J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

Minulla on tapana lukea omassa hyllyssäni olevia kirjoja uudestaan ja uudestaan. Viime aikoina en ole oikein uusia kirjoja ostanut, koska kirjahylly on täynnä. Kirjastosta saa kuitenkin kaikkea. Tämän kirjan sain erittäin rakkaalta ihmiseltä ja siksi tämä on niin tärkeä. Mutta on kirjakin hyvä ja suomennos varsinkin.

Kirjassa alustetaan Harry Potterin lapsuus ja varsinainen sisältö on ensimmäinen vuosi Tylypahkassa. On hauska huomata miten huolellisesti Rowling on tarinansa rakentanut. Jo tässä ensimmäisessä kirjassa viitataan Godricin laaksoon, Grindelwaldiin ja Bathilda Bagshotiin, jotka kaikki tulevat kokonaan esiin vasta sarjan seitsemännessä osassa ja tietenkin Ronin Kutka-rottaan, jonka todellinen olemus selviää jo aika pian.

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter ja philosopher's stone 1997) Tammi, suom. Jaana Kapari
Arvio: **** Loistava

Seppo Jokinen: Kuka sellaista tekisi

Minulla oli aiemmin lukemani "komisario Koskisen" perusteella aika heikot odotukset tästä, mutta tämä olikin oikein hyvä. Samaa tyyliä ja melkein samaa tasoa kuin Joensuun "Harjunpäätkin".

Parasta oli tietenkin tamperelaisuus ja erityisesti hervantalaisuus. On mukavaa lukea fiktiota, joka tapahtuu tutuilla paikoilla. Tosiasiatkin tuntuivat pitävän hyvin paikkansa. Silloin on helpompi seurata juonta, kun tuntee paikat vanhastaan.

Juoni oli jännittävä ja ajatus "kuka sellaista tekisi" järkevä. Pultsareita kuoli, mutta ei viinaan vaan johonkin muuhun. Loppujen lopuksi heidän auttajansa olikin murhaaja.

Jokisen sukunimivalinnat olivat vähintäänkin outoja: Pertteli (alle kymmenen), Pellerkorpi (0), Hohteri (14) ja Estilä (alle 13). Sulkeissa on niiden määrä Suomessa. Ehkä ne ovat vaan vastapainoa Koskiselle (25 000), mutta omituisia silti.

Silmiinpistävää oli, että kirjassa oli ainakin kolme sellaista kirjoitusvirhettä, että tietokone korjaa sinänsä ihan käyvän sanan toisella käyvällä sanalla, jossa on vain yhden kirjaimen ero alkuperäiseen, mutta täysin eri merkitys. Kone ei vaan tunnista ekaa sanaa ja korjaa väärin. Vois kuvitella, että tällasta ei enää nykyaikana tapahtuis...

Seppo Jokinen: Kuka sellaista tekisi (2008) Karisto
Arvio: **** Hervantakeskeinen

Maria Eriksson: Mian salaisuus

Tämä on kyllä oikea jatkoromaanien äiti. Ensin Mia on kirjoittanut Marklundin kanssa kaksi kirjaa, sitten pari kirjaa itse (tämä ja "Mias systrar") ja toimittaja Monica Antonsson on kirjoittanut kirjan "Mia: sanningen on Gömda", jossa tarjotaan kai vähän erilaista näkökulmaa tapahtumiin. Kaiken huipuksi Mian esikoispoika, joka jätettiin kokonaan pois Marklundin kirjoista, aikoo kirjoittaa oman tarinansa. Siinä onkin aihetta kun miettii että lukee kirjoista oman äitinsä tarinaa ja huomaa itsensä pyyhityn pois kaikesta.

Tämä on vähän kuin huono iltapäivälehtilööppi, joka alkaa elää ihan omaa elämäänsä. Nämä kirjat vaan synnyttävät lisää kirjoja koko ajan. Aion luultavasti lukea Antonssonin kirjan ja Michaelin kirjan myös, jos ne vaan joskus ilmestyy suomeksi.

