispääsy tekee onnellisemmaksi. Ei se ihan niin sitten kuitenkaan ollut.

Hautala on vaihtanut paikkojen nimiä, mutta vain niin vähän että koko ajan pysyy kartalla. Repen grillivaunu oli siinä leffateatteria vastapäätä, mutta molemmilla oli vaan eri nimi. Ylhäisten näkkileipätehdas taisi sentään esiintyä omalla nimellään.

Turkka Hautala: Salo (2009) Gummerus
Arvio: *** Suosittelen kaikille nykyisille ja entisille "salolaisille"

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Mahtava kirja pitkästä aikaa! Ainakin jos katsoo sitä kirjan toisen päähenkilön, Martti Huttusen, kannalta. Hän tekee elämässään isoja virheitä, menettää perheensä, masentuu, mutta nousee jälleen kuopan pohjalta.

Toinen päähenkilö, Heidi Huttunen, on 15-vuotias, joka yrittää olla isänsä arvoinen, palaa loppuun ja päätyy viettämään onnellista ja tavallista lukiolaisen elämää, ilman isäänsä. Se tarina on vähän ennalta-arvattava, mutta ihan hyvä silti.

Tarina kertoo siis kestävyysjuoksusta ja sen suurista nimistä. Martti päättää tehdä tyttärestään suuren juoksijan aika kyseenalaisinkin keinoin. Kun lopulta tulee puhe veritankkauksesta, Heidin äiti päättää jättää miehensä ja muuttaa tyttärensä kanssa pois.

Kirja on hyvä kooste suomalaisen kestävyysjuoksun historiasta, tulevaisuuttahan ei ole. Itse mietiskelin, että muistanko Martti Vainion juoksun ja käryn Los Angelesissa. Muistan kyllä hämärästi jotain, vaikken silloin ymmärtänytkään talonmiehen merkitystä. Ironista (tahallistako?) muuten on, että Martti Huttunen on ammatiltaan juuri talonmies.

Tämä oli erittäin sujuvasti kerrottu tarina täydellisestä hullusta (Martti) ja hänen uhristaan (Heidi). Tätä tyylisuuntaa on ollut suomalaisessa kirjallisuudessa aiemminkin, mutta Nousiainen kirjoittaa tuoreemmin. Voi olla, että sekin vaikuttaa, että olen suunnilleen samaa ikäpolvea Nousiaisen kanssa. Vaikka tässä demonisoitiinkin juoksemista, heräsi kuitenkin halu lähteä juoksulenkille!

Miika Nousiainen: Maaninkavaara (2009) Otava
Arvio: ***** Hyvin tuore

Heidi Köngäs: Jokin sinusta

Kirjan päähenkilön, Margan, lapsuus oli ollut traumaattinen, koska hän eli tätinsä perheen kanssa ja ensimmäisten vuosien aikana hänen oma äitinsä uhkasi moneen kertaan viedä hänet mukanaan. Lopulta äiti kuitenkin suostui adoptioon. Lisäksi Margan perhe muuttaa vähäksi aikaa Ruotsiin, jossa Marga yhtäkkiä onkin se joka tietää mitä tehdä.

Varsinaisesti kirja kertoo Margan äidin kuolemasta ja Margan surutyöstä. Siinä Marga sitten tajuaa, ettei oman lapsen jättäminen siskolle ole ollut helppo ratkaisu.

Juoni oli vähän kliseinen. Esimerkiksi "hauskat" sattumukset Ruotsissa ovat jo olleet esillä vähän eri versioina monissa kirjoissa, esim. "Sikalat" ja "Minua ei omista kukaan". Tosin niistäkin saattaa herätä enemmän myötähäpeän tunteita kuin todellista hauskuutta...

Kokonaiskuva kirjasta jäi jotenkin laimeaksi.

Heidi Köngäs: Jokin sinusta (2008) Otava
Arvio: *** Vähän mitäänsanomaton

Mikkel Birkegaard: Libri di Lucan arvoitus

Etuliepeessä kirjaa kuvataan trilleriksi. Joopa joo. Kantava ajatus "lähettäjistä" ja "vastaanottajista" on käsittämätön ja tekemällä tehty. Juoni taas yrittää olla jännittävä, mutta se on totaalisen epäuskottava ja epäjohdonmukainen. Siihen kun lisää päähenkilön "pakollisen" rakastumisen ystävän pettämiseen niin ollaan jo niin lähellä da Vinci koodia, että tähdet tippuu melkeen nollaan.

