Sofi Oksanen: Stalinin lehmät

Kirja oli tosi hämmentävä sekotus syömishäiriötä ja Viron historiaa. Ilmeisesti tämäkin oli sitä "auto-fiktiota". Olisi kiva tietää, että mikä oli sitä fiktiota ja mikä totta.

Kertoja Anna kertoo miten äitinsä, Katariina päätyi Suomeen naimisiin ja miten hän itse koki "ulkomaalaisuutensa" Suomessa. Ei syömishäiriöön ole varmaan yhtä syytä, mutta voisin kuvitella että nuo äidin vaatimukset sopeutumisesta ovat olleet merkittävä tekijä: ei saanut olla "virolainen" eikä erilainen. Minua hämmensi bulimarektikon tapa hahmottaa asioita: viinaa ja huumeitakin voi käyttää kunhan ne estävät seuraavan syömissession. Tuntuu aika nurinkuriselta.

Kirjassa käsiteltiin virolaisuutta, venäläisyyttä ja suomalaisuutta hyvin negatiivisesti. On toisaalta hyvä nähdä sekin, miten virolaiset suhtautuivat ja suhtautuvat Suomeen ja suomalaisiin. Ei Suomi varmaan ollut helppo asuinpaikka 1980-luvulla virolaiselle. Toivottavasti nykyisin automaattisesti huoraksi leimaaminen on jo lopetettu.

Kirja käsitteli Viron historiaa hyvin samalla tavoin kuin "Puhdistus". Toisaalta sitä se kai tarkoittaa, jos kirjoittaa auto-fiktiota. Samoja teemoja toistuu väkisinkin.

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät (2003) WSOY
Arvio: *** Ihan jees

Atiq Rahimi: Unen ja kauhun labyrintti

Kirja kertoo periaatteessa Kabulista vuonna 1979. Päähenkilö Farhad on yliopisto-opiskelija, joka ei hyväksy uutta neuvostomielistä hallintoa.

Itse tarina on kuitenkin absurdi sekoitus unta, totta ja kauhua. Vallanpitäjien suorastaan kafkamainen ote alamaisiinsa sekoitettuna unen ja valveen rajamailla käytyihin keskusteluihin on mieletön tarina. Kafkamaisella tavalla Yahya-poika on varma, että Farhad on hänen isänsä. Mahnaz taas huolehtii pojastaan ja veljestään vaikka hänen pitäisi mennä lankonsa kanssa naimisiin.

Jos "Maata ja tuhkaa" oli edes jollain tavalla johdonmukainen niin tämä ei ole: lukija ei voi olla oikein koskaan varma, onko kyse unesta vai valveesta, päähenkilö muuttaa mieltään jatkuvasti ja olosuhteet ovat käsittämättömät.

Parasta kirjassa on sanojen selitykset. Kaikki vieraskieliset sanat ja erisnimet selitetään alaviitteissä. Kun lukee kulttuurista, joka ei ole kovin tuttu niin on todella hienoa, että on nähty vaivaa käännöksessä.

Atiq Rahimi: Unen ja kauhun labyrintti (Les mille maisons du rêve et de la terreur 2002) Like, suom. Päivi Sinikka Kosonen
Arvio: ***** Käsittämätön, mutta suosittelen silti

Atiq Rahimi: Maata ja tuhkaa - afganistanilainen tarina

Kirja oli lyhyt tarina vanhan miehen, Dastaguirin, matkasta poikansa, Muradin, luokse kertomaan, että muu perhe Muradin poikaa lukuunottamatta on kuollut venäläisten pommituksessa. Lisäksi Muradin poika Jassin oli tullut kuuroksi.

Eniten huomiota kiinnitti kohta ihan lopussa, jossa Dastaguir pohtii miksei Murad tullut omaistensa hautajaisiin, jos kerran tiesi tapahtuneesta. Hän melkein syytti Muradia. Mitään empatiaa ei ollut isän puolelta olemassa.

Jassin pisti myös ajattelemaan lapsen tapaa hahmottaa maailmaa. Jassin nimittäin ajatteli, että hyökkäys pisti ihmiset lopettamaan puhumisen.

Kirjassa puhutaan myös tarinasta nimeltä "Shahnameh", jossa on henkilö nimeltä Sohrab. Sohrab oli Jassinin sankari. Myös Hosseinin kirjassa "Leijapoika", tarinalla on tärkeä rooli, saahan Hassanin poika nimekseen Sohrab.

