Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia

Mielettömiä tarinoita. Ainoa vika oli että ne oli liian lyhyitä. Melkein mistä tahansa olisi voinut kirjoittaa kokonaisenkin kirjan.

"Muilutus" oli tyyliltään melkein Antti Tuuria, viljeltiin samanlaisia passiivimuotoja. Tarina oli hauska: kaverit pitävät sulhaselle polttarit päivää ennen häitä kertomatta asiasta morsiamelle, tavoitteenaan estää häät. Seuraavan aamuna idea ei olekaan enää niin hyvä.

Kaikissa tarinoissa oli aineksia isoonkin katastrofiin, mutta kaikissa siltä vältyttiin. Välillä ihan toivoin, että edes tällä kertaa otettaisiin se viimeinenkin askel. Ilmeisesti Itkonen haluaa jotenkin kirjoittaa kertomuksia, jotka voisivat tapahtua eikä mitään amerikkalaisia sankaritarinoita.

Olen nyt vakuuttunut Itkosen kyvyistä. Taidan lukea näitä lisää ja toisaalta myös odottaa uusia kirjoja Itkoselta.

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia (2008) Otava
Arvio: **** Pakko lukea

Tommy Wieringa: Joe Speedboat

Tätä kirjaa on kuvattu takatekstissä kehitysromaaniksi, mutta itse haluaisin ajatella tätä hersyvänä romaanina, joka muistuttaa hyvin paljon John Irvingin tuