Timo Sandberg: Mustamäki

Valitsin kirjan pelkästään mielenkiintoisen nimen perusteella. Suurimman osan mielestä nimi "Mustamäki" ei ole mielenkiintoinen, mutta ainakin kaikki lapsuuskaverini tietävät mistä on kyse. Kirjan Mustamäki ei kuitenkaan ole se minun Mustamäkeni.

Itse kirja sijoittuu 1920-luvulle sisällissodan jälkeen kieltolain aikaan. Päähenkilö on kapinallinen poikamies-poliisi Otso Kekki ja toisaalta perhe, jonka vanhin tytär tapettiin sodassa. Varsinaisesti kirjan tapot johtuvat sodan jälkimainingeista, mutta poliisi haluaa leimata kaiken pirtutrokareiden välienselvittelyksi.

Hiukan asetelma alkaa olla kliseinen: vääryyttä kärsinyt työläisperhe kärsii edelleen eikä tietenkään omasta syystään. No paha sitä on 90 vuotta myöhemmin arvostella. Ilmeisesti tilanne oli sellainen monien näkökulmasta. Ei siitä taida kiinnostavaa kirjaa syntyä, jos suojeluskuntalainen trokari tulee kaltoinkohdelluksi, ei se uhriksi yhdessä yössä muutu.

Mielenkiintoinen asia on kieltolaki ja sen samankaltaisuudet ja erilaisuudet Suomessa ja Yhdysvalloissa. USA:n tilanteeseenhan on tullut tutustuttua viime aikoina tv-sarjan "Boardwalk Empire" ja elokuvan "Laittomat" kautta. Lait (paitsi Suomessa se oli kyllä asetus) olivat voimassa molemmissa maissa suunnilleen yhtä kauan vaikkakin tilanne alkoi ja päättyi Suomessa hiukan aikaisemmin. Molemmissa maissa laki johti rikollisuuden kasvuun ja kääntyi kertakaikkiaan itseään vastaan. Suomessa rikollisliigat toimivat kuitenkin pienimuotoisemmin ja järjestäytyivät löysemmin. Toisaalta markkinatkin olivat paljon pienemmät. Pitäisi varmaankin lukea vähän lisää kieltolakikirjallisuutta.

Timo Sandberg: Mustamäki (2013) Karisto
Arvio: ** Aika heikko

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Tätä kirjaa suositteli työkaverini, joka on syntyisin Pohjoisen puolelta. Odotin hiukan vähemmän actionia ja enemmän pohdiskelua Pohjoisen taloudellisista mahdollisuuksista selvitä ilman Etelää. Tulevan Pohjois-Suomen budjetin tulopuoli perustuisi uhkapeliin. Uskoisin että menestymisen mahdollisuuksia löytyisi ilmankin esim. kaivosteollisuutta verottamalla.

Kirja kertoi kuinka Pohjois-Suomi valloitti Etelän roikkuhousujen juostessa karkuun. Näkökulmia oli kolme: Etelän elikersantti, joka luuli olevansa Vilho Koskela, pätkätyötoimittaja sekä Pohjoisen kakkosmies, jonka heikkoutena oli gangsta-rap.

Alikersantti Purola on hauska hahmo, jossa lienee pieni pala kirjailijaa itseäänkin. Purola toivoo olevansa tämän sodan Koskela ja huutaa apuun jatkuvasti Edviniä, Mollea ja Väinöä. Toisaalta Purola on katsonut Taistelutoverit niin monta kertaa, että tietää missä jaksossa on elokuvalunta, joka pilaa koko jakson. Samaa muistan itsekin pohtineeni joka kerran Bastognea katsoessani. Purola on töissä yliopistolla, tykkää turkinpippureista ja omaa omasta mielestään liian monta leukaa.