Atiq Rahimi: Maata ja tuhkaa - afganistanilainen tarina (Khâhestar-o-khâk 2000) Like, ranskan kielestä suomentanut Kristina Haataja
Arvio: **** Lyhyt, mutta koskettava

Stephenie Meyer: Houkutus

Lainasin tämän vain siksi, että kaikkialla puhutaan Meyerin kirjoista ja leffasta ja vaikka mistä. Hypetys ei taida olla ihan turhaa, mutta olen vähän liian vanha tällaiseen: "Oi, sitten hän käänsi päätään ja katsoi suoraan minuun. Sydäntäni ihan kouristi..." Siitäkin huolimatta kirja oli vaikuttava.

Juoni oli hieno: vampyyri, joka yrittää olla ilman ihmisverta ja elää ihan normaalia elämää, kohtaa ihmisen johon rakastuu. Aiheesta olisi voinut repiä hiukan monipuolisemmankin juonen ja toisaalta aika pian oli selvää, että Bellakin haluaa vampyyriksi. On aika helppo nähdä mitä tulevat kirjat pitävät sisällään, mutta sitä on kai turha enää spekuloida kun ne on jo saatavilla.

Suomennos oli kuin Tuija Lehtisen kirjoista takavuosina (se taitaa kyllä tarkoittaa 1980-lukua, taisin olla ala-asteella silloin). Suomennos oli siis sellanen teinijuttu, että ihan hirvitti. Saattaa kuitenkin olla että suomennos onkin vain uskollinen alkuperäisteokselle... Ohinmaa voisi kyllä miettiä hiukan sanojaan, esim. "pyöröportaat" antaa Googlella vain 50 hakutulosta kun "kierreportaat" antaa jo 19800 tulosta. Voihan ne "pyöröportaat" olla jotenkin poliittisesti korrektimpi ilmaisu, mutta huono joka tapauksessa.

Jotain tässä kirjassa kuitenkin oli koska luin sen 48 tunnin sisällä vaikka kävin töissä ja salillakin pari kertaa. Taisin siis pistää tähän kaiken liikenevän vapaa-ajan. Laitoin seuraavatkin kirjat varaukseen, toivottavasti saan ne pian. En malttaisi odottaa enää.

Stephenie Meyer: Houkutus (Twilight 2005) WSOY, suom. Tiina Ohinmaa
Arvio: **** Olen koukussa

Tarja Laitiainen: Taksi Kabuliin

Laitianen on toiminut Suomen (kiertävänä) suurlähettiläänä Afganistanissa vuosina 2002-2005 ja kertoo tässä kirjassa kokemuksistaan Kabulissa ja vähän muuallakin. Kaikkien lukemieni Afganistan-aiheisten kirjojen jälkeen tämä oli näkökulmaltaan erittäin tervetullut. Suomalainen diplomaatti kun näkee asiat toisin kuin englantilainen toimittaja (Jason Burke) tai amerikkalainen kampaaja (Deborah Rogriguez).

Laitiainen kertoo positiivisesti naisten aseman parantumisesta ja turvallisuuden kehittymisestä Kabulissa. Samalla hän tuo kuitenkin esille, että amerikkalaisten oma käytös heikentää turvallisuustilannetta ja ettei nykyinen hallinto ota oikein tosissaan naisen aseman parantamista. Ehkä tilanne oikeasti on parantunut talebanien jäljiltä, mutta tällä hetkellä asiat muuttuvat enää hitaasti.

Oli hienoa lukea naisten pääsystä parlamenttiin, mutta toisaalta tuntuu, että Kabulissa voisi naisilla olla vaikka kaikki valta, mutta maaseudulla naisten asema on ihan yhtä huono kuin ennenkin...

Tarja Laitiainen: Taksi Kabuliin (2006) Otava
Arvio: *** Hyvin informatiivinen

Heli Laaksonen: Lukkosulaa ja lumpeenkukkia

Näytelmii o ain aika vaikia lukke. Ne on paree kuulla ja nährä. Luin tän ny kumminki ku oon näit Laaksose kirjoi ennenki lukenu.

