Anne B. Ragde: Berliinin poppelit

Kirja oli tosi hyvä. Juonen rakentelu oli mehevä: vanha äiti joutuu sairaalaan ja lapset "kerääntyvät sairasvuoteen ympärille". Aikamiespojalla on ihmettelemistä, kun Tanskasta saapuu homo veli ja tämän kumppani, oma aviottomana syntynyt kaupunkilaistytär ymmärtää sikalan pitoa ja uskovainen hautausurakoitsija-velikin saapuu hoitamaan asioita. Odotin suurta yhteentörmäystä, mutta sitä ei tullutkaan. Tuli vain leppoisa jouluaattoilta vanhan äidin kuoleman jälkeen, jolloin paljastuu, että poikien "isä" onkin jotain ihan muuta. Ja ilmeisesti homo hänkin...

Helmikuussa mainitsin Fossumin kirjan yhteydessä, että toivottavasti Tanja Teva ei ole suomentanut niitä lisää, mutta ilmeisesti Tevakin on kehittynyt. Tämä oli jo ihan hyvä suomennos. Ainoa asia joka jäi siitä kaihertamaan oli termi "puolikas pullo". Suomeksi se tarkoittaa pulloa, jossa on puolet jäljellä eikä täyttä pulloa, jonka tilavuus on vain puolet jostain "kokonaisesta" pullosta. Teva käytti sitä jatkuvasti tässä merkityksessä tyyliin "haki kaupasta puolikkaan pullon". Eihän kaupassa nyt sentään vajaita pulloja myydä, edes Norjassa, kai.

Anne B. Ragde: Berliinin poppelit (Berlinerpoplene 2004) Tammi, suom. Tanja Teva
Arvio: **** Mahtava

George R. R. Martin: Valtaistuinpeli - Tulen ja jään laulu - osa 1

Kirja oli metka sekoitus kaariutriomaista keski-aikaa ja psykedeelistä fantasiaa.

Kirjassa on nimensä mukaan menossa "valtaistuinpeli", jossa kruunua tavoittelee hallitsevan kuninkaan poika ja veli ja kruunusta haaveilee aiemman hallitsijan poika ja tytär. Päähenkilöt ovat Talvivaaran Starkeja, joiden tunnus on "Talvi on tulossa". Osuva lause juuri nyt, kun alkaa illat viiletä. Talvivaara on hauska nimi tässä yhteydessä, mutta eihän suomentaja voinut tietää tulevan nikkelikaivoksen nimeä.

Kirjan maailmassa on ritareita ja kuninkaita, mutta myös hurjasusia ja jumalmetsiä. Minusta on kiehtovaa, että Starkit palvoivat juuri metsissä asuvia jumalia.

Kun kirjaa oli vielä kolmasosa jäljellä, tajusin ettei loppuosa kirjasta voi enää millään riittää sitomaan kaikkia avattuja langanpäitä yhteen. No kirjoja on vielä useita jäljellä ja kai ne on vaan yritettävä saada kirjastosta mahdollisimman pian.

George R. R. Martin: Valtaistuinpeli - Tulen ja jään laulu - osa 1 (A game of thrones 1996) Kirjava, suom. Satu Hlinovsky
Arvio: *** Täytyy saada lisää

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa

Kirjan minä-kertoja on kuumista aalloista kärsivä Heleen, jonka äiti sairastuu dementiaan. Heleen hajoaa ennen pitkää melkein kokonaan. Varsinkin kun huomaa, että hänen 16-vuotias tyttärensä on rakastunut kolmen pienen lapsen isään vapaaehtoistyöpaikassaan.

Heleen kuvailee hienolla tavalla sitä epätoivoa, jonka kokee sairaan äitinsä hoitamisesta ja kaikkien tämän asioiden hoidosta. Ilmeisesti terveydenhuoltojärjestelmä Hollannissa on hyvinkin samanlainen kuin Suomessa ja kärsii aivan samoista ongelmista: työvoimapula, liian vähän resursseja, ulkoilun ja vaippojenvaihdon vähyys vanhuksilla. Eutanasiakaan ei taida olla ihan läpihuutojuttu edes Hollannissa, ainakaan dementia-potilailla.

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa (Mijn zoon heeft een seksleven en ik lees mijn moeder Roodkapje voor 2006), suom. Titia Schuurman
Arvio: *** Vaihdevuosi-ikäisille naisille ja muillekin

Amin Maalouf: Samarkand

Kirja alkaa persialaisen tiedemiehen ja runoilijan tarinalla. Omar Khaijam syntyi 1000-luvulla ja oli mukana ajan poliittisissa pyörteissä vaikka yrittikin pysyä niistä erossa. Omar kirjoitti nelisäkeitään (fiktiiviseen?) kirjaan, joka säilyi 1900-luvulle asti. Amerikkalainen Benjamin O. Lesage on kirjan minä-kertoja, joka monen mutkan kautta saa ko. käsikirjoituksen käsiinsä kunnes se uppoaa Titanicin mukana.

Juoni oli muuten hieno ja hyvin rakennettu, mutta tuo Titanic-juttu lopussa oli vähän liikaa ja epäuskottavaa.

Kirja kertoo mielenkiintoisella tavalla islamin historiasta ja merkkihenkilöistä. Vaikka kirjan tarina sinänsä on satua, niin kehys on historiaa. Tämä sai minut miettimään esim. Persian historiaa ihan uudella tavalla. Pitäisiköhän siitäkin aiheesta ottaa pieni teema-aihe kuten keväällä oli Afganistan. Ainakin Jaakko Hämeen-Anttilan "Runoilijan elämä" voisi olla hyvä kirja juuri tästä aiheesta.

Amin Maalouf: Samarkand (Samarcande 1988) Gummerus, suom. Annikki Suni
Arvio: ***** Merkittävä

Torey Hayden: Lapsi muiden joukossa

Tämä kirja herätti jälleen kysymyksen Haydenin tarinoiden autenttisuudesta. Miten voi kirjoittaa näin paljon kirjoja ja samalla kokea niin paljon josta sitten kirjoittaa. Luulisi ajan loppuvan kesken. Totuus taitaa kuitenkin olla, että Hayden julkaisee uusia kirjoja aika harvoin, vain 11 kirjaa 25 vuodessa. Niistä vaan puhutaan niin paljon, että sitä kuvittelee, että kirjoja tulee ihan liukuhihnalta.

En ole koskaan sen enempää miettinyt, insinööri kun olen, että miten erityisluokka toimii ja mihin sillä pyritään. Tämä kirja avasi sellaisen näkökulman, että erityisluokassa pyritään saamaan oppilaat tilanteeseen, jossa he voivat siirtyä normaaliin opetukseen tai toisaalta kartoittaa heidän ongelmiaan ja löytää heille paras mahdollinen oppimisympäristö. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kyllä noin vuoteen 1983 ja erityisluokkienkin maailma on varmasti muuttunut siitä.

Tuttu professori Tampereelta sanoo nättejä, värikkäitä ja animoituja FE-malleja "insinööripornoksi". Tämä on kyllä sitten "psykologia-pornoa". Näyttävää ja helppoa ymmärtää, tuloksia saadaan ja ongelmat ratkeavat.

Torey Hayden: Lapsi muiden joukossa (Just another kid 1988) Otava, suom. Seppo Raudaskoski
Arvio: *** Popularistista psykologia-pornoa

Richard Yates: Revolutionary Road

Tunnustan nyt heti alkuun etten tiennyt kirjasta paljon mitään kun sen varasin. Alussa menikin pitkään ennen kuin tajusin mistä kirjassa on kyse: unelmista ja jollain tavalla niin tutuista tilanteista. Lopussa vielä Aprilin itsemurha päättää kirjan niin sopivan epä-amerikkalaisesti.

Monet kirjassa kuvatut tunteet (varsinkin Frankin) ovat karmivan todellisia, voivatko ihmiset olla todella noin laskelmoivia. Frankin työpaikka on jotenkin niin totta. Hän vaan on siellä ja koettaa näyttää tarpeelliselta. Kun hän sitten kerrankin puolileikillään tekee jotain, siitä tuleekin menestys.

Hahmoista paras oli John Givings, paranoidi skitsofreenikko, joka sanoi aina asiat suoraan eikä esittänyt mitään.

Muutama käytännön seikka minua tietenkin vaivasi: ryypättiinkö keskiluokkaisessa perheessä todella joka ilta enemmän tai vähemmän ja aina drinkkejä eikä esim. kaljaa. Toinen kysymys oli raskaana olevien naisten alkoholin juonti ja tupakan poltto. Ainakaan April ei vähentänyt kumpaakaan tultuaan raskaaksi. Ehkei silloin tietoa ollut niin paljon, mutta herää myös kysymys, että liioitellaanko meille noita haittoja...

Richard Yates: Revolutionary Road (Revolutionary Road 1961) Otava, suom. Markku Päkkilä
Arvio: **** Taitaa olla klassikko

Maarit Verronen: Normaalia elämää

Kirjassa oli kivoja ja lyhyitä tarinoita normaalista elämästä. Kaikkein terävimmätkin tarinat olivat jotenkin pliisuja, laimeita.

Tarina tohelosta hammaslääkäristä oli kyllä sillä tavalla karmiva, että taidan ensi kerralla hammaslääkärissä pelätä vielä vähän enemmän. Tarinassa on kömpelö hammaslääkäri, jolla taitava ja tunnettu hammaslääkäri testasi hammashoitajia. Potilaista viis!

Tarina restauroijista oli myös hyvä. Siinä olisi toivonut vähän enemmän jatkoa. Jotkut muutkin tarinat päättyivät vähän liian nopeasti.

Maarit Verronen: Normaalia elämää (2009) Tammi
Arvio: ** Laimea

Lucy Maud Montgomery: Marigoldin lumottu maailma

Tämä kirja on kirjoitettu vasta kun pääosa Anna- ja Emily-kirjat oli jo julkaistu. Aika tuntuu hassulta. Eihän Montgomeryn kirjoissa ole autoja, eihän. Sääli, että tämä käänettiin vasta nyt. Olisin varmasti pitänyt tästä 10-vuotiaana ;-)

En voi olla vertaamatta tätä jatkuvasti Anna- ja Emilia -kirjoihin. Kirja sisältää yhden viitauksen aivan suoraan Runotyttöihin: "Lesleyt ovat Harmonyssä kuin Murrayt Blair Waterissa" tai jotain sinne päin. Toisaalta teemat ovat hyvin samankaltaisia: Marigold on puoliorpo (Anne ja Emilia orpoja), tiukka isoäiti (Emilian Elisabeth-täti), mielikuvitusmaailma ja -ystävät (Anna), ylpeys (Emilia), Marigoldkin joutuu jatkuvasti harmeihin ilman omaa syytään (Anna). Piristävää oli, että kun Marigold leipoi kakkua tärkeille vieraille niin kakku onnistui hyvin, huolimatta Jackin häirinnästä. Annahan teki kakkua rouva Allanille ja laittoi siihen linimenttiä.

Suomennos oli huono. Se olisi kaivannut oikolukua, että edes kirjoitusvirheet saisi pois puhumattakaan kankeista lauserakenteista. Voisin lukea Ylimartimon "Anna ja muut ystävämme : L. M. Montgomeryn elämä ja sankarittaret" -kirjan, mutten viitsi jos kieli on näin onnetonta...