Maria Eriksson: Mian salaisuus (Mias hemlighet 2005) Bazar, suom. Laura Jänisniemi
Arvio: ** Pliisu

Liza Marklund: Turvapaikka

Aluksi tuntui, että olisin lukenut tämän kirjan aikaisemminkin. En ole. Saattaa olla, että Marklund tai joku muu ruotsalainen on kirjoittanut kirjan säätiöstä, joka piilottaa ihmisiä, muttei se ole tämä kirja.

Tämä oli vähän kuin "Papillonin" jatko-osa "Banco! - kaikki pelissä": käydään läpi edellisen kirjan kirjoittaminen ja julkaisu ja eletään "Kaikki pelissä" -elämää eri paikoissa. Tässä tapauksessa se oli kyllä enemmän pakon sanelemaa kuin oma valinta.

En jaksa uskoa, että pohjoismainen oikeusjärjestelmä toimii niin, että kiusaaja saa jäädä asumaan kotipaikalleen ja kiusattu joutuu elämään muutto-pelko-helvetissä lopun elämäänsä. Mutta niin se vain näyttää menevän. Tällainen oikeusjärjestelmä on rakennettu kunnollisille ihmisille, jotka rikkovat sääntöjä vain satunnaisesti. Jos on tarpeeksi häikäilemätön niin pääsee kaikesta kuin koira veräjästä. Hyvä esimerkki tästä on jono. Joskus ulkomailla kun jonottaa kiltisti niin huomaa liikkuvansa ainoastaan taaksepäin. Muut ihmiset tietävät miten jono toimii oikeasti, kiilaamalla. Tämä ilmiö on niinkin lähellä kuin Saksassa Venäjästä ja Virosta puhumattakaan.

Nyt alan innolla lukea tuon päähenkilön oman version tarinasta...

Liza Marklund: Turvapaikka (Asyl 2004) Otava, suom. Sanna Manninen
Arvio: ** Tyypillinen jatko-osa

Liza Marklund: Uhatut

Luin tämän uudestaan asiasta nousseen kohun takia. Seuraavana odottaa jatko-osat "Turvapaikka" ja "Mian salaisuus".

Tämä kirja on hyytävä kertomus pelkäämisestä ja periksiantamattomuudesta. Tätä kun lukee niin voi alkaa taas kerran miettiä millainen tyynyillä pehmustettu maailma kaikkia siellä kansankodissa odottaa. Minusta ainakin on ihan tervettä, että Suomesta voidaan karkoittaa jatkuvasti rikoksiin syyllistyneet maahanmuuttajat. Toinen ongelma, niin Suomessa kuin Ruotsissakin, näyttää olevan että jatkuvasti pikkurikoksiin syyllistyneet eivät saa koskaan oikein isoja tuomioita. Pitäisi olla joku "jatkettu rikos" johon johtaisi vaikka viisi ajokortitta ajoa tai viisi näpistystä ja rangaistus olisi vaikka karkoitus tai 5 vuotta linnaa. Silloin pysyisi tässäkin kirjassa kuvattu kiusaaja paremmin kurissa.

Mutta kirjaahan tässä piti arvostella eikä kirjoittaa mielipiteitä maahanmuuttopolitiikasta...

Päähenkilö Mia on erittäin sitkeä tapaus. Hän vain alkaa tajuta liian myöhään mihin on ryhtynyt ja kestää pahoinpitelyjä ja kiusaamista aivan liian kauan tekemättä mitään. Kirjassa kuvataan erittäin koskettavasti jatkuvaa pelkäämistä. Melkein itsekin pelkäsin kävellä kadulla kun kirja oli kesken.

Nyt käyn tuon "Turvapaikan" kimppuun enkä vielä uhraa ajatuksia sille oliko tämä tositarina vai ei!

Liza Marklund: Uhatut (Gömda 1995) Otava, suom. Outi Knuuttila
Arvio: *** Hyytävä

Johan Theorin: Hämärän hetki

Kirja alkoi kuten mikä tahansa kirja ja syyllinen "selvisi" jo ensimmäisessä kappaleessa. Rikoksen muotoilu veikin sitten koko loppu kirjan ja syyllinenkin vaihtui vielä ihan viime metreillä.

