Camilla Läckberg: Enkelintekijä

Lainasin kirjastosta tämän kun se näytti mielenkiintoselta. Kun aloitin lukemaan niin tajusin, että hahmot tuntuivat jotenkin epämääräisen tutuilta ja ärsyttäviltä. Syykin ärsyttävyyteen selvisi juuri. Olen lukenut Läckbergin "Pahanilmanlinnun" reilu vuosi sitten ja arvostellut sen yhdellä tähdellä. Samalla vielä olen uhonnut, ettei enää koskaan Läckbergia... On kuitenkin ihan hyvä, etten pysy näissä "ei koskaan enää" -päätöksissä.

Juonta rakenneltiin aluksi aika monella rintamalla ja hahmoja oli yli kymmenen. Pikkuhiljaa tarinat kietoutuivat yhteen ja tarinaa oli helppo seurata.

Juoni käsitteli tapahtumia nykyajassa ja 1970-luvun alusta. Kirjailija toteaa lopputekstissä, että on sijoittanut tarinan aikaan, jolloin murhakin vanhenee rikoksena. Minusta se oli vähän turhan helppo ratkaisu, koska se päästi tekijät kuin koira veräjästä. Ihan kuin kirjailija olisi yrittänyt päästä helpolla.

Kaiken kaikkiaan kirja oli hyvä ja saattaa olla, etä luen joskus vielä muitakin Läckbergejä.

Camilla Läckberg: Enkelintekijä (Änglemakerskan 2011) Gummerus, suom. Outi Menna
Arvio: **** Hienosti rakenneltu juoni

Håkan Nesser: Herra Roosin tarina

Kirjan alkuasetelma on herkullinen ja sivuja menee yli 200 ennenkuin poliisia tarvitaan sotkeentumaan asiaan. Herra Roos on turhautunut elämäänsä, voittaa veikkauksessa, irtisanoutuu töistä, ei kerro asiasta kenellekään, ostaa piilopirtin ja vetäytyy sinne joka päivä kun perhe luulee hänen menevän töihin. Kaunis ajatus. Idyllin säryttyä alkaa päämäärätön ajo Euroopan halki samalla kun poliisi vielä pohtii mistä on kyse.

Kirjassa kohtaavat keskiluokkainen kansankoti-idylli (herra Roos vaimoineen, Barbarotti perheineen), serbi-alamaailma (Steffo) ja kaikenmaailman huijarit (Elvaforsin pitäjät ja "valokuvaaja"). Kaiken seassa kelluu 21-vuotias puolalaistaustainen tyttö, joka ei oikein vielä ole löytänyt paikkaansa tässä kuviossa.

Kirjan takakannessa käytetetään termiä "rikoskonstaapeli" Barbarottista. Suomen ja Ruotsin virkanimikkeet luultavasti poikkeavat toisistaan, mutta olisi hauska tietää mitä "kriminalinspektör" Suomessa tarkoittaisi: "rikosetsivä", "rikoskomisario"... Tuskin kuitenkaan "rikoskonstaapeli"!

Håkan Nesser: Herra Roosin tarina (Berättelsen om Herr Roos 2008) Tammi, suom. Päivi Kivelä
Arvio: **** Parempi kuin Nesserit yleensä

Cilla & Rolf Börlind: Nousuvesi

Kirja oli hyvä, mutta jotta voin arvostella sen loppuratkaisua myöten, niin minun on pakko paljastaa osa loppuratkaisua. Jos siis aiot lukea kirjan ilman tietoa juonesta, niin lue kirja äläkä tätä tekstiä pidemmälle. Jos et välitä spoilereista niin anna mennä loppuun saakka. Kirja kannattaa lukea joka tapauksessa.

Alkukuvio oli aika epätodennäköinen: poliisi-opiskelija alkaa ratkoa vanhaa rikosta. Ei todellisuudessa näin käyne. Hän sai kuitenkin apua nykyiseltä ja entiseltä poliisilta. Kirjan juoni kulki hienosti paljastaen asioita pala palalta.

Muutama asia oli kuitenkin hiukan liian epätodennäköistä:
-ei entistä poliisia, joka on nykyään lähes spurgu, voi ottaa mukaan kuulustelemaan epäiltyjä, ei edes Ruotsissa
-ei asiaa tutkiva opiskelija voi olla murhattujen vanhempien lapsi.
Muuten juoni oli hyvä ja hyvin rakenneltu.

Cilla & Rolf Börlind: Nousuvesi (Springfloden 2012) Schildts & Söderströms, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom
Arvio: **** Hyvä

Donna Leon: Pedon palkka

Donna Leon kuuluu samaan sarjaan kuin vaikka Leena Lehtolainen: "Jätä hyllyyn ja lue sen sijaan jotain parempaa".

Leon käsittelee aina vaan samoja teemoja: ympäristörikoksia, korruptiota ja muita peri-italialaisia ilmiöitä henkirikoksen kuljettaessa juonta eteenpäin. Tylsää...

Monet kirjat ovat saaneet minut matkustamaan kirjojen tapahtumapaikoille. Leon ylläpitää sellaista kuvaa Venetsiasta ja ylipäätään Italiasta, että suorastaan välttelen sitä valitessani tulevia matkakohteita.

Donna Leon: Pedon palkka (Beastly things 2012) Otava, suom. Kristiina Rikman
Arvio: ** Aika samanlainen kuin aina

Arnaldur Indriðason: Mestaruusottelu

Ensimmäinen hieno asia jonka huomasin oli, että komisario Erlendur oli jätetty pois. Hänet kyllä mainittiin lyhyesti kirjan viimeisessä lauseessa. Jatkossa näkisin mieluummin juuri näitä Marion Briem -kirjoja, joissa Erlendur olisi apuhahmona eikä toisinpäin. Hassu juttu oli, että tehdessäni taustaselvitystä blogitekstiäni varten, törmäsin parillakin sivulle feminiiniseen Marion Briemiin. Ilmeisesti jotkut lukijat ovat saaneet virheellisen kuvan Marionin sukupuolesta.

Kirjan juoni nivoi jälleen kerran yhteen dekkarin ainekset Islannin lähihistoriaan, joka on aina vaan yhtä kiinnostava. Shakkiottelu on vaan pieni nyanssi kylmän sodan maailmassa.

Välillä on vaikea seurata Marionin ajatuksenjuoksua siitä mikä vie häntä oikeaan suuntaan jutun kannalta. Esimerkiksi tulkinta elokuvateatterin tapahtumista etenee mielestäni vähän turhan suoraan kohti oikeaa ratkaisua kun asiaa arvioi esitettyjen faktojen valossa.

Arnaldur Indriðason: Mestaruusottelu (Einvígið 2011) Blue moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: **** Parempi kuin yleensä

Anna Jansson: Haudan takaa

Jansson osaa kyllä juonen rakentelun taidon. Tarinaa viedään eteenpäin hienotunteisesti, eikä mitään oikein edes tapahdu kunnes yhtäkkiä huomaa, että ollaan jännittävän tarinan ytimessä. Esimerkiksi ero Grishamiin on merkittävä. Grishamhan paukuttaa alusta asti täysille, ainakin siis yrittää.

Hiukan alkaa Janssonkin kyllästyttää kun aina ollaan Visbyssä ja keskiaikaviikotkin on aika usein. Toisaalta kiinnostus Gotlannin historiaan ja erityisesti naisen asemaan herää kun lukee näitä.

Päähenkilö Maria Wernin yksityiselämä alkaa saada ehkä hiukan turhan suuren roolin tarinassa, mutta onneksi varsinainen poliisitutkinta on vielä vienyt voiton.

Anna Jansson: Haudan takaa (När skönheten kom till Bro 2012) Gummerus, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom
Arvio: *** Aika jännä

John Grisham: Puhallus

Muuton seurauksena liityin uuden kirjaston asiakkaaksi, lainasin 2 kirjaa viikon pikalainoina ja unohdin palauttaa ne. Hyvä minä! Olen aina ollut ylpeä kirjaston sääntöjen noudattamisesta ja vasta aivan viime vuosina on alkanut tulla myöhästymissakkoja. Ja nyt tein tällaisen ensivaikutelman...