Lucy Maud Montgomery: Marigoldin lumottu maailma (Magic for Marigold 1929) Minerva, suom. Sisko Ylimartimo
Arvio: ** Tosikoville Montgomery-faneille

Henning Mankell: Panokset

Tämä on Mankellin esikoisteos, mutta se on käännetty vasta nyt. Ihan turhaan tätä on pihdattu. Kirja on aiheeltaan ja kerronnaltaan jopa niin hyvä, että oikein ihmettelen miksi Mankellin pääteokset ovat dekkareita.

Kirja kertoo nuoresta Oskarista joka räjähtää tunnelityömaalla suutarista, mutta jääkin henkiin ja jatkaa töitäänkin vielä. Kirjan kertoja nyhtää tietoja Oskarilta kertoakseen niitä eteenpäin kirjan muodossa. Hän tuo esiin Oskarin kertomuksen ristiriidat (esim. suhde äitiin ja äidin kuolema). Kirja on kuin tutkielma, jopa pieni tutkimus.

Oskarin maailmankatsomus on hyvin lähellä omaani ja hänen lausahduksensa päivän politiikasta ovat ihan yhtä totta 2000-luvun Euroopassa kuin ne olivat 1950-luvun Ruotsissa.

Oskar sanoo: "Tulen aina iloiseksi, kun jossain tapahtuu vallankumous. Silloin saatan maata sängyllä ja haaveilla, että olen mukana."

Henning Mankell: Panokset (Bergsprängaren 1973, 1998) Otava, suom. Laura Jänisniemi
Arvio: **** Lupaavampi kuin jatko sitten olikaan

Anna Gavalda: Kunpa joku odottaisi minua jossakin

Nämä muistuttivat paljon Claire Castillonin novelleja. Gavalda kirjoittaa kuitenkin useammista näkökulmista kuin Castillon: mies, nainen, paha, oikeudenmukainen...

Paras tarina oli "Katguttia". Siinä nais-eläinlääkäri antaa raiskaajilleen vähän "takaisin". En kyllä ymmärrä miksi siitä joutuisi santarmien kynsiin. Toinen hyvä tarina oli "The Opel Touch", joka kertoo nuoren naisen elämän kauheudesta. Erityisesti minua viehättää ajatus siskon tarjoamasta gintonicista ilman Schweppesiä.

Kirjan takakannessa lukee: "Kirjoitan jotta ihmiset eivät kyllästyisi julkisessa joukkoliikenteessä. Jotta tavallisesta tulisi erityistä. Yritän kirjoittaa lyhyesti, jotta matkustajat eivät myöhästyisi jatkoyhteyksistään." Itse luin kirjaa lentokoneessa ja kirja on juuri sopiva siihen. Tarinat ovat tarpeen lyhyitä, mutta samalla sisältävät niin paljon.

Anna Gavalda: Kunpa joku odottaisi minua jossakin (Je voudrais que quelqu'un m'attende quelque part 1999) Gummerus, suom. Titia Schuurman
Arvio: **** Kertakaikkiaan hyvä

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Kirja aloitetaan ilmastonmuutoksella ja päätetään "waterworld"-mäiseen tilanteeseen. Aihe on akuutti ja faktat tärkeitä. Kirjassa nostetaan kuitenkin vain muutamia asioita esille ilmastonmuutoksesta: osoitetaan että vastaavaa on tapahtunut ennenkin (vrt. Atlantis), jäätiköiden sulamisen aiheuttamat megatsunamit yms. Anekdoottina kirjan lopuksi kerrotaan, että lopun jälkeen "geysir"-sanan merkityskin muuttuu merenalaisen ydinreaktorin aiheuttamaksi höyrysuihkuksi.

Kirjan "rakkaustarinat" olivat huonoja ja tarpeettomia. Toivoisinkin, että sellainen hömppä voitaisiin jättää minimiin (vrt. Tolkien: TSH). Olisi kiva lukea tällaisia "tieteellisiä" kirjoja ilman muuta hömppää.