Reportteri Aino Riski hakee koko ajan vaan parempaa asemaa työelämässä. Sen hän saakin, mutta tapa jolla hän sen saavuttaa on helppo kuvitella miehen kirjoittamaksi... Toni Morottaja, Kutturan gangsta, on paras hahmo. Kun muu Pohjoinen halveksii kaikkea Etelän edustamaa, Morottajalla on rap mielessä koko ajan. Koomisinta on se kun Morottaja kuvittelee somalitaustaisen Abdin olevan rappari, vain koska Abdu on nigga.

Heikkinen osaa nostaa pinnalle juuri niitä asioita, jotka tositilanteessa tekisivät Etelästä heikon. Ei osata olla kylmässä, edetä lumessa, ajatella kokonaisuuksia... En tiedä onko Pohjoisessakaan kaikki kunnossa, mutta uskon että saamelaisilla on edellytyksiä elää ulkona vielä silloinkin kun infrastruktuurin sortuminen on tuhonnut suurimman osan meistä Etelän ihmisistä.

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta (2012) Johnny Kniga
Arvio: **** Varsinainen tarina

Blogini etiikasta

Luin lehdestä siitä, miten kirjablogisteihin yritetään vaikuttaa. Minun pikkukirjoitukseni tuskin sponsoreita kiinnostaisi, mutta mielestäni sponsorointi kertakaikkiaan pilaa koko homman.

Eettinen esikuvani on DC Rainmaker, joka saa testattavat laitteet ilmaiseksi testiin. Testin jälkeen hän kuitenkin lähettää vermeet takaisin valmistajalle ja käy ostamassa kaupasta oman laitteen.

Ajattelin kertoa muutaman sanan blogini lukijoista. Blogiani seuraa virallisesti 30 henkilöä, joista vain muutama on läheisiä ystäviäni (eli siis niitä, jotka saattavat seurata blogiani myös jostain muusta syystä kuin kiinnostavien aiheiden takia). Sivuilla käy parisenkymmentä lukijaa päivässä. Ylivoimaisesti luetuin teksti on viikosta toiseen Kira Poutasen "Ihana meri", sitä seuraa Khaled Hosseinin "Leijapoika". Muut tekstit ovat selvästi vähemmän luettuja. Suomen jälkeen eniten lukijoita on Yhdysvalloissa ja Venäjällä. Yleisin selain on Firefox ja Explorer on hyvänä kakkosena.

Helsingin kaupungin kirjaston työntekijöillä on suurin vaikutus blogini kirjavalintoihin. Valitsen usein kirjoja Bestseller-hyllystä ja jokuhan valkkaa mitä kirjoja sinne nostetaan.

Kiitos siis kaikille, jotka jaksavat seurata tätä tajunnanvirtaani mitä kirjoitan säännöllisen epäsäännöllisesti!

Rosamund Lupton: Sisar

Innostuin Luptonista niin paljon, että luin esikoisteoksenkin samoin tein. Näkökulma oli vähintään yhtä omituinen kuin toisessakin teoksessa. Taas kerrottiin tarinaa jollekin muulle: viimeksi kertoja oli kuollut, mutta nyt kuuntelija oli kuollut. Tämä jälkimmäinen tapa tuntuu järkevämmältä.

Juoni oli johdonmukainen ja outo samaan aikaan. Samoin se oli periaatteessa kronologinen, mutta samaan aikaan kulki kaksi säiettä jatkuvasti. Lopussa vielä selviää, että toinen niistäkin oli fiktiivinen.

Itse teemat olivat ajankohtaisia: lääketieteen kehittämisen etiikka ja ihmisten oman edun tavoittelu.

Rosamund Lupton: Sisar (Sister 2010) Gummerus, suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi
Arvio: **** Hieno kuvaus käsittämättömästä asiasta

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen

Tässä kirjassa ei seikkaillut neiti Marple eikä Hercule Poirot. Se ei haitannut vaan kotitekoiset salapoliisit pärjäsivät vähintään yhtä hyvin. Silti oli tarpeetonta, että lopussa nämä "salapoliisit" päättivät mennä keskenään naimisiin.

Alusta asti minulla oli sellainen olo, että olin nähnyt tarinan televisiosta. Erityisesti Moira-niminen tyttö oli jäänyt mieleeni. Sen tarinan hämäämänä odotin koko ajan väärän miehen paljastumista murhaajaksi... Toimii ne tv-tarinat joskus siis ihan hyödyllisestikin, yleensähän ne vaan paljastaa etukäteen kaiken.

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen (Why didn't they ask Evans? 1934) WSOY, suom. Kirsti Kattelus
Arvio: *** Ihan hyvä

Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää

Sinänsä ihan tavallinen dekkari oli kirjoitettu ainutlaatuisesta näkökulmasta: kuolevan vaimon sielu/henki/tms. seuraa miestään ja muita selvittääkseen tyttärensä murhayrityksen, samalla hän kertoo asioita miehelleen, joka ei kylläkään kuule mitään.

Juoni on hyvin klassinen: ensin poliisi huomaa tilanteen tuhopoltoksi, sitten myöntää sen olevan murhayritys ja lopulta käydään viiden ihmisen kierros ennenkuin oikea epäilty joutuu suurennuslasin alle.

Loppuratkaisu on päähenkilön kannalta traaginen, mutta uskottava. Pitäisiköhän lukea myös Luptonin aikaisempi kirja?

Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää (Afterwards 2010) Gummerus, suom. Tero Valkonen
Arvio: *** Tosi omituinen

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian

Kirjan aihepiiri oli tärkeä eikä sitä haitannut lievä scifimäisyys minkä "unenpäästäminen" aiheutti.

"Unenpäästäminen" oli vain pieni yksityiskohta, joka selitti Florianin toimeentulon ja toisaalta myös poliisin kiinnostuksen häneen. Asiana se oli niin pieni, ettei se oikein edes haitannut varsinaista aihetta.

Varsinainen aihe oli siis romaanien tilanne Euroopassa ja sen toivottomuus. En väitä, että tilanne olisi pelkästään meidän muiden syytä, mutta on hyvä muistaa ne lähtökohdat ja tilanteet, joista päädytään Elielinaukiolle kerjäämään.

Yksi miettimisen arvoinen asia on asuminen yleensä. Jos kansallisvaltiot perustuvat ajatukseen yhdestä kansasta niin miksi kansan pitäisi asua vain yhdessä paikassa. Eikä voi olla myös kansa ilman valtiota, mutta silti yksi kansa joka ansaitsee paikkansa Euroopassa...

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian (2010) Avain
Arvio: **** Metka

Stephen King: 22.11.63

Opin tätä lukiessani paljon. Tärkein opetus liittyy kuitenkin järjen käyttöön eikä Lee Harvey Oswaldin edesottamuksiin. Opetus on, että älä lainaa lähes 900-sivuista kirjaa Bestseller-hyllystä. Niissä on nimittäin vain seitsemän vuorokauden laina-aika. Onnistuin kuudessa päivässä.

Juoni kertoo kaninkolosta, aika-aukosta, jolla pääsee siirtymään aina samaan hetkeen vuonna 1958. Siellä tehdyt muutokset jäävät olemaan kun palaa omaan aikaansa. Päähenkilö Jake yllytetään estämään Kennedyn murha 22.11.1963. Sitä ennen Jake estää yhden halvaantumisen ja yhden perhesurman.

Viisi vuotta on kuitenkin niin pitkä aika, että Jake ehtii jo hankkia työpaikan ja parisuhteen. Menneisyys ei halua tulla muutetuksi ja mitä lähemmäs tuo marraskuu tulee, sitä enemmän ongelmia Jake kohtaa.

Kirjan juoni on johdonmukainen ja se mikä on epäjohdonmukaista tunnustetaan ja vähän ihmetelläänkin. Hauska sivujuoni on kirja jota Jake kirjoittaa peitetarinana olemassaololleen. Sen juoni muistuttaa hyvin paljon Kingin omaa Se-nimistä tuplateosta.

Tämä ja "Kuvun alla" ovat ilmeisesti Kingin kauan suunnittelemia teoksia ja niillä tuntuu olevan taipumusta kasvaa kuin pullataikina. "Carrie" ja "Christine -tappaja-auto" ovat hyviä todisteita siitä, että lyhytkin tarina voi toimia ja toisaalta jännitys pysyy niissä tiiviimmässä muodossa kun tekstiä on vähemmän.

Stephen King: 22.11.63 (11/22/63 2011) Tammi, suom. Ilkka Rekiaro
Arvio: **** Hauska

Riku Korhonen: Nuku lähelläni

Alkuasetelma muistuttaa hiukan Alsterdalin Kadonneita, jonka luin vastikään. Päähenkilö Teemu saapuu vieraaseen suurkaupunkiin hakeakseen kuolleen velipuolensa ruumiin ja hoitamaan juoksevat asiat.

Kirjan alku virittää tunnelman mellakalla ja naamiolle jännitykselle, mutta kirja eteneekin täysin odottamatta rakkausromaaniksi, tosi oudoksi sellaiseksi. Parisuhde, josta kerrotaan on hyvin epätasapainonen ja ristiriitainen.

Hienoa kirjassa on kerronta pilvenpiirtäjän puutarhoista. On hienoa, että niinkin "synkkään" ja luonnosta vieraaseen elementtiin yhdistetään luonto. Jäin vaan miettimään, että puutarhojen kohdalla kerroskorkeus on varmaankin korkeampi ja rakenteet nurjahtavat helpommin. Onkohan puutarhojen kohdalla ylimääräisiä jäykisteitä tai onko pystyrakenteet vaan poikkileikkaukseltaan isompia...

Riku Korhonen: Nuku lähelläni (2012) WSOY
Arvio: *** Metka

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Sinisalon tyyli kirjoittaa romaania "keräilemällä" tietoa eri lähteistä on hauska. "Ennen päivänlaskua ei voi" -kirjassa se tarkoitti muistaakseni otteita tietosanakirjasta ja tässä seurataan yhtä blogia rinnan varsinaisen tarinan kanssa. Menetelmä tuli itselleni tutuksi jo Kingin "Carriessä", jossa kertoja peilasi kertomiaan tapahtumia tuhon jälkeiseen aikaan ja seassa oli otteita tuhosta kertovista lehtiartikkeleistä.

Tässä kirjassa Sinisalo nostaa esiin tärkeän aiheen ja hirvittävän skenaarion siitä, miten ihmiset suhtautuvat ekologiseen katastrofiin. Pahinta lukijalle on se, että merkittävä osa katastrofista on oikeasti jo tapahtunut, vai mitä itse ajattelet mehiläiskadosta? Vai onko niin, että koska et itse syö hunajaa niin ihan sama?

Kirja olisi toiminut hyvin pelkästään kantaaottavana romaaninakin. Sinisalo oli kuitenkin valinnut liittää aiheeseen hienoisen epätodellisen vivahteen, joka leimaa tämän kai sitten fantasiaksi. Vivahde taisi olla enemmänkin filosofinen kuin epätodellinen.

Sinisalon tapa taustoittaa fantasia-kirja todellisella tiedolla, on varmasti erittäin hidas tapa kirjoittaa. On silti hienoa, että kotiläksyt on tehty kunnolla ja voimme nauttia näin hyvistä (ja opettavaisista) romaaneista!

Johanna Sinisalo: Enkelten verta (2011) Teos
Arvio: ***** Tärkeä kirja

Tove Alsterdal: Kadonneet

Nappasin tämän puolivahingossa BS-hyllystä ja sainkin käteeni oikean yllätyksen. Kirja sivuaa samaa teemaa kuin Cleven "Little Been tarina": Cleave Afrikan tilanteen kannalta ja Alsterdal Etelä-Euroopan kannalta.

Kirja on tarina yhdysvaltalaisesta journalistista, joka katoaa Euroopassa etsiessään aineistoa orjakaupasta kertovaan artikkeliin. Kirjassa seurataan journalistin vaimoa, joka etsii miestään ja syitä miehensä katoamiselle.

On toisaalta ymmärrettävää, että Välimeren pohjoispuoleiset maat kokevat siirtolaistulvan Afrikasta hyvin ongelmalliseksi. Onko silti oikein palauttaa kiinnijäävät suoraan Afrikkaan ja antaa loppujen jäädä hyvin epämääräisiin olosuhteisiin, joka useimmiten tarkoittaa orjatyötä? Siinä kysymys jonka ratkaiseminen tulee tärkeämmäksi koko ajan.

Tove Alsterdal: Kadonneet (Kvinnorna på stranden 2009) Gummerus, suom. Katriina Huttunen
Arvio: **** Jännittävä!

Jarkko Sipilä: Ei vasikka käskien laula

Aluksi luulin lukevani melko mitäänsanomatonta novellikokoelmaa, mutta lähes jokainen tarina oli pieni helmi. Ainoa epäjohdonmukaisuus oli Takamäen perhetilanne, joka ei edennyt ollenkaan kronologisesti. Voi olla että syynä oli halu laittaa tarinat tiettyyn järjestykseen. Erityisesti oli perustelua laittaa "Poliisijoulu" viimeiseksi.

Nimitarina "Ei vasikka käskien laula" oli ainoa pidempi tarina. Se on kai julkaistu joskus jatkokertomuksena ja sen suurin vika on kappaleiden nimet, esimerkkeinä "Ei ampuva poliisi pure" tai "Viina on poliisien juoma". Tarina oli hyvä, ei ehkä maailman uskottavin, mutta hyvä kuitenkin. Ongelma oli sen onnellinen loppu. Samanlainen hyvin epäuskottava onnellinen loppu oli muutamassa muussakin tarinassa.

Jarkko Sipilä: Ei vasikka käskien laula (2012) Crime Time
Arvio: **** Taattua tavaraa

Alexander McCall Smith: Harhapolkuja savannilla, Mma Ramotswe tutkii

Olin seikkailemassa Pasilan kirjavarastossa ja takaisin tullessa tämä kirja jutteli minulle Bestseller-hyllyssä aivan samoin kuin Mma Makutsin kengät juttelevat hänelle...

Tässä on taas kyse läpileikkauksesta afrikkalaiseen mielenlaatuun, välittämmiseen ja stressittömyyteen. Pinnalla on silloin tällöin epäily, että joku olisi epärehellinen, mutta ainoa todella epäilyttävä hahmo on Mma Violet Sepotho, tuo Mma Makutsin ikuinen kilpakumppani. Olisi hienoa elää yhteiskunnassa, jossa aikaa katsottaisiin Auringosta eikä kellosta ja villieläinten kanssa elämiseen löydetään keinot, ettei niitä tarvitse tappaa.

Mma Ramotswen kyky suhtautua muutokseen on hieno. Pääsääntöisestihän me ihmiset hyväksymme meille edulliset muutokset ja suhtaudumme kielteisesti niihin muihin. Tässä olisi varmasti itsetutkiskelun paikka...

Alexander McCall Smith: Harhapolkuja savannilla, Mma Ramotswe tutkii (The Double Comfort Safari Club 2010) suom. Päivi Pouttu-Delière
Arvio: **** Takuukamaa

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

On tosi omituista kun joku joka ei ole jonkunmaalainen, kirjoittaa silti senmaalaisen päähenkilön. Ala-Harjan ranskalainen päähenkilö ei käyttäytynyt, syönyt, eronnut tai tehnyt mitään muutakaan siten kuin ranskalainen tekisi vaan nimenomaan niin kuin suomalainen tekisi. Minulle ei tullut mieleen missään kohtaa että päähenkilö olisi ranskatar.