Valitsin tämän aika randomilla ja olisi varmaan kannattanut jättää hyllyyn.

Juoni vaikutti ensin kekseliäältä, mutta puolen välin jälkeen juoni oli kuin Grishamin "Partnerisssa". Muutenkin Grisham toistaa usein samoja tuttuja, mutta monimutkaisia juonikuvioitaan ja tässä mennään taas aika samoilla linjoilla.

John Grisham: Puhallus (The racketeer 2012) WSOY, suom. Jorma-Veikko Sappinen
Arvio: ** Samaa vanhaa

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Uskonto on aina vaikeaa kirjailijalla ja lukijankin on vaikea ymmärtää kirjaa jos sattuu kuulumaan vaikka eri uskontokuntaan kuin kirjan tapahtumat. Olen aina liittänyt mielessäni vanhoillislestadiolaisuuteen hämmennyksen. Rauhala avaa hienosti noita kysymyksiä, joita en ole edes ymmärtänyt esittää.

Kirjassa seurataan yhden perheen elämää monella rintamalla: äidin minä-kertomusta, isän anonyymiblogia ja lapsen nukkeleikkejä. Erityisesti lapsen maailmankuva valottaa vanhoillislestadiolaisuuden eroa normi-luterilaisiin.

Pääasia kirjassa lienee kuitenkin lasten saantiin uupuneen neljän lapsen äidin elämä ja väsymys. Omassa maailmassani, jossa mennään naimisiin yli kolmikymppisenä ja hankitaan maksimissaan kaksi lasta, on vaikeaa edes nähdä alle kolmikymppistä neljän lapsen äitiä, joka odottaa kaksosia.

Kirjan luettuani osaan arvostaa paremmin omaa vapauttani päättää omista asioistani ja osallistua yhteiskuntaan muunakin kuin lapsentekokoneena. Toisaalta voisi myös pohtia niitä hyviä puolia, joita uskonnosta seuraa.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (2013) Gummerus
Arvio: **** Hieno kirja vaikeasta aiheesta

Leena Lehtolainen: Rautakolmio

Taas luin Lehtolaista vaikka lähes jokainen kirja on huono. Varsinkin Ilveskero- ja Kallio-sarjat ovat huonoja kun päähenkilön hahmo on jo surkea.

Maria Kallio ei ole hyvä päähenkilö: ei voi olla samalla noin epästabiili ja silti uskottava poliisi. Ei vaan voi... Sitä paitsi kukaan ei Kallion elämäntavoilla harrastaisi juoksua.

Lehtolaisella on hyviäkin kirjoja, mutta lähinnä uran alkupäästä. Ehkä tekstit olivat silloin "tuoreempia" ja nyt Lehtolainen on jotenkin leipääntynyt.

Leena Lehtolainen: Rautakolmio (2013) Tammi
Arvio: ** Aika mitäänsanomaton

Jorma Ollila & Harri Saukkomaa: Mahdoton menestys - Kasvun paikkana Nokia

Luen aika vähän muuta kuin fiktiota ja yleensä vältän elämänkertoja, elleivät ne sitten kerro todella kiinnostavista henkilöistä. Ollilan kirjaa kuitenkin hehkutettiin niin paljon, että päätin tarttua siihen.

Kirja on kirjoitettu hyvin ja pitää mielenkiinnon yllä koko ajan. Varsinainen Ollilan tarina etenee koronologisesti, mutta tiettyjä teemoja käydään läpi pitempinä kokonaisuuksia, jolloin väkisinkin poiketaan kronologiasta. Olen aika yllättänyt, että näin tylsästä miehestä saa aikaan näin kiinnostavan kirjan!

Ollila ei itse muutu sen kiinnostavammaksi kuin ennenkään tämän kirjan perusteella. En ole juurikaan lukenut johtamisoppaita, mutta monet Ollilan ajatukset johtamisesta ovat erittäin hyviä, erityisesti hänen suhteensa johdon konsultteihin on oikeinkin järkevä.