Jälkihuomautuksessa todetaan, että tapaninpäivän 2004 tsunami lisättiin jälkikäteen valmiiseen tekstiin ja sen kyllä huomaa. Ensinnäkin koko asiasta puhuminen on tässä yhteydessä täysin tarpeetonta. Ko. tapahtumat kyllä opettivat kaikille mitä tsunami tarkoittaa, mutta ko. tapauksessahan se ei johtunut millään tavoin ilmastonmuutoksesta. Se korkeintaan osoitti kuinka vieraantuneita tällaisista luonnonilmiöistä ollaan nykyisin.

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (2005) Tammi
Arvio: *** Tärkeä aihe

Sujata Massey: Rei Shimura Hawaijilla

Kirja oli taas tyypillinen Rei Shmura -sotku, jossa salapoliisiosuus on sivuosassa ja Rein omat ihmissuhde-ongelmat vievät kohtuuttoman osan. Kaikkea leimaa älytön riskinotto ja ylimielinen, amerikkalainen käyttäytyminen.

Tämän kirjan jälkeen mahdollisesti tulevissa kirjoissa seikkaillaan lisää Hawaijilla tai sitten Rei matkustelee muualla, mutta muutto Hawaijille ja naimisiinmeno ovat minusta pikkusen liian radikaalia niinkin ailahtelevalta ihmiseltä kuin Rei.

Varsinainen juoni oli melko päätön ja hyvin epäuskottava.

Kirja kuvaa Hawaijia ja kertoo sen ympäristöongelmista ja amerikkalaisten ja japanilaisten keskinäisistä suhteista Hawaijilla.

Sujata Massey: Rei Shimura Hawaijilla (Shimura trouble 2008) Gummerus, suom. Paula Korhonen
Arvio: ** Tavallista pullaa

Torgny Lindgren: Akvaviitti

Tarinan kehysjuoni on hauska: vanha saarnaaja palaa seudulle, jossa käännytti aikanaan koko kylän, kertomaan ettei pelastusta ole; ihmiset, kahta lukuunottamatta, ovat tämän kuitenkin jo huomanneet itsekin.

Saarnaaja on jo 83-vuotias ja kiertelee seutua vanhalla polkupyörällä. Melkein kaikki hänen aikanaan tuntemansa ja käännyttämänsä ovat jo kuolleet. Ne, jotka ovat jäljellä, eivät paljoa hänen uudesta "saarnastaan" välitä.

Tapahtumat sijoittuvat Ruotsiin, Västerbottenin sisämaahan. Kylä muistuttaa suuresti mitä tahansa Itä- tai Pohjois-Suomen kylää, joka kärsii muuttotappiosta. Asukkaan kuolema merkitsee myös talon tyhjäksi jäämistä ja hylätyksi tulemista. Kyläläiset tietävät olevansa ainutlaatuisia ja parempia kuin muut ja sitä korostetaan aina tilanteen tullen.

Hauska sivujuonne on paikallislehden toimittaja, joka kertoo ilmeisen fiktiivisen tarinan Kaarle Viidennentoista vierailusta seudulle. Kuningas korosti ojituksen merkitystä, mutta suuntasi oman toimintansa lähinnä lasten lukumäärän kasvattamiseen.

Suomennos on hieman hämmentävä. Sana "valhettelija" on vaan vanha ja murteellinen ilmaus, mutta "luopuri" ja "luopuruus" kertoo kyllä miten uskoon suhtaudutaan, mutta onko sanat edes suomea?

Kirjan lopussa saarnaajan tytär kyselee, että olisiko Etelä-Ruotsissa tai rannikolla hauskempaa. Isä toteaa tähän, että synnissä piehtaroimiseen on siellä ainakin suurempi valikoima.

Torgny Lindgren: Akvaviitti (Norrlands Akvavit 2007) Tammi, suom. Liisa Ryömä
Arvio: *** Aikamoinen

Marko Kilpi: Kadotetut

Kilven päähenkilö, Olli Repo on viiltävän filosofinen poliisiksi. Hän näkee taustat asioiden takana ja siitä huomaa selvästi, että kirjailija on itsekin poliisi. Ei kukaan sivusta asioita seuraava pystyisi tuollaiseen analyysiin.