Kirja kertoi Juliasta, jonka Jens-poika katoaa kuusivuotiaana sumuiselle alvarille. Vuosikymmeniä myöhemmin Julian isä Gerlof saa vihjeen postitse. Julia tulee vanhoilla kotikonnuilleen selvittelemään asiaa.

Kirjan kummitusmainen sivuhenkilö on Nils Kant, joka jo teini-ikäisenä on aiheuttanut enemmän tai vähemmän tahallisesti neljän ihmisen kuoleman, mukaan lukien oman pikkuveljensä. Nils karkaa ja palaa vuosikymmeniä myöhemmin takaisin vaikka virallisesti lepääkin jo Marnäsin hautausmaalla.

Huomattavaa oli se, että jos päähenkilöt tekivät jonkun tyhmyyden, he myös kärsivät siitä (Julia yöllä Veran talossa tai Gerlof jäädessään bussista mennäkseen Johnin luokse vaikkei tämä ollut kotona). Yleensähän tällaisten hyytävien jännityskohtauksien jälkeen selvitään tilanteesta ja todetaan että hölmöä se oli, mutta kannatti silti.

Kirja tuo Öölannin ja sen erityispiirteet hyvin lähelle. Jopa niin lähelle, että kiinnostaisi käydä siellä. Se voisi olla hyvää jatkoa viimekesäiselle Ystadin retkelle.

Johan Theorin: Hämärän hetki (Skumtimmen 2007) Tammi, suom. Outi Menna
Arvio: ***** Luulin, ettei dekkari voi saada viittä tähteä, mutta niin vain kävi

Johanna Sinisalo: Linnunaivot

Tämä vasta oli hämmentävä nykykirja. Kerronta liikkui monessa eri ajassa kuten nykyään on tapana eikä aina oikein tiennyt kuka oli kertoja. Samalla moni salaisuus jäi kirjan lopussa paljastamatta enkä ole enää edes ihan varma kuinka kirjan päähenkilöiden lopussa kävi. En myöskään tiedä aiheuttiko odottamattomat tapahtumat luonto itse vai joku muu voima. Hämmentävää.

Kirja avaa ikkunan trekkaamisen ja backbackersien maailmaan. Samalla voi miettiä millaisen jalanjäljen me kotona, matkalla tai luonnossa jätämme jälkeemme.

Johanna Sinisalo: Linnunaivot (2008) Teos
Arvio: **** Kannattaa lukea

Ken Follett: Taivaan pilarit

En osaa mitenkään perustella miksi aloin lukea tätä kirjaa. Näin jälkikäteen ihmettelen sitä vielä enemmän. En ole ikinä lukenut Follettin kirjoja ja yleensä nämä keskiaika-kuvaukset on aina aika huonoja.

Kirja kertoo munkki Philipistä ja hänen elämäänsä vaikuttaneista ihmisistä. Tärkeä henkilö on myös Tom Rakentaja ja hänen poikapuolensa Jack. Rakentaminen onkin kuvattu hyvin tarkasti. Tomin unelma on rakentaa katedraali ja Jack polttaa luostarin kirkon, jotta hänen isäpuolensa saisi töitä. Tom pääsee rakentamaan katedraaliaan luostarille, jossa Philip on priorina. Tom kuolee ja Jack matkustaa Ranskaan ja Espanjaan. Takaisin tullessaan hänellä on mullistavia ideoita katedraalin suhteen. Tomin aloittama katedraali onkin jo osittain sortunut ja näin Jack saa vapaat kädet suippokaariensa ja ruoteidensa kanssa. Merkittävintä taitaa kuitenkin olla, että Jack huomaa hennot rakenteensa huonoiksi tuulta vastaan ja keksii tyylikkäät "tuulisiteet". Taidan itsekin katsella tästä lähin vanhoja kirkkoja vähän eri silmällä.

On kirjassa myös toisenlainenkin juoni, mutta se on niin huono etten lähde sitä tässä kommentoimaan. Kaari Utrio kirjoitti vastaavia tarinoita aikoinaan. Tämä on vaan neljä kertaa pidempi kuin Utrion kirjat ja sisältää edes hivenen jotain muuta kuin sitä ainaista romanttista valtataistelua.

Ken Follett: Taivaan pilarit (The pillars of the earth 1989) WSOY, suom. Anu Niroma
Arvio: ** Vähän kun Kaari Utriota lukis

Toni Morrison: Rakkaus

En ole aikaisemmin lukenut Morrisonin kirjoja vaikka syytä ehkä olisi. Pitänee vielä lukea joitain vanhempiakin teoksia.

Tässä kirjassa käytiin läpi Coseyn perheen historiaa 1940-luvusta eteenpäin. Historia on tosi sekava ja hahmot alkoivat valjeta vasta puolen välin jälkeen. En tiedä enkö keskittynyt alussa tarpeeksi vai olenko vaan tottunut niin valmiiksi pureskeltun tauhkaan, mutta sekavaa tämä oli. Melkein on sellainen olo että pitäisi lukea tämä uudelleen, jotta saisi tästä kaiken irti.

Huolimatta sekavuudestaan tämä oli kuitenkin hyvä kirja ja Heedin ja Christinen tarina oli hellyttävä: Miten 11-vuotiaasta Heedistä tuli 12-vuotiaan ystävänsä isoäiti.

Toni Morrison: Rakkaus (Love 2003) Tammi, suom. Seppo Loponen
Arvio: *** Pitkästyttävä

Markus Zusak: Kirjavaras

En tiennyt mitä odottaa ja olikin melkoinen yllätys tajuta, että kertojana oli kuolema. Kirjavaras taas oli pieni tyttö, joka ei osannut alussa edes lukea. Oli myös vähän asian suurentelua kutsua Lieseliä kirjavarkaaksi. Ei se nyt niin montaa kirjaa vienyt. Ja syyhän oli hyvä.

Varsinainen tarina kertoo Lieselin elämästä 1930-luvulla saksalaisessa pikkukaupungissa. Perhe kätkee juutalaisen Maxin kellariinsa ja Lieselin kasvatti-isä opettaa Lieselin lukemaan "Haudankaivajan käsikirjalla".

Kuolema kertojana on hauska yksityiskohta. Kuolema ei halua rakentaa mitään jännitystä vaan paljastaa suuret tapahtumat lähes poikkeuksetta etukäteen. Kukaan ei siis kuole yllättäen.

Tällainen saksalainen näkökulma on hyvin tervetullut. Vielä kun joku kirjoittaisi kirjan "rouva Dillerin" näkökulmasta. Diller oli natsimielinen kauppias tässä kirjassa. Eli miten tavallisesta saksalaisesta kasvaa natsi. Missä kohtaa ihminen kasvaa niin kieroon.

Markus Zusak: Kirjavaras (The book thief 2005) Otava, suom. Pirkko Biström
Arvio: **** Merkittävä

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Tämä ei varsinaisesti taida olla oikea kirja. Sivuja on vain 115 ja lukemiseen meni pari tuntia.

Juoni on aluksi ihan hauska: Englannin kuningatar löytää palatsin takapihalta vahingossa kirjastoauton ja innostuu lukemisesta. Pikkuhiljaa siinä sitten rutiinit muuttuu kunnes kuningatar lopussa kertoo kirjoittavansa kirjan ja luopuvansa kruunusta. Joopa joo.

Alan Bennett: Epätavallinen lukija (The uncommon reader 2007) Basam books, suom. Heikki Salojärvi
Arvio: * Kirjake

Arne Nevanlinna: Marie

Tämä kirja oli tosi hyvä, mutta kirjan viimeinen lause pilasi kaiken.

Kirja kertoo Mariesta, joka viettää elämänsä viimeisiä vuosia jonkinlaisessa vanhainkodissa ja muistelee elämäänsä. Lähimuisti on vaan aika huono ja todella pahat asiat hän käärii mielessään möykyiksi, jotka voi työntää kokonaan syrjään.