Juan oli aika huano, mutt jutu ol hyvii. Sekatavarkaupp oli saatu kytkykaupas ja tavara oli "mikä tuli miäle" -järjestyksess: näkkileipp ja pöytäimurei ja viikate ja suruadressi.

Toi Laaksose murre ov vaa nii merkillist nykysi. Se ku muutt Laitlaa ni se o alkanu tunkee sellast ylimääräst ässä sanoje loppu. Se o kamala kuulost. Olsis pysyny vaa siin entisess mikä kuulost halikkolaisestki iha hyvält.

Heli Laaksonen: Lukkosulaa ja lumpeenkukkia (2008) Otava
Arvio: *** Niill jokka tiätä mikä o Helsingi kauneim paikk (laitur 25)

Jason Burke: Matkalla Kandahariin - Yhteenottojen keskellä islamilaisessa maailmassa

Kirjan kirjoittaja on englantilainen toimittaja, joka yrittää ymmärtää radikaalia islamismia. Burke matkustaa ympäri islamilaista maailmaa ja käyttäytyy aika pelkäämättömästi. Ehkä toimittajia kohdellaan kaikilla "puolilla" paremmin kuin muita ulkomaalaisia. Ainakin jos tuo "puoli" on kiinnostunut suuren yleisön mielipiteestä.

Burke tuo voimakkaasti esille ajatuksen, ettei al-Qaeda ole mikään organisaatio tai edes verkosto. Se on ajattelutapa islamilaisessa maailmassa, jota Bushin aloittama "terrorismin vastainen sota" vain vahvistaa. Olen täsmälleen samaa mieltä asiasta. Mielestäni ei ole niin kovin tärkeää saada Osama bin Laden kiinni, vaan parantaa ihmisten elinoloja niin, ettei al-Qaeda -ajattelulle ole tarvetta. Siihen ei kuulu länsimaiden ristiretkimäinen valloittaminen vaan ihmisten olojen parantaminen heidän omista lähtökohdistaan. Kuitenkin Taleban-hallinnon alasajo Afganistanissa oli tarpeen.

Burke kertoo yksitysikohtaisesti julmista tapoista, jotka tapahtuvat länsimaiden mittapuun mukaan täysin syyttä. En usko, että pelkästään islamilaisuus aiheuttaa tällaiset teot. Siihen liittyy myös vanha kulttuuri ja oppimattomien ihmisten halu näyttää valtaansa. Uskon vakaasti, että länsimaat pystyisivät elämään islamilaisen maailman kanssa sovussa. Siihen tarvitaan koulutusta ja erityisesti naisten koulutusta. Jos joku hiukankaan pohtii asioita laajemmin, hän kyllä ymmärtää, ettei raiskauksen uhrin kuoliaaksi kivittämisessä ole mitään järkeä.

Burken kirja herättää paljon ajatuksia ja näyttää myös, että kaikki ovat loppujen lopuksi "vain ihmisiä", joilla kaikilla on omat, ristiriitaisetkin, syynsä taistella. Koko islamilaisen maailman syyllistäminen on täysin tarpeetonta. Jos ymmärrettäisiin mistä radikaalien islamisti-taistelijoiden ajatukset kumpuavat, voitaisiin terroristi-iskutkin välttää tehokkaammin. Kun George W. Bush puhui "ristiretkestä", on helppo ymmärtää mikä siinä pistää vihaksi.

Jason Burke: Matkalla Kandahariin - Yhteenottojen keskellä islamilaisessa maailmassa (On the road to Kandahar. Travels through conflict in the Islamic world 2006) Basam books, suom. Tero Valkonen
Arvio: *** Hyvin valaiseva

Deborah Rodriguez ja Kristin Ohlson: Kabulin kauneuskoulu

Rodriguez on hyvin erilainen kirjailija kuin esim. Hosseini. Rodriguez menee mitään tietämättömänä kampaajana Afganistaniin ja oppii pikkuhiljaa kantapään kautta kuinka Afganistanissa on elettävä, jos aikoo pysyä hengissä.

"Kauneutta ilman rajoja" kuulostaa aluksi hölmöltä idealta, mutta kauneussalonki saattaa olla Afganistanin naisille ainoa hyväksyttävä yrittäjyyden muoto. Rodriguez perustaa kauneuskoulun Kabuliin ja opettaa kampaajia ja näiden opettajia hyvällä menestyksellä. Kouluun tulevien naisten tarinat ovat järkyttäviä: teiniraskauksia (tietenkin avioliitossa), raiskauksia, väkivaltaa ja alistamista. Toisaalta sekin järkyttää perheen miestä, jos vaimo alkaa tienata enemmän kuin mies.