Tarina voisi olla totta juuri nyt kun lehdissä meuhkaa BB-Hannat ja Idols-Terot ja kaikki teinit haluaa vaan kuluisiksi hinnalla millä hyvänsä. Pahinta onkin kai juuri se, että puitteet tämänkaltaisille tapahtumille on jo olemassa.

Kilven kerronta on todella kaunokirjallista. Tässä esimerkki

Tunnelma on uinuva, tuntuu kuin aika olisi nostettu valkopyykin mukana takapihojen löysille naruille roikkumaan, missä se pääsee kevyessä tuulenvireessä hitaasti edestakaisin aaltoilemaan.

Tämä on kertakaikkiaan vain hyvin kirjoitettu. Viittä tähteä ei tuu, koska tämä on hyvä kirja nyt, muttei ehkä enää kymmenen vuoden päästä kun aika on käsitellyt Myyrmannin, Jokelan ja Kauhajoen ja edessä on ihan uudet ongelmat.

Marko Kilpi: Kadotetut (2009) Gummerus
Arvio: **** Liiankin ajankohtainen

Anneli Kanto: Veriruusut

Kirja kertoo valkeakoskelaisista ja tamperelaisista naiskaartilaisista. Ainekset on samoja kun kirjoissa mieskaartilaisistakin: mennään kaartiin hyvän asian puolesta ja taistellaan sortovaltaa vastaan; lopussa häviön jälkeen ollaan joko valmiit nöyrtymään tai sitten kuollaan pää pystyssä.

Tapahtumat on tuttuja muista kirjoista. Itse asiassa puolisentoista vuotta sitten lukemani Tuurin "Kylmien kyytimies" seuraa ihan samoja tapahtumia Tampereella. Näkökulma vaan on eri.

Päähenkilöistä Siikri on valkeakoskelainen nuori tyttö, joka saa huomata sorretun asemansa jo ensimmäisenä päivänä tehtaalla ennen kun ensimmäistäkään halkoa on halkoplaanilla kärrätty. Hän saa aikanaan kostonsa ja pysyy ylpeänä loppuun saakka vaikka katumusta osoittamalla olisikin pelastunut, tai no, ainakin henki olisi säästynyt.

Toinen päähenkilö Lempi on taas ärripurri piika Teiskosta, joka haastaa isäntänsä käräjille maksamattomista palkoista. Lempi lähtee Tampereelle, ajautuu kaartiin ja tutustuu vallankumoukseen nurjaan puoleen: oman edun tavoitteluun, varasteluun ja viime hetkellä pakoon lähtöön.

Sillä tavalla tässä oli uusi näkökulma, että saattaa olla, että jotkut kirjan henkilöistä selvisivät Venäjälle eivätkä jääneet Fellmanin kentälle vangeiksi. Naisten aseman ja rohkeuden korostaminen oli välillä suorastaan paatoksellista.

Tapahtumat Markkulan talon pihalle tulivat minulle tutuiksi jo 1990-luvun alussa kun olin mukana laskemassa seppelettä Teknillisen Opiston kaatuneiden muistomerkille. Hämmentävää on vain se, että ko. tapaus mainitaan lähes kaikissa kirjoituksissa Tampereesta vuonna 1918. Ehkä se oli hyvin dokumentoitu tapaus ja toisaalta voittajathan ne historian aina kirjoittaa.

Suurimmat verilöylyt ja toisaalta taistelujen kulku nojaavat historiaan, mutta pakkohan sen historian ympärillä on vähän olla lihaakin ja se saadaan fiktiosta.