Sivujuonteena on yöhoitaja ja Marien pojan tyttärentytär, joka tajuaa yhteyden vasta kun Marie on jo kuollut. On tietysti traagista, ettei Marie koskaan tietoisesti tavannut poikansa jälkeläisiä, mutta siihen se olisi voinut jäädäkin.

Kirjan viimeinen lause nimittäin on päiväkirjamerkinta 21.12.2004: "Erityinen ja ihana joulunaika odottaa Khao Lakissa." Tämän perusteella ihmettelen suuresti miksi tämä kirja oli päässyt Finlandia-ehdokkaaksi asti. Olisko valitsijoilta jäänyt loppu lukematta?

Arne Nevanlinna: Marie (2008), WSOY
Arvio: *** Koskettava

Jarkko Sipilä: Seinää vasten

Nämä Sipilän dekkarit on ihan hyviä, juoni on hyvä ja kerrontakin ihan ok, mutta nämä voisivat olla vähän pidempiä ja samalla siis vähän "vaikeampiakin". Tässä juoni oli jo aika moniulotteinen, ei ollut vain oikeaa ja väärää vaan ainakin kaksi oikeaa ja lukematon määrä vääriä. Lähes kaikki pelasivat vain ja ainoastaa omaan pussiin. Ainoa konkreettinen "porukka" oli poliisit, tietenkin Suhonen jää sen ryhmän ulkopuolelle.

Suhonen on varmasti hahmo jollaisia poliisi oikeastikin tarvitsee, mutta joka joutuu aina välillä käymään vähintään harmaalla alueella, jollei ihan mustallakin joskus.

Jarkko Sipilä: Seinää vasten (2008) Gummerus
Arvio: ** Tavanomainen

Antti Tuuri: Surmanpelto

Kirja kertoo 17-vuotiaasta pojasta, joka joutuu vuonna 1918 vankileirille vartijaksi venäläisiä vartioimaan Uusikaarlepyyhyn. Päähenkilö opiskelee koko ajan matematiikkaa ja fysiikkaa eikä oikein sopeudu leirin vartijaksi.

Kirja tuo esille sen puolen sodasta joka on jäänyt vähemmälle huomiolle eli venäläisten kohtelun valkoisten puolelta. Ainakaan tässä tapauksessa se ei taida olla ihan korrektia. "Suomen sotasurmat 1914-1922" tietokanta kertoo, että Pjotr Popof ja Baraniecki olivat olemassa, mutta ilmeisesti monet muut asiat on jo ikuisesti unohdettu. Esim. ko. tietokannasta ei löydy muita Uusikaarlepyyssä tapettuja. Se saattaa johtua siitä, ettei henkilötietoja yksinkertaisesti ole. Kaiken kaikkiaan tietokannassa on alle 800 venäläistä. Voin kuvitella, että todellinen luku on paljon suurempi.

Antti Tuuri: Surmanpelto (2008) Otava
Arvio: *** Tärkeä aihe

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti

Tämä oli hyvin selkeä jatkoteos kirjalle "Tyttö joka leikki tulella". Kannattaa siis lukea nämä Larssonin dekkarit järjestyksessä.

Arvostelin edellistä kirjaa siitä, että se oli väkisin tehty jatko-osa edelliselle kirjalle. Tässä kirjassa ei ole sitä vikaa. Tässä kyllä sidotaan ne kymmenet langanpäät jotka edellisestä jäivät roikkumaan mutta siihen oli selkeä tarve. Edellisessähän Lisbeth jää henkihieverissä odottelemaan ambulanssia. Tässä hän tervehtyy ja lähes kaikki häneen liittyvät väärinkäytökset ja salaisuudet selvitetään.

Suomentaja on keksinyt tässä kirjassa ainakin yhden käännöksen lisää ilmastointiteipille: hopeateippi.

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes 2007) WSOY, suom. Marja Kyrö
Arvio: *** Jännä

Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä

Luin viime keväänä "Viimeisen savotan" ja siitä rohkaistuneena uskalsin tarttua tähän Päätalon esikoiseenkin. Heti kirjan alussa selvisi mistä tässä on kyse: talon rakentamisesta, "Mammonalinnan", ihmiskennoston.