En oikein pidä Rodriguezin tyylistä elää ja ratkaista ongelmia. Mikään ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että Kabulin kauneuskoululla on merkitystä. Kirja tuo esiin myös sen, että naisten tilanne Kabulissa huononee taas amerikkalaisista ja rauhanturvaajista huolimatta. Muualla Afganistanissa tilanne ei ehkä edes parantunutkaan missään kohtaa.

Deborah Rodriguez ja Kristin Ohlson: Kabulin kauneuskoulu (The Kabul Beauty School 2007) WSOY, suom. Marja Helanen-Ahtola
Arvio: *** Suruisa tarina

Khaled Hosseini: Leijapoika

Tämän kirjan tilanteet tuntuivat jo paljon tutummilta kuin Hosseinin "Tuhat loistavaa aurinkoa" -kirjassa. Olenhan lukenut "Kabulin kirjakauppiaan" ja Burken "Matkalla Kandahariinkin" on melkein luettu.

"Leijapoika" kertoo kahdesta pojasta, Amirista ja Hassanista, jotka kasvavat yhdestä. Hazara Hassan vain on pataani Amirin palvelija. Amir kilpailee aina isänsä suosiosta Hassanin kanssa edes oikein käsittämättä miksi. Poikien tiet eroavat Amirin petoksen takia ja Amir pakenee neuvosto-miehittäjää isänsä kanssa Pakistanin kautta Yhdysvaltoihin 1970-luvun lopussa. Siellä Amir menee naimisiin ja hänen isänsä kuolee.

Amir saa puhelun menneisyydestä Rahim Khanilta ja lähtee lopulta Kabuliin etsimään Hassanin orpoa Sohrab-poikaa viedäkseen hänet orpokotiin Peshawariin. Lopulta Sohrab lähtee Amirin kanssa kotiin.

Kirjan tarina oli kuin Lollywood-elokuvasta. Kirjassakin on kohta, jossa Amir ajattelee, että jos tämä olisi Lollywood-elokuvaa niin sitten... Ainoa tarinan käänne joka ei sopinut siihen muottiin, oli että Amir aikoi todella viedä Sohrabin orpokotiin eikä adoptoida. Vasta melkein pakon edessä hän tekee tällaisen Lollywood-päätöksen. No Lollywood-tyylisessä kirjassa olisi varmaankin ollut onnellisempi loppu. Sitä paitsi Rahim Khan jäi kadoksiin. Aidossa Lollywood-tarinassa niin ei varmaankaan tapahtuisi.

Kirjan alku kertoo 1970-luvun ylemmän keskiluokan varsin maallisesta arjesta Kabulissa. Perheessä jossa ei ole naisia, ei edes huomaa että ollaan muslimimaassa; juodaan viinaa, ei pahemmin rukoilla, juhlitaan. Isot luokkaerot, hyväntekeväisyys ja lampaiden teurastus uhrimielessä muistuttavat ettei olla Euroopassa.

Amerikkaan muuton jälkeen yhteisö pitää kiinni joistain perinteistä. Esim. Amir kyllä pääsee naimisiin Sorayansa kanssa, mutta periaatteessa hän ei saa edes puhua Sorayan kanssa ennen kihlausta. Aika hankalaahan se on puolisoa valita itse, jos naimattomat tytöt saavat puhua tai näyttäytyä vain omassa kodissaan vain omien läheistensä kanssa.

Talibanien säännöt taas tuntuvat täysin mielivaltaisilta ja tekopyhiltä. Vaikea sanoa paljonko niistä on "islamia" ja paljonko jotain muuta.

Täytyy kuitenkin muistaa, että tämä kirja on vain romaani. Toisaalta kirjailija on asunut lapsena Kabulissa ja aikuisena Amerikassa ja hänellä oli Hazara-palvelija ystävänä ollessaan lapsi. Jotain pohjaa asiaan Hosseinilta siis löytyy. Voikin miettiä, että miten sama mies pystyi kirjoittamaan kirjan "Tuhat loistavaa aurinkoa". Siitä hänellä ei voinut olla omia kokemuksia.