Suomennos oli huono. Sanoja puuttui välistä tai oli ylimääräisiä sanoja. Kirjan loppupuolella oli kohta, jossa luulen tavoitellun sanaa "kasvillisuus", mutta oli käytettykin sanaa "kasvullisuus". Mistä näitä kääntäjiä oikein tulee?

Mikkel Birkegaard: Libri di Lucan arvoitus (Libri di Luca 2007) WSOY, suom. Katriina Huttunen
Arvio: * Suorastaan huono

Paula Hahtola: Salpalinja

Minulle Salpalinja merkitsee ennen kaikkea betonirakennetta eikä niinkään mitään rajaa tai vaiettua asiaa niin kuin tässä kirjassa. Tämän kirjan nimi olisi yhtä hyvin voinut olla vaikka "uimapuku", niin vähän Salpalinjasta loppujen lopuksi puhuttiin. No, asiaan.

Harvoin tulee luettua kirjaa, jonka kirjoittaja on 72-vuotias esikoiskirjailija. Mutta ihminen tarvitsee uusia kokemuksia. Hahtolan kerronta oli erittäin luentavaa ja monista dialogin kohdista tuli ihan oma mummoni mieleen. Parissa kohdassa käytettiin "kohta"-sanaa merkityksessä joka ei ole "pian" vaan jotain muuta. En vaan oikein osaa eritellä sitä toista merkitystä. Oma mummoni sanoi tietenkin "koht", mutta sama asia siis.

Kirja kertoi 12-vuotiaasta Ingestä, joka menee tapaamaan äitinsä isää, Anttoota eli pappaa, äitinsä Helmin kanssa. Viikon tapahtumat kerrotaan erikseen Ingen, Helmin ja Anttoon kannalta eri kappaleissa. Se on mielenkiintoinen tapa, koska siinä samat tapahtumat näyttävät ihan eri tapahtumilta vain koska niiden kohde muuttuu. Kirjan loppuosa kertoo Ingen vanhuudesta, jossa hän käy terapiassa läpi menneisyyttään. Siihen liittyy myös hauska juttu: Inge käy terapiassa ja kertoo omista tunteistaan. Aina silloin tällöin hän kysyy terapeutilta, että koska se terapia oikein alkaa.

Yksi kirjan teemoista alkujakson aikana on Helmin isättömyys. Hän haluaa että Anttoo merkitään papereihin hänen isäkseen ollakseen kunniallinen, mutta myös saadakseen Anttoon omaisuuden perinnöksi. Kun Inge sitten aikanaan tulee raskaaksi, syntyy Marja, jälleen "isätön" lapsi. Marja jää kuitenkin loppujen lopuksi vain aviottomaksi.

Voi johtua aikakaudestakin, mutta jollain muullakin tavalla tämä kirja muistutti Sirpa Kähkösen "Lakanasiipiä".

Paula Hahtola: Salpalinja (2009) Atena
Arvio: **** Yllättävänkin hyvä

Jari Tervo: Koljatti

Vaikka tämä oli hyvin ajankohtainen kirja niin ei kuitenkan niin ajankohtainen että vaalirahakohu olisi ollut käsittelyssä. Hyvä niin. En olisi oikein jaksanut sitä yli 300 sivua. Kirjan päähenkilö on pääministeri Lahnanen Keskusta-puoleesta. Puoluesihteeri on nimeltään Pörhönen, mutta kaikki muut esiintyvät omilla nimillään.

Tervo tekee Lahnasesta melkoisen sekopään, mutta uskottavan sellaisen. Minun on helppo ymmärtää Lahnasen kliseemäinen ajatus kylmistä suomalaisista EU:n tilaisuuksissa. Vaikka se on niin sterotyyppinen ajatus, niin tiedän itse että se on totta. Kyllä niitä poskisuudelmia ja jatkuvaa lääppimistä hetken jaksaa, mutta muutamassa päivässä haluaisi rakentaa ympärilleen kuplan jota lähemmäksi eivät kaikenmaailman etelä-eurooppalaiset pääse. Lahnasen ajatukset Stubbista ovat myös hyvin uskottavia. Stubb on ärsyttävä, vaikka olisi kuinka pätevä tahansa.

Kirjan loppu on vaan vähän kliseemäinen. Ilman avautumista Putinille, asiat olisi melkein voinut selittää parhain päin eikä olisi tarvinnut turvautua äärimmäisiin keinoihin.