Ollilan ongelma on kuitenkin Nokian roolin korostaminen ja usko siihen, että kaikki johtuu Nokiasta. Otetaan esimerkiksi vaikka suomalainen peliteollisuus. Voihan olla, etä Rovio ja Supercell olisivat syntyneet myös ilman Nokian N-gagea. Toinen ärsyttävä asia on Nokian insinööriosaamisen tarpeeton korostaminen. Tottakai se oli korkealla tasolla ja tottakai nimenomaan insinöörit kehittivät puhelimet. Applen merkittävimmät onnistumiset iPhonessa liittyivät kuitenkin johonkin ihan muuhun. Muistelen esim. 1990-luvun puoltaväliä kun Nokian puhelimen sai äänettömälle painamalla peräkkäin Menu-3-2-1 (4 näpäytystä). iPhonen kyljessä oli reilu 10 vuotta myöhemmin liukukytkin, josta sama asia tapahtui yhdellä painalluksella ja vieläpä niin, että jälkeenpäin napin asennosta näki, oliko puhelin äänettömällä. Tämä "vallankumouksellinen" oivallus olisi varmasti onnistunut myös Nokian 2110-puhelimessa, mutta insinöörit halusivat, että kaikki pitää tehdä hierarkisten valikoiden kautta ...

Voi olla etten ymmärrä paljon mitään kännykkäbisneksestä, mutta Ollila korostaa monessa kohtaa kirjaa, että pitää tehdä erilaisia puhelimia erilaisille markkinoille. Sehän johti lopulta koomiseen tilanteeseen, jossa Nokia julkaisi viitisenkymmentä puhelinmallia vuosittain. Samaan aikaan Applella oli vain muutama ja niidenkin erot olivat lähinnä värissä ja muistin koossa.

Jorma Ollila & Harri Saukkomaa: Mahdoton menestys - Kasvun paikkana Nokia (2013) Otava
Arvio: **** Hyvä kirja elämänkerraksi

Matti Rönkä: Levantin kyy

Viktor Kärpän toimet alkaa olla jo vähän sillä rajalla, että onko hänestä ylipäätään dekkarin päähenkilöksi. Tietenkin pientä laittomuutta saattaa esiintyä, mutta vain kahdesta syystä: jos on ihan pakko tai jos lain noudattaminen kyseisessä kohdassa olisi ihan typerää. Tähän voisi todeta, että suomalaisen moraalin mukaan lain noudattaminen olisi näissäkin tapauksissa järkevää, mutta venäläisen mittapuulla ihan turhaa.

Tarina on samanlainen kuin muissakin Kärppä-kirjoissa. Tarinoiden samankaltaisuus alkaa pikkuhiljaa ärsyttää. Loppuratkaisusta voisi päätellä, että lisää näitä ei tule tai ainakin tyyli tulee muuttumaan radikaalisti.

Matti Rönkä: Levantin kyy (2013) Gummerus
Arvio: *** Vähän turha

Jari Tervo: Esikoinen

Tämän kirjan lukemiseen oli ladattu paljon odotuksia. Kirjaa oli kehuttu paljon ja Tervon kirjat yleensä on ihan hyviä. Poikkeuksellisesti kirja oli luettunakin hyvä!

Kirjan varsinainen juoni oli päähenkilön minä-muotoinen teinikertomus. Sen rinnalla kulki kolme muuta juonta, joista yksi kertoi päähenkilön äidin suhteesta paikalliseen lääkäriin. Tämä tarina oli kirjoitettu reseptien takapuolilla, joista "esikoinen" niitä salaa luki. Kolmas tarina oli Esmen, päähenkilön vanhan sukulaisnaisen kertomus menneisyydestään ja elämänsä rakkaudesta. Neljäs tarina oli fiktiivinen kertomus Aune-tädin mukatapahtuneesta elämästä. Kaiken rinnalla kulki vielä maailmanpolitiikka.

Nuo kaksi ensimmäistä tarinaakin olisivat riittäneet ihan hyvän kirjan rungoksi. Esmen ja Aunen yhteenkietoutuneet juonet tuntuivat välillä vähän ylimääräiseltä, mutta loppujen lopuksi jälkimmäisetkin tarinat kuuluivat kertomukseen.

Jari Tervo: Esikoinen (2013) WSOY
Arvio: **** Ihan mahtava!

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

Ei pitäisi lukea kirjojen takakansien tekstejä, ne painottavat juonta väärällä tavalla ja luovat vääriä odotuksia. Taas luin ja taas petyin. Takatekstin mukaan kirjan päähenkilöt Abdullah ja Pari ovat toistensa elämän tärkeimmät henkilöt kunnes heidät erotetaan. Tämä on osaltaan totta, mutta Pari on vasta muutaman vuoden ikäinen kun heidät erotetaan. Ei sen ikäinen kovin pitkää aikaa sure tai edes muista veljeään. Takakannen teksti olisi ollut sopivavampi tilanteeseen, jossa Pari olisi ollut vaikka 10-vuotias.

Toinen ongelma on Otavan markkinointi, kirjan kannessa mainostettiin "romaanin Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa tekijältä". Jos joku on lukenut jo nuo kaksi kirjaa ja tunnistaa ne, niin kyllä kirjailijan nimikin on silloin jo jäänyt mieleen eikä noin "halpaa" markkinointikeinoa tarvitse käyttää.

Juoni itsessään oli aluksi yllätyksellinen, mutta muuttui loppua kohden ennalta-arvattavammaksi. Kirja jää selvästi kahden edellisen varjoon.

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat (And the mountains echoed 2013) Otava, suom. Katariina Kaila
Arvio: *** Pettymys

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus

On tietenkin väärin arvostella kirjaa niiden odotusten perusteella, jotka TV-sarja aiheutti. No tilanne on kuitenkin se, että TV-sarja on jo katsottu kun kirjoja vastata käännetään. TV-sarja oli koskettava, mutta samalla myös hiukan sekava. Kirja antoi vastauksia moniin epäselväksi jääneisiin tilanteisiin TV-sarjassa. Saman asian olisi voinut ajaa se, että olisi katsonut TV-sarjan kokonaan uudelleen.

Hesarin kuukausiliitteessä oli vähän aikaa sitten juttu AIDS:n ja HIV:n tulosta Suomeen. Gardell käsittelee samaa asiaa Ruotsin näkökulmasta. "Homorutto" kuulostaa hurjalta, mutta tilanteessa, jossa kukaan ei tiennyt mikä tauti on ja toisaalla se levisi nimenomaan tässä yhdessä yhteisössä, lienee nimityskin perusteltu.

Kirjan varsinainen tarina on Benjaminin ja Rasmuksen rakkaustarina, joka päättyy aikanaan Rasmuksen kuolemaan. Benjamin on jehovan todistaja, jonka syntilistalla joulun vietto on suunnilleen yhtä iso synti kuin homoseksuaalisuus. Luterilaisen nykymittapuun mukaanhan kumpikaan ei ole kovin iso synti.

Odotin koko kirjan ajan, että päästään niihin Benjaminin ja Rasmuksen onnellisen arkielämän hetkiin, joita TV-sarjassa oli. Ei päästy. Kirja loppuu heidän tapaamiseensa ja nuo onnelliset hetket keskittynevät sarjan toiseen osaan. Kolmannen osan nimi on "Kuolema" ja sisältökin on siten helppo arvata.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus (Torka aldrig tårar utan hanskar - 1. Kärleken 2012) Johnny Kniga, suom. Otto Lappalainen
Arvio: *** Ei tapahtunut oikein mitään

John Grisham: Viimeinen valamies

Toisilta ihmisiltä saattaa loppua maito tai pyykinpesuaine. Multa loppuu kirjat, tai ainakin niiden puute haittaa paljon enemmän kuin satunnainen pyykkäämistauko. Taitaa kertoa arvomaailmasta jotain...

Joskus myös tarvitaan lohtukirjaa ja Grisham soveltuu siihen hyvin: ei liikaa väkivaltaa, ei juurikaan rakkautta, vain se oikeusjuttu ja siihen liittyvä viitetarina. Myös Grishamin luoma Clanton on jo niin tuttu ja turvallinen paikka.