Khaled Hosseini: Leijapoika (The kite runner 2003) Otava, suom. Erkki Jukarainen
Arvio: *** Koskettava

Elina Halttunen: Saaressa kaikki hyvin

Halttusen aikaisemmat teot kannattaisi jättää liepeestä pois: ei "Blondi tuli taloon" tai "Kotikatu" ole mitään meriittejä minun silmissäni. Melkein jätin kirjan lainaamatta niiden takia.

Kirja oli vähän niin kuin laimeampi versio Lehtolaisen "Kun luulit unohtaneesi" -kirjasta. Tässäkin käydään läpi päähenkilön lapsuutta isovanhempien kanssa vähän niin kuin Katjankin elämää Lehtolaisen kirjassa. Tämän kirjan ongelma on vain se, että mitään kovin merkittävää ei melkein 300 sadan sivun lukemisen jälkeen paljastu, toisin kuin Lehtolaisella.

Hahmot olivat hyviä ja erityisesti Moffan murre oli hienoa luettavaa, vaikka en sen oikeellisuudesta mitään osaa sanoakaan. Paras hahmo oli Mommo kaikessa temperamenttisuudessaan. Kirjan takatekstissä puhutaan Tantesteristä, joka lienee kuitenkin Tant Ester. Anteeksiantamaton virhe takatekstissä!

Elina Halttunen: Saaressa kaikki hyvin (2009) Teos
Arvio: *** Lupaava

Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

Kirja oli omaelämänkerrallinen kertomus poliisikokelaasta, joka palaa vanhaan kotikaupunkiinsa töihin. Nopeasti Olli pääsee mukaan toimintaan ja törmää isäänsäkin, johon ei ole pitänyt mitään yhteyttä. Isän avulla poliisit pääsevät "terroristin" jäljille. Lopussa "terroristi" tappaa Ollin isän ja kuolee itsekin vauhdikkaassa kiinniottotilanteessa. Ollille selviää vasta isän kuoleman jälkeen äidin itsemurhan syy ja muukin perhettä vaivannut sotku.

Juoni oli hyvin jännittävä ja kerran aloitettuani en oikein voinut laskea kirjaa käsistäni. Ei kirja kuitenkaan mikään mestariteos ollut mutta esikoiskirjaksi lupaava.

Kilven tapa kuvailla asioita sopisi kyllä paremmin johonkin muuhun kirjallisuuslajiin kuin dekkareihin. Esim. kohta jossa lattia tunsi kävelijän jalat, oli jo vähän liikaa...

Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja (2007) Nemo
Arvio: *** Ihan hyvä dekkari

Åsne Seierstad: Kabulin kirjakauppias

Kirjan kertoja on norjalainen naistoimittaja, joka saapuu Kabuliin jenkkien mukana talibanien kukistuttua. Hän saa ainutlaatuisen tilaisuuden asua kirjakauppias-perheen luona ja kirjoittaa heidän elämästään eri näkökulmista.

Kirjan tapahtumat itsessään ovat järkyttäviä, mutta se teema, jonka islam luo kaiken ymärille, on vielä järkyttävämpi. Minun on vaan niin vaikeaa ymmärtää, että uskonto kieltää naisilta kaiken itsenäisen tominnan. Ainoastaan vanha nainen, jonka pojat ovat merkittäviä, voi vaikuttaa tyttäriensä naittamiseen. Muuta valtaa ei naisille anneta. Koko show on tosi hyvin suunniteltu miehisestä näkökulmasta: kun nainen osoittaa vastustavansa järjestettyä aviolittoaan, se osoittaa vain viattomuutta. Naisen kuuluukin suhtautua kielteisesti, muuten hän on siveetön.

Kirjakauppiaan perheessä suhtaudutaan kielteisesti tyttöjen koulunkäyntiin, mutta eivät pojatkaan kouluun juuri pääse. Pitää hoitaa vain bisnestä. Samalla toivotaan että Afganistan nousee taas valtioksi. Miten se voisi nousta, jos ei saa oppia edes perusasioita maailmasta.