Anneli Kanto: Veriruusut (2008) Gummerus
Arvio: *** Hyvä kirja

Amelie Nothomb: Samuraisyleily

Tämä on ilmeisesti omaelämänkerrallinen kertomus nuoresta belgialaistytöstä (Amelie), joka alkaa opettaa Tokiossa ranskaa nuorelle japanilaispojalle (Rinri) oppiakseen itse japania.

Ensinnäkin on todella hyvä, että mina saan muutakin käsitystä Japanista kuin sen mitä Rei Shimurat ovat minulle paljastaneet. Tässä kirjassa ruoditaan paljon euroopalaisen ja japanilaisen kulttuurin eroja, hyvässä ja pahassa. Vaikka japanilaisuuteen liittyy melkein sairas kasvojen menettämisen pelko, niin monet tavat kunnioitukseen ja huomioonottamiseen liittyen voisivat olla ihan käypiä meilläkin. Siksi on jotenkin kummallista huomata, miten kiinnostuneita japanilaiset ovat muista kulttuureista.

Tämän kirjan loppuratkaisu on ihanan inhimillinen: kun Amelie ei saa jätetyksi kihlattuaan (vaikka ei aio mennä naimisiin), hän vain ostaa menolipun kotiin ja lähtee, antaa ymmärtää että menee vain käymään, muttei koskaan palaa.

Minusta tuntuu, että Amelien yksinäinen yö vuorilla ei voi olla totta. Hän muka juoksi uudessa lumessa, jota oli juuri satanut metrikaupalla. Jokainen, joka on ollut ulkona lumisateen jälkeen, tietää ettei se ole mahdollista. Entä voiko tavallinen ihminen ylipäätään juosta +3000 m korkeudella?

Kaiken kaikkiaan kirjassa oli todella kauniita kuvauksia ihan tavallisista asioista. Amelien suhtautumista Rinriin kuvaa hänen käyttämänsä sana "poika". En tietenkään tiedä mitä sanaa alkuteoksessa käytettiin, mutta luultavasti jotain sellaista, koska suomentaja on sen näin kääntänyt. Taidan lukea näitä Nothombbeja lisääkin!

Amelie Nothomb: Samuraisyleily (Ni d'Ève ni d'Adam 2007) Otava, suom. Lotta Toivanen
Arvio: **** Mielenkiintoinen

Stephenie Meyer: Epäilys

Ensimmäisestä osasta lähtien on ilmassa hiipinyt ajatus myös Bellan muuttamisesta vampyyriksi. Tässä kirjassa ensimmäistä kertaa maalaillaan kuvaa Bellan elämästä ihmissuden rinnalla ihan normaalina ihmisenä. Voltuirit ovat kuitenkin vielä tulossa.

Kirjan juoni oli vielä tuijalehtismäisempi kuin aikaisemmissa. Kirjan huippukohtaa odoteltaessa lässytettiin kappalekaupalla Bellan tulevaisuudesta ja aivan turhaan.

En tiedä miksi luen näitä enää, mutta en oikein voi lopettaa keskenkään. Toivoisin vain, että tääki sarja toimisi niin kuin Potterit, että loppua kohti paranee.

Stephenie Meyer: Epäilys (Eclipse 2007) WSOY, suom. Pirkko Biström
Arvio: ** Vielä huonompi kolmas osa

Ildefonso Falcones: Meren katedraali

Taas voi miettiä, että miksi ihmeessä lainasin ja luin tämän. Varmaan joku b-luokan lehden arvostelija oli tätä kehunutkin.

Kirjan juonikuvio oli hyvin samankaltainen kuin "Taivaan pilareissa": köyhä väärinkohdeltu mies nousee vaurauteen oman oikeamielisyytensä takia. Arnau, joka on kirjan päähenkilö, vaikuttaa olevan kyllä melkoisesti ympäristön vietävissä ja tekee aika harvoin ihan omia päätöksiä. Juonta olisi piristänyt esimerkiksi se, että Arnau olisi kuollut lopussa löytämättä onneaan. Onneksi edes Arnaun äiti jäi kateisiin.