Tässä ehkä ainoa oikeasti koskettava tarina on neiti Callien ja hänen poikansa Samin surullinen tarina.

John Grisham: Viimeinen valamies (The last juror 2004) WSOY, suom. Jorma-Veikko Sappinen
Arvio: *** Niin turvallinen

Jo Nesbø: Veritimantit

Juoni oli todella kekseliäs, mutta eräällä tavalla jo niin nähty. Ensin on murha ja murhaajaa etsitään uhrin henkilökohtaisesta elämästä. Sitten tulee lisää murhia, pohdinnan jälkeen löytyy kuvio ja päästäänkin sarjamurhaajajahtiin. Kolmas vaihe onkin tajuta, että sarjamurhaaja ei ole murhaaja ollenkaan vaan uhri, joka yritetään lavastaa sarjamurhaajaksi kostoksi ja yksi murhasarjan murha onkin hyvin henkilökohtaisista syistä tehty murha.

Juoni on kyllä nerokas, mutta jotenkin tuntuu, että näinkin on tehty jo monta, monta kertaa. Kirja on kuitenkin kymmenen vuotta vanha ja on vaikea sanoa vaikka tämäntyyppinen juoni olisikin esitelty ensimmäisen kerran juuri tässä kirjassa. Enpä tiedä...

Jo Nesbø: Veritimantit (Marekors 2003) Johnny Kniga, suom. Outi Menna
Arvio: *** Ihan hyvä

Tuomas Kyrö: Kunkku

Alkuasetelma kirjaan on hersyvän hauska: monarkiassa nimeltä Suomi pudotetaan kunkku pois paikaltaan. Kirjassa seurataan kunkun elämää toimeentulotuella ja niitä unelmia, joita pudotetulla kunkulla on. Samalla käydään läpi menneisyyttä kunkun syntymästä alkaen kohti valtakunnan menetystä.

Kunkun unelmat ovat ihanan tavallisia: yhteinen joulu perheen kesken. Perheenjäsenten halut ovat hiukan toisenlaisia: ex-vaimo haluaa takaisin kuningattareksi ja toinen tytär etsii itseään ja makaa sohvalla.

Kyrön kekseliäisyys Suomen asioiden suhteen on briljanttia, erityisesti pidin Gallen-Kallelan maalaamasta freskosta, jossa kunkun esi-isä taistelee Tšingis-kaanin kanssa. Yksityiskohdat muistakin maista ovat hauskoja, esimerkkinä eteläinen naapuri, joka on käynyt Neuvostoliiton kanssa sekä talvi- että jatkosodan. Ruotsin tilanne on vain niin epätoivoinen, että meinaa surku tulla.

Siinä maailmassa, josta Miika Nousiainen kirjoitti "Vadelmavenepakolaisen", on pitkä matka tähän maailmaan, jossa ruotsalainen haaveilisi pääsystä salmiakkivenepakolaiseksi Suomeen.

Tuomas Kyrö: Kunkku (2013) Siltala
Arvio: **** Hersyvä

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus

Tuntuu, että olen viime aikoina lukenut vain keskinkertaisia tai jopa huonoja kirjoja. Olen ehkä antanut niille neljä tähteä viihdyttävyydestä, mutta mitään mieleenpainuvaa niissä ei ole ollut. Olen vuosien varrella yrittänyt lukea kaikki Agatha Christien dekkarit kutakuinkin kirjoittamisjärjestyksessä, riippumatta siitä olenko lukenut kirjan jo aiemmin. Olen vasta päässyt 1930-luvun alkuun eli paljon on vielä jäljellä.

Varailin Helmetin kautta kirjoja ja muistin vihdoin tarkistaa Christie-listani tilanteen. Huomasin, että Idän pikajuna oli jäänyt jostain syystä väliin ja että ko. kirja löytyy myös omasta hyllystäni. Sillä hetkellä tunsin riemua, jota on vaikeaa selittää. Onhan kirja ollut luettavissa koko ajan hyllyssäni, mutta jotenkin se tuntui pelastavan tämän masentavan kirjasyksyn!