Kirjassa puhutaan myös kunniamurhista, seksistä ja muista hyvin vaietuista aiheista. Ei siis mikään ihme jos kirjakauppias halusi estää kirjan julkaisen. Varsinkin hänestä kirja antaa todella huonon kuvan. Voi olla että hän on merkittävä toimija Afganistanin kirjamaailmassa, mutta keinot joilla hän asemaansa pääsee, ovat vähintäänkin arveluttavia.

Åsne Seierstad: Kabulin kirjakauppias (Bokhandleren i Kabul - et familiedrama 2002) WSOY, suom. Veijo Kiuru
Arvio: *** Mieletön

Laurent Gaudé: Kirottu suku

Tarina kattaa viisi polvea sukua, jota voisi kutsua vaikka onnettomaksi. Vasta kolmas polvi, joka koostuu kolmesta sisaruksesta, onnistuu edes jossain. Jäätyään ilman perintöä, tultuaan käännytetyksi New Yorkista, he saapuvat kotikyläänsä, hautaavat äitinsä uudelleen ja saavat uuden veljen. He sinnittelevät elämän syrjässä tupakan myynnin ja salakuljetuksen turvin ja voivat jättää lapsilleen edes jotain.

Mielestäni merkittävä kohtaus on se kun Elia polttaa tupakkakauppansa ja saa vaimokseen Marian tarantellan innoittamana. Se on aika suoraviivainen tapa ratkaista ongelmat.

Suvun vastahahmona toimii koko ajan kylä. Ihan kuin se olisi koko ajan samanlainen vaikka kyllähän kyläläisetkin vaihtuvat viiden polven aikana vaikka sen käytös ja reaktio aika samanlaisena pysyykin. Se saattaa kertoa myös siitä pysähtyneisyydestä ja kaiken uuden vieroksunnasta, joka kylässä vallitsee.

Tarina kertoi pitkästä ajanjaksosta, mutta oli toisaalta jollain tavalla "lyhyt". Ajatukset olivat kuitenkin sitäkin suurempia: ihmisen suhde maahan ja sukuunsa.

Laurent Gaudé: Kirottu suku (Le soleil des Scorta 2004) Bazar, suom. Anna-Maija Viitanen
Arvio: **** Pieni mutta samalla suuri tarina

Vicky Myron & Bret Witter: Kirjastokissa

Kirja kertoo Dewey-kissan tarinan. Dewey asuu kirjastossa ja ilahduttaa siellä kävijöitä. Kirjassa on kolme erilaista tarinaa: Deweyn, emännän, Vickyn ja Spencerin kaupungin.

Dewey ja sen käytös on hyvin tavallista kissan elämää. Kissojen elämä on yleensä aika herttaista eli se puoli kirjasta on hellyttävää. Vickyn tarina on taas melko tyypillinen yksinhuoltaja-äidin selviytymistarina. Erityistä siitä tekee Vickyn monet sairaudet. Dewey kuitenkin tukee Vickyä vaikeina hetkinä.

Spencerin kaupungin tarina on varmaan hyvin tavallinen Keskilännen kaupungin tarina: maanviljelyksestä teollistumiseen ja koko ajan pelko siitä että kaupunki "menee pilalle" maahanmuuttajien myötä. Tulipahan Iowankin rakennemuutos selväksi.

Jollain tavalla naurettavaa ja samalla niin ymmärrettävää on, että Vicky on täysin varma että Dewey on ainutlaatuinen kirjastokissa. Mutta jokainen kissan omaistajahan uskoo, että oma kissa on aivan ainutlaatuinen. Silti Vickyn vakuuttuneisuus on hyvin naiivia amerikkalaiseen tyyliin. Voiko kissa pelastaa koko kaupungin?

Vicky Myron & Bret Witter: Kirjastokissa (Dewey: A small town, a library and the world's most beloved cat 2008) Otava, suom. Laura Beck
Arvio: *** Hellyttävä tarina

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

Tällä kertaa pilasin lukunautinnon ihan itse katsomalla elokuvan ennen kirjan lukemista. Toisaalta juoni oli molemmissa aika ennalta-arvattava eli ei se haitannut paljoa.