Jari Tervo: Koljatti (2009) WSOY
Arvio: *** Liiankin ajankohtainen

Matti Rönkä: Ystävät kaukana

Kirjan aluksi Viktor elää onnellisena Marjansa kanssa puutalossa Tapanilassa ja bisneksetkin sujuvat. Joku kuitenkin haluaa Viktorin kaikki liiketoimet. Alkaa mieletön jahti rajan yli Sortavalaan, jossa Viktor tapaa parhaan ystävänsä Karpovin, nykyisen vihollisensa.

Kirjan henkilöt ja tilanteet ovat luultavimmin keksittyjä, mutta ne voisivat olla vaikka mistä maailmanluokan vakoilujännäristä. Siihen malliin Viktor käyttää koodisanoja ja hävittää radioita. No, Viktorillahan on kavereita vaikka missä ja lopuksi hän "voittaa" sotansa. Tähän venäläiseen "kaverin karkoittamiseen" kuuluu kuitenkin, että Viktor lupaa pitää huolta entisen parhaan ystävänsä isovanhemmista kun Karpov kerran itse estyy tekemästä sitä "karkotuksensa" takia.

Rönkä kirjoittaa vähän nykäsmäiseen tapaan sankarista, joka on "pahis", mutta jolla on kuitenkin moraali ja joka tekee rikoksiaan tiukoissa moraalin asettamissa rajoissa. Korhonen (poliisi) taas on hyvä ystävä juuri niin kuin roisto ja poliisi vain voi.

Matti Rönkä: Ystävät kaukana (2005) Gummerus
Arvio: *** Tasaisen varmaa Rönkää

Agatha Christie: Salainen vastustaja

En muista koska olen lukenut tämän ensimmäisen kerran, mutta en ollut varmaan vielä ylä-asteellakaan silloin. Muistan vain kuinka Tuppence-neiti oli suosikkini: reipas, oma-aloitteinen, aikaansaapa.

En muistanut juonta kovin hyvin, mutta tunnistin murhaajan heti kun hänet mainittiin. Siitä voisi päätellä että muistan kuitenkin jotain. Tarina muistutti vähän Boullen "Herrasmiehen ammattia". Boullen kirja julkaistiin kuitenkin vasta 1960-luvulla joten on helppo päätellä kumpi teos oli ensin. Tässäkin oli täysi psykopaatti, herra Brown, joka manipuloi kaikkia pääministeristä lähtien.

Luulen, että tämä kirja on jäänyt Christien muun tuotannon varjoon. Tämä on hyvä kirja, muttei millään Christien parhampien tasoa. Rima on kuitenkin hyvin korkealla.

Agatha Christie: Salainen vastustaja (The secret adversary 1922) WSOY, suom. Eva Siikarla
Arvio: *** Legendaarinen

Alexander McCall Smith: Oivallinen aviomies, Mma Ramotswe tutkii

On väärin sanoa näitä dekkareiksi. Joku asioita ymmärtämätön saattaa juonen pääpiirteistä päätellä, että selvä dekkarihan se on, mutta mielestäni nämä Mma Ramotswet on positiivuus-pakkauksia. Niissä saattaa olla jotain yksityisetsivälle sopivia tehtäviä, mutta pääosassa on kyky lukea ihmisiä, tukea heitä ja parantaa maailmaa eikä niinkään selvittää rikoksia.

Tässäkin kirjassa oli kolme selvitettävää asiaa, joista vain yksi oli selkeästi rikos. Siinä saatiin syyllinen selville, mutta epäselväksi jäi rangaistiinko häntä koska tai saatiinko edes kiinni. Toinen muista tapauksista "selvitettiin" mutta varsinaiselle tilaajalle sitä ei kerrottu ja kolmas tapaus oli tyypillinen "pettääkö aviomieheni minua"-asiakas ja joka paljasti ihan toisenlaisen vireillä olevan rikoksen.

Mma Makutsi ja Charlie ottivat molemmat lopputilin vuorollaan, mutta tulivat takaisin häntä koipien välissä. Sekin on niin inhimillistä.

Tästä kirjasta tuli sellainen olo, että minäkin haluan muuttaa Botswanaan: siellä ei ole kovin isoja huolia kenelläkään, ei asuntolainaa, ei strategioita eikä kvartaaleja. On vaan lämmintä ja lehmiä ja kurpitsaa lihan kanssa.

Alexander McCall Smith: Oivallinen aviomies, Mma Ramotswe tutkii (The good husband of Zebra Drive 2007) Otava, suom. Jaakko Kankaanpää
Arvio: *** Niin ihanan positiivinen