Päähenkilä on mestari Mauno Joensivu, joka on muuttanut pohjoisesta Tampereella ja toimii mestarina Rakennusliike Rantanen Oy:n työmailla. Kirjassa kuvataan rakentamista hyvin yksityiskohtaisesti. Voin hyvin kuvitella keväisen aamun, jolloin työmaalla tuoksuu märkä maa, märkä puutavara ja sementti. Kirjassa tuodaan esille myös rakennustyön nurjia puolia: holtiton alkoholin käyttö, raskaan työn aiheuttamat vammat ja sairaudet.

Hyvin vahva ammattiyhdistysliike taisi hankaloittaa tuohon aikaan todella paljon töiden etenemistä, turhia istumalakkoja oli paljon. On helppo ymmärtää miksi elementtirakentaminen yleistyi nopeasti. Sillä päästiin melkein kokonaan eroon kalliista ja hankalasta rappareiden ja muurareiden ammattikunnasta. Työelämän säännöt olivat aika erilaisia kuin nykyään: tilipussi jaettiin perjantaisin, töitä oli myös lauantaisin ja irtisanomisajat olivat max. päivän. Jonkinlainen työehtosopimuskin oli, mutta se merkitsi vain pohjahintoja, kenenkään ei ollut pakko niillä hinnoilla tehdä vaan lisää sai pyytää, mutta mestarin ei tietenkään ollut pakko maksaa.

Hauska sana oli "laastienkeli", siis nais-repsikka, joka kantoi ja sekoitti laastia. Lempinimet olivat myös hauskoja: Vaahtolainen-Takanen, Elefantti-Jussi ja Milli-Vuorinen.

Kaiken kaikkiaan kielenkäyttö kirjassa oli melkoista. Voin kuvitella että 1950-luvulla se on herättänyt paljon porua.

Kirjassa oli myös täysin turha rakkaustarina. Tämä kirja sopii hyvin rakennusalan ammattilaisille, muille se voi olla vähän liian tekninen.

Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä (1958) Gummerus
Arvio: *** Romaani rakentamisesta

Henning Mankell: Syvyys

Nämä kaikki Mankellin Wallanderin jälkeiset kirjat (Tanssinopettajan paluu, Kiinalainen, Italialaiset kengät) ovat toistensa kaltaisia. Niissä on silmitöntä väkivaltaa, lähtemistä ja kaiken jättämistä ja täysin järjetöntä käytöstä. Toisaalta näitä samoja teemoja käsiteltiin jo Wallander-dekkareissakin. Niissä ei päähenkilö kuitenkaan syyllistynyt rikokseen.

Tässä kirjassa päähenkilö on ruotsalainen merenmittaaja vuosina 1914-15, joka tapaa saaristossa yksinelävän naisen ja pettää vaimoaan. Puolen välin jälkeen tarina sai koko ajan absurdimpia piirteitä.

Pieniä virheitäkin oli: on tyypillisen ruotsalaista Mankellille kuvitella, että ahvenanmaalaisen hylkeenpyytäjän nimi olisi täysin suomalainen.

Henning Mankell: Syvyys (Djup 2004) Loisto, suom. Laura Jänisniemi
Arvio: ** Ihan samaa taas

Åsa Linderborg: Minua ei omista kukaan

Tästä kirjasta tulee väkisin mieleen kolme kirjaa, jotka olen viime vuosina lukenut: Laura Honkasalon "Sinun lapsesi eivät ole sinun", Susanna Alakosken "Sikalat" ja Miika Nousiaisen "Vadelmavenepakolainen".

Kertomuksen kehys oli hyvin samankaltainen kuin Honkasalon tarinassa. Molemmissa oltiin kommunisti- tai sosialistiperheen lapsia ja molemmissa vanhemmat erosivat päähenkilön ollessa aika nuori. Molemmissa äiti oli se "suurempi" sosialisti. Tässä kirjassa Åsa jää kuitenkin isälle kun Honkasalon Nelli jää äidille. Molemmat alkavat kuitenkin opiskella historiaa myöhemmin. Tämä oli tositarina mutten tiedä oliko Honkasalon kirja sitä.