Kirjan päähenkilö on 9-vuotias Bruno, jonka isä nimitetään Aus-vitsin komendantiksi. Kirjassa Bruno on minä-kertoja viimeistä lukua lukuunottamatta, koska silloin Bruno on jo kuollut. Bruno ihmettelee ihmisiä aidan takana, joilla kaikilla on raidalliset pyjamat. Hän ystävystyy aidan läpi juutalaispojan, Shmuelin, kanssa, joka sattuu olemaan täsmälleen yhtä vanha kuin Brunokin. Bruno katselee maailmaa viattoman pikkupojan silmin eikä usko että leirillä voi tapahtua mitään kamalaa koska hänen isänsä on sen komendantti. Lopuksi Bruno menee salaa leirille auttamaan Shmuelia Shmuelin isän etsimisessä ja joutuu kaasukammioon Shmuelin kanssa.

Bruno kutsuu isänsä esimiestä mielessään aina "Hilleriksi" ja muutenkaan hän ei aina ymmärrä mitä ympärillä tapahtuu. Toisaalta koko tilannehan oli niin absurdi, että miten lapsi olisi voinutkaan sen ymmärtää.

Onnellinen ajatus kirjan lopussa oli, ettei Shmuelin tarvinnut kuolla yksin vaan pitäen ystäväänsä kädestä.

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa (The boy in the striped pyjamas 2006) Bazar, suom. Laura Beck
Arvio: *** Kannattaa lukea

Charles Dickens: Suuria odotuksia

Tämän kirjan lukemista leimasi vahvasti kiire. Lukupiirin tapaaminen on ensi lauantaina ja välillä näytti, etten ehtisi lukea kirjaa loppuun siihen mennessä. Se olisikin ollut ensimmäinen kerta. Yleensä nimittäin on käynyt niin, että luen kirjan heti edellisen tapaamisen jälkeen ja seuraavassa tapaamisssa olen jo osaksi unohtanut koko kirjan.

Kirjastonhoitaja pilasi myös osaltaan lukunautintoa. Ihmettelin miksi kirja on lastenosaston kirja. Olen aina pitänyt näitä Dickensinin kasvukertomuksia "aikuisten" klassikkoina. Kirjastonhoitaja totesi, etteihän tämä edes sovi lapsille koska loppu on niin kamala. Odotin puolesta välistä alkaen jotain todella hirveää tapahtuvaksi, mutta ei mitään kovin hirveää tullut vastaan. Vain sellaisia "ihan tavallisia" kamaluuksia.

Kirjan minäkertoja on orpopoika Pip, joka kasvaa sisarensa rautaisen käden suojassa. Tulevaisuus näyttää olevan sepän oppipoikana. Pip saa kuitenkin mahdollisuuden kasvaa herrasmieheksi. Tarinaan sotkeentuu tietenkin vielä tyttö, orpo Estella, jolla on rikas kasvattitäti. Monen mutkan kautta selviää, että Pipin herrasmies-elämän rahoittaja onkin Estellan isä ja kaikki muutkin hahmot linkittyvät toisiinsa mitä monimutkaisemmin.

Kirjan kieli on ihanaa, kaikkea en vaan ymmärtänyt. Käsittääkseni tämä Kupiaisen suomennos on hyvin vanha eli ei mikään ihme vaikken kaikkia sanoja enää ymmärtänytkään. Kirjan tapahtumat sijoittuvat ilmeisesti jonekin 1800-luvun alkuun, koska kirjassa moneen kertaan mainitaan, että se tapahtui kauan sitten.

Pip on hyvä hahmo: lapsi-Pip kertoo, että hiusten pörröttäminen ärsyttää, muttei sitä voi aikuisilla sanoa, teini-Pip jännittää aivan turhia asioita niin kuin teineillä on tapana. Aikuinen Pip ymmärtää omaa menneisyyttään ja "rauhoittuu". Olisi ollut kiva tietää, että Pip menee Estellan kanssa naimisiin ja elää elämänsä onnellisena loppuun saakka. Mutta Pip vain tarttuu Estellaa kädestä ja poistuu...

Charles Dickens: Suuria odotuksia (Great expectations 1860-1861) Karisto, suom. Alpo Kupiainen
Arvio: **** Realistinen

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia

Mielettömiä tarinoita. Ainoa vika oli että ne oli liian lyhyitä. Melkein mistä tahansa olisi voinut kirjoittaa kokonaisenkin kirjan.