Juoni oli saanut huomiota Ala-Harjan siskon syytöksistä siskon pojan saurauden käsittelystä kirjassa. Aivan syyttä. Juoni oli niin ohut että on vaikea kuvitella, että sitä olisi oikeasti tapahtunut. Ei lapsen leukemiaa ja yhtä avioeroa käsitellä parissa sadassa sivussa, varsinkin kun mukana on vielä melkoinen kasa Normandian maihinnousua.

Kaiken kaikkiaan huonosti kirjoitettu ja mitäänsanomaton kirja.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu (2012) Like
Arvio: * Tosi huono

Nathaniel Hawthorne: Tulipunainen kirja

Kiinnostuin tästä kirjasta kun "Downton Abbeyn" Edith kiusasi isoäitiään kertomalla lukevansa tätä kirjaa. Pasilan kirjavarastoon voi aina luottaa ja sieltä löytyikin vuonna 1945 painettu, repaleinen suomennos. Oli hyvin harmillista että muutama innokas muistiinmerkitsijä oli alleviivannut ja uudelleenkirjoittanut jotain joka sivulle.

Tarina kertoo hyvin vanhoillisesta siirtokunnasta Uudessa Englannissa 1640-luvulla. Päähenkilö on nainen, joka saa aviottoman lapsen, kieltäytyy kertomasta lapsen isää ja joutuu käyttämään punaista A-kirjainta rinnassaan merkkinä aviorikoksesta (A=adultery).

Kirjan kirjoittamisesta on kulunut hiukan yli 160 vuotta ja kirja kertoo ajasta, joka sijoittuu pari sataa vuotta taaksepäin kirjoittamishetkestä. Vanhoista asioista on siis kyse.

Kirja käsittelee ennakkoluuloja, uskonnon kielteisiä vaikutuksia ja ihmisen kykyä asettua edellisten yläpuolelle. Wikipedian mukaan kirja kuvaa myös syntiä, mutta nykyajan ihmisen on vaikea nähdä sitä muualla kuin suvaitsemattomuudessa. Kirjan loppu ei ole niin kamala kuin välillä pelkäsin ja sitä voisi kuvata jopa onnelliseksi.

Nathaniel Hawthorne: Tulipunainen kirja (Scarlet letter 1850) WSOY, suomentaja ei tiedossa
Arvio: *** Aika vaikuttava

Blaine Harden: Leiri 14 - pako Pohjois-Koreasta

Jatkan Pohjois-Korea -teemalla. Siinä missä Demickin "Suljettu maa" kertoi nälänhädästä ja systeemin rapautumisesta monen pakolaisen kertomuksen perusteella, Harden kertoo yhden tarinan. Hänkään ei purematta niele tarinaa vaan pyrkii tarkistamaan yksityiskohtia muista lähteistä.

Päähenkilö Shin syntyy poliittisella leirillä vanhemmille, jotka "saavat" perustaa perheen palkinnoksi ansioistaan. Toisiaan he eivät tietenkään saaneet valita puolisoikseen. Shin ei opi oikein muuta kuin selviämään hengissä. Leirillä syntyneelle ei synny edes tarvetta päästä pois, koska ei tiedä että asiat voisi olla paremmin. Shin kohtaa kuitenkin kahteen otteeseen ulkopuolelta tulleen ja päättää karata.

Harden tuo esille paljon positiivisemmalla tavalla toiveet järjestelmän murtumisesta kuin Demick. Onhan kirjojen julkaisullakin väliä vuosi ja toisaalta Demick kirjoittaa pidemmästä aikajänteestä kuin Harden.