Ympäristö oli kuin Alakoskella. Oltiin Ruotsissa ja asuttiin surkeassa lähiössä, Alakoskella Ystadissa ja tässä Västeråsissa. Molempien kotona ryypättiin paljon ja aiheutettiin lapsille "suorittaja-kompleksi". Yhteiskunta oli 1970- ja -80-lukujen Ruotsissa aika samanlainen kuin se on ollut Suomessakin, mutta sekä "Sikalat" että tämä valotti sitä vähän lisää. Esim. keskikalja kiellettiin (on kai edelleen kielletty Ruotsissa) ja Systemit laitettiin kiinni lauantaiksi. Suomi ei siis taida olla ainoa "holhousyhteiskunta" Pohjolassa.

Miika Nousiainen valaisi ruotsalaista sosiaalidemokratiaa ja sen ihanuutta kirjassaan ja tässä vähän syvennettiin Ruotsinkin poliittista historiaa lisää vasemmalle.

Hämmentävintä oli yhtäläisyydet Honkasalon kirjan kanssa, jo kirjojen nimetkin ovat hyvin samankaltaiset. Suuri ero Alakosken kirjaan oli se että "Sikaloissa" oltiin kuitenkin suomalaisia vaikka asuttiinkin Ruotsissa, mutta Linderborg niputtaa suomalaiset siirtolaiset samaan nippuun kaikkien muiden maahanmuuttajien kanssa.

Åsa Linderborg: Minua ei omista kukaan (Mig äger ingen 2007) Like, suom. Leena Peltomaa
Arvio: *** Todentuntuinen tarina

Virpi Hämeen-Anttila: Sokkopeli

Juoni oli hyvin rakennettu, mutta se oli saanut huomattavasti vaikutteita Dan Brownilta. Aika ajoin kirja oli tosi jännittävä ja suorastaan pelottava. Mutta...

Loppuratkaisu oli nähtävissä jo kahden kolmanneksen päästä. Kaiken kaikkiaankin monien yksittäisten kohtausten loput olivat jotenkin liian klassisia, ihan kuin olisin lukenut ne jo aikaisemmin jostain.

Virpi Hämeen-Anttila: Sokkopeli (2007) Otava
Arvio: ** Melkein huono

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

Hämmentävä tarina Karista, jonka veli Petr osallistuu seikkailukilpailuun. Kilpailussa edetään Greenwichistä nolla-meridiaania "pitkin" Etelänavalle ja sieltä 180-meridiaania pitkin Pohjoisnavalle ja takaisin Greenwichiin. Kari liittyy mukaan Ranskassa ja Petr kuolee jo ennen Pohjoisnapaa. Joukkueessa on lisäksi englantilainen pariskunta Graham ja Isla.

Tarinassa jää liian monta langanpäätä auki: mitä Graham oikein puuhailee vajassaan, kuka pihalla hiippailee, kuka kouluttaa saaren koirat pitämään laittomat maahantulijat poissa ja miksi rantaa ajautunut ruumis on pakattu muoviin. Sekään ei selviä miksi joukkue kuusi joutuu tekemään kaikki vaikeimman kautta, kun muut ajavat välillä taksilla ja käyttävät purjeveneen moottoriakin. Oliko Grahamin kanssa sovittu voitosta etukäteen?

Tarinassa tuodaan esille myös tosi-tv-kilpailujen tulosten ja tilanteiden vääristely. Eihän tällainen kilpailu olisi oikeasti millään mahdollinen kun vastassa on pitkät pätkät autiomaita ja napajäätiköitä. Ärsyttää kun matkan varrella moneen kertaan tuodaan esille, että Petr ei ole enää kirjoittamassa muistiinpanojaan. Kerrotaan siis että hän kuolee. Siten se varsinainen kuolema ei tuntunut enää oikein miltään kun lukija on siihen voinut varautua jo pitkän aikaa.

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin (2008) Otava
Arvio: **** Ennalta-arvattava