"Muilutus" oli tyyliltään melkein Antti Tuuria, viljeltiin samanlaisia passiivimuotoja. Tarina oli hauska: kaverit pitävät sulhaselle polttarit päivää ennen häitä kertomatta asiasta morsiamelle, tavoitteenaan estää häät. Seuraavan aamuna idea ei olekaan enää niin hyvä.

Kaikissa tarinoissa oli aineksia isoonkin katastrofiin, mutta kaikissa siltä vältyttiin. Välillä ihan toivoin, että edes tällä kertaa otettaisiin se viimeinenkin askel. Ilmeisesti Itkonen haluaa jotenkin kirjoittaa kertomuksia, jotka voisivat tapahtua eikä mitään amerikkalaisia sankaritarinoita.

Olen nyt vakuuttunut Itkosen kyvyistä. Taidan lukea näitä lisää ja toisaalta myös odottaa uusia kirjoja Itkoselta.

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia (2008) Otava
Arvio: **** Pakko lukea

Tommy Wieringa: Joe Speedboat

Tätä kirjaa on kuvattu takatekstissä kehitysromaaniksi, mutta itse haluaisin ajatella tätä hersyvänä romaanina, joka muistuttaa hyvin paljon John Irvingin tuotantoa. Kirjan päähenkilö ja minä-kertoja, Fransje, vammautuu ja elää sen jälkeen pyörätuolissa. Kun hän tapaa Joe Speedboatin, elämä muuttuu.

Pojat rakentavat lentokoneen, joka oikeasti lentää. Fransje treenaa toista käsivarttaan ja Joe keksii, että sehän olisi hyvä kädenväännössä. Niin Fransje pyörätuoleineen sitten kiertää ympäri Eurooppaa vääntämässä kättä samurai-opein. Lopulta Joe osallistuu Paris-Dakar-ralliin kaivinkoneella.

Juoneen kuuluu tietenkin myös tyttö, syömishäiriöinen PJ. Lopulta PJ menee naimisiin Cristofin kanssa, mutta lapsen isästä ei tule varmuutta.

Tommy Wieringa: Joe Speedboat (Joe Speedboat 2005) Avain, suom. Titia Schuurman
Arvio: *** Hersyvä

J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi

Tässä kirjassa selviää sivumäärään nähden aika vähän asioita. Malfoyn ja Kalkaroksen roolit lordi Voldemortin suunnitelmissa, Harryn tukiopetus ja Dumbledoren kuolema ovat merkittäviä tapauksia.

Muut asiat liittyvät lähinnä huispaukseen ja Harryn ja Ginnyn seurusteluun. Voi myös olla että tämä kirja oli jännittävämpi silloin kuin en vielä ollut lukenut viimeistä kirjaa. Nyt sitä vaan jotenkin odottaa lopullista ratkaisua.

Minulla ei ole viimeistä kirjaa kuin englanniksi ja taidan lukea sen suomeksi tähän perään. Taitaa tulla kirjastoreissu.

J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi (Harry Potter and the half-blood prince 2005) Tammi, suom. Jaana Kapari
Arvio: *** Vähän tylsä

Karin Fossum: Evan katse

En taaskaan muista, miksi olin varannut juuri tämän kirjan. No tämä oli hyvä. Alussa ihan vähän matkaa vähän tylsä, mutta kun se lähti käyntiin niin aivan veret seisauttava. Lukijan kiinnostus herää kun yksinhuoltaja-äiti ei ilmoita poliisille vaikka näkee ruumiin joessa vaan lähtee lapsensa kanssa McDonaldsille.

Päähenkilö, Konrad Sejer, oli hyvin uskottava, mutta hyvin kurt-wallandermainen hahmo. Kuten Wallanderillä, Sejerilläkin on sairas vanhempi (Wallanderilla isä, Sejerillä äiti) ja aikuinen tytär. Wallander oli eronnut ja Sejer on ilmeisesti leski. Hiukan tuli sellainen olo, että Sejer on vähän nopeampi tajuamaan asioiden yhteyksiä kuin Wallander.

Suomennos oli huono, suorastaan ala-arvoinen. Käytettiin sanoja, jotka eivät olleet suomea tai sitten niitä käytettiin väärässä merkityksessä. Toivottavasti ko. Tarja Teva ei ole suomentanut näitä enempää...

Karin Fossum: Evan katse (Evas øye 1995) Otava, suom. Tarja Teva
Arvio: **** Lisää tätä