Blaine Harden: Leiri 14 - pako Pohjois-Koreasta (Escape from camp 14 2012) Gummerus, suom. Ruth Jacobson
Arvio: **** Järkyttävä

Sebastian Lindell: Kun pimeys peittää valket yöt

Juoni oli hyvin tavallinen suomalainen rikosromaani puoleen väliin asti. Ihmettelinkin miksi loppuratkaisu näyttää jo häämöttävän vaikka satoja sivuja on vielä jäljellä. Juoni oli kuitenkin niin pirullinen, että se mikä oli näyttänyt ihan tavalliselta dekkarilta muuttui puolessa välissä psykologiseksi trilleriksi.

Poliisien henkilökuvat jäivät ohueksi. Varsinkin Sonja Friberg oli kuvattu hyvin miehisestä näkökulmasta. Ehkä mieskirjailijoiden kanattaisi jättää naishahmot epäselvemmiksi, jos ei kyvyt riitä uskottavaan kuvaukseen...

Sebastian Lindell: Kun pimeys peittää valket yöt (2012) Myllylahti
Arvio: **** Todella yllättävä

Lars Kepler: Tulitodistaja

Tiedän, ettei minun kertakaikkiaan pidä lukea näitä Keplereitä. Tämä kirja palaa selvästi "Hypnotisoijan" petaamalle teille. Juoni on ihan kipeä ja hyvikset muuttuu pahiksiksi ja pahikset hyviksiksi. Paljon pahempaa kuin varsinainen juoni, on kertomus Joona Linnan perheen kohtalosta. Toivon todella, että Kepler voisi jättää Jurek Walterin selliinsä, mutta arvaan että seuraavassa kirjassa Jurekin rooli kasvaa: joko niin että hänet vapautetaan tai jollain hanniballester-tyyppisellä virityksellä.

Harvoin kirja pystyy virittämään niin kauhistuttavan tunnelman kuin tämä. Jostain perverssistä syystä luen näitä Keplereitä kaikesta pelosta huolimatta!

Lars Kepler: Tulitodistaja (Eldvittnet 2011) Tammi, suom. Elina Uotila
Arvio: **** Kauhistuttava

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Tässä kirjassa päähenkilö on paljon omatoimisempi ja reippaampi kuin edellisen kirjan päähenkilö vaikka kyse onkin samasta hahmosta. Kyrön tarkkanäköisyys on hienoa. Kyrön sukupolvihan on juuri niitä (meitä), jotka ostavat kaupasta bataattia ja dissaavat perunaa, minkä kerkiää. Periaatteessahan aika moni 80+-vuotias voisi kirjoittaa juuri näitä juttuja, mutta he eivät pysty arvostelemaan nykymenoa näin nykymenon mukaisella kielellä.

Meille kelle tahansa tekisi hyvää lukea vanhoja reseptikirjoja ja tehdä jokainen ruoka siitä järjestyksessä. Näin tutustuttaisiin vanhoihin, perinteisiin asioihin ja niitsä voisi valita parhaat reseptit jokapäiväiseen käyttöön.

Täytynee kokeilla!

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (2012) WSOY
Arvio: **** Hulvaton

Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen

Kirjan alussa luotiin kuvaa tarinasta, jossa menneisyys herättää ikäviä muistoja, joita pitäisi käsitellä: ylipaino, kiusaaminen, psykopaatti-isä. Juonen edetessä käy ilmi, että kyse onkin jostain muusta.

Kirjan alkuosa loi tunnelman, joka hämmensi ja lopulta myös aiheutti kauhua. Kauhu perustui pitkälti siihen, ettei lukija ymmärtänyt millä reunaehdoilla tarina kulkee.

Pohdin kirjaa lukiessa onko kirja omaelämänkerraliinen, koska se tuntui siltä. Siihen en ole oikein löytänyt pitävää vastausta.

Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen (2012) Otava
Arvio: *** Pelottava