Olen lukenut kirjan monesti ja nähnyt siitä ainakin yhden filmatisoinnin. Muistan siitä aina ruhtinatar Dragomirovin ryppyisyyden ja kreivi Andrenyin uhrautuvaisuuden. Juonessa ei siis ollut mitään yllätyksiä odotettavissa...

Ja silti jaksoin innostua joka kappaleesta. Lukiessa tiesin mitkä yksityiskohdat ovat tärkeitä oikeasti ja mitkä vain siksi että syyllisyys kohdistuisi johonkin määrättyyn henkilöön. Oli erittäin rentouttavaa lukea Poirot-kirjaa, jossa ei tarvitse miettiä ja arvailla vaan antaa vain tekstin soljua.

Teininä pidin kirjoista, joissa oli kaavio-kuvia. Ne olivat kiinnostavia poikkeuksia kaiken sen, sinänsä kiinnostavan, tekstin keskellä. Tässäkin kirjassa on erittäin tärkeää tietää missä järjestyksessä hytit olivat ja toisaalta mistä oli vaunun ulos- ja sisäänkäynti. Sitä varten järjestys oli piirretty nätisti kaavioon:

Loppuratkaisukin oli sinänsä yllättävä, että Poirot aikoi esittää poliisille eri tarinan kuin todellisuus oli. Olen monesti pohtinut pientä puutetta juonessa. Jos kiristyskirje, jossa mainittiin Armstrongin nimi, olisi palanut kokonaan, ei Poirotilla olisi ollut mitään mahdollisuuksia selvittää tarinaa. Minusta Christie jätti ratkaisemisen mahdollisuuden vähän liian ohuen langan varaan.

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express 1933) WSOY, suom. Leena Karro
Arvio: ***** Ehdoton ykkönen

Mari Jungstedt: Meren hiljaisuudessa

Alkuinnostuksen jälkeen nämä Jungstedtit vaikuttavat suunnilleen yhtä tylsiltä kuin Liza Marklunditkin kolmen kirjan jälkeen. Juoni oli itseasiassa ihan hyvä, mutta se oli kirjoitettu niin sormella osoittavasti, että murhaaja oli selvillä jo puolenvälin jälkeen vaikka kirjailija ilmeisesti luuli säilyttävänsä salaisuuden loppuun saakka.

Gotlannista maalataan kuitenkin kiintoisa kuva. Yleensä tällainen jatkuva yhden kohteen maalailu alkaa kyllästyttämään, mutta jotenkin Jungstedt saa keskiaikaisen Visbyn kuulostamaan ihan must-kohteelta

Mari Jungstedt: Meren hiljaisuudessa (I denna stilla natt 2004) Otava, suom. Leena Peltomaa
Arvio: *** Ei kovin jännä

Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu

Odotin jotain Bakhtiarin kaltaista analyysia islamin ja länsimaisen yhteiskunnan yhteentörmäyksestä. Akhtar kertoo kuitenkin pakistanilaisista, jotka elävät omassa yhteisössään Amerikassa. Lasten lisäksi vain muutama aikuinen kaveeraa aidosti "vääräuskoisten" kanssa. Minä-kertojan isä on yksi heistä.

Kirja peilaa islamia suhteessa juutalaisuuteen tavalla, josta ei ainakaan Suomessa paljon puhuta. Tulee väkisin mieleen ajatus, että lopetetaan kouluista uskonnon opetus ja opetetaan sen tilalla uskontotietoutta, jossa käsiteltäisiin aidosti kaikkien uskontojen historiaa ja maailmankatsomusta.

Suomen ja USA:n eroista kertoo myös kirjan nimi. Alkuperäisteoksessa nimi on "amerikkalainen dervissi" ja suomenkielinen nimi taas johtuu yhteen yksityiskohtaan dervissi-tarinassa. Kaipa siinä ajatellaan, että suomalaiselle kelpaa vähän hankalampikin nimi tai että sana "amerikkalainen" viittaa ihan väärään asiaan.

Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu (American Dervish 2012) Otava, suom. Katariina Kaila
Arvio: ** Aika turha kirja