Kirjan takakannessa väitettiin, että kirja kertoisi myös kirkon rakennustöistä. Ehkä kertoikin, mutta vain niin pintapuolisesti, ettei asiasta olisi kannattanut missään mainita.

Näitä keskiaikaisia kirjoja vaivaa iso ongelma: ne alkaa aina sillä, että viaton nainen raiskataan. Raiskaaja on vielä yleensä joku määräävässä asemassa oleva. Tässä kirjassa käy hyvin ilmi, että kirjailija on mies. Miehillä on pikkuisen väärä käsitys prostituoitujen suhteesta seksiin. Tuskin kukaan parikymmentä vuotta asiaa työkseen harrastunut siitä niin kovin innostuu kun tässä kirjassa kerrotaan.

Ildefonso Falcones: Meren katedraali (La katedral del mar 2006) Bazar, suom. Satu Ekman
Arvio: * Onneton kirja

Stephenie Meyer: Uusikuu

Tämä kirja ei ollut juoneltaan mitenkään ihmeellinen. Jotain tässä kuitenkin oli, koska luin sen käytännössä yhdeltä istumalta, välillä piti vaan tehdä ruokaa ja syödä vähän...

Tämä vähän toisti ensimmäisen juonta siinä, että tässäkin Bella huomaa poikaystävänsä olevan kummajainen, tällä kertaa kuitenkin vampyyrejä vastaan taisteleva ihmissusi. Edward on siis häipynyt heti aluksi. Ennen pitkää kuitenkin Bella on jälleen pahassa pulassa ja lähtee Italiaan pelastamaan Edwardia. Lopussa kun kaikki on jokseenkin hyvin, Bella äänestyttää Culleneilla, että hänestäkin tulee vampyyri, ainakin ennen pitkää.

En oikein tiedä mitä aikaa kirjoissa kuvataan, mutta Alicella on "pieni, hopeanvärinen kännykkä". Jos sellaisia on, niin luulisi että olisi myös digi-kameroita. Tässä kirjassa oli kuitenkin kamera, jolla otettiin "rulla täyteen". Epätarkkaa!

Tämä oli ehkä vähän vähemmän sellasta teini-angsti-shittiä kuin eka kirja, mutta tämä oli hyvin ennalta-arvattava. Jotenkin tuntuu että Bella ainakin on vähän "hidas". Odotan kuitenkin innolla seuraavaa osaa...

Stephenie Meyer: Uusikuu (New moon 2006) WSOY, suom. Tiina Ohinmaa
Arvio: *** Tyypillinen toinen osa

Neil Gaiman: Hämähäkkijumala

Tämä oli pitkästä aikaa tosi virkistävä kokemus: fantasiaa, jossa samalla oli myös sääntöjä. Kirja kertoo vanhoista eläin-jumalista, jotka elävät nykyajassa.

Kirjan päähenkilö Paksu Charlie käy isänsä hautajaisissa, kuulee isänsä olevan jumala, tapaa jumala-veljensä, menettää tyttöystävänsä ja työpaikkansa. Sotku on monimutkaisen kuuloinen, mutta loppujen lopuksi yksinkertainen ratkaista.

Kaksi asiaa teki kirjasta hyvin tavanomaisen. Paksu Charlie kuulee vasta aikuisena, että hänen isänsä oli jumala ja että hänellä on veli, jota hän ei ole koskaan tavannut. Tällainen kuviohan on monissa lasten saduissa. Toinen hyvin tavanomainen asia oli parien muodostuminen uudelleen. Jo noin puolessa välissä tiesi että Rosie lähtee Spideriin matkaa ja että Charles on kiinnostunut Daisystä.

Kirja oli vaan kertakaikkiaan tosi hyvä!

Neil Gaiman: Hämähäkkijumala (Anansi boys 2005) Otava, suom. Inka Parpola
Arvio: **** Merkillinen, mutta samalla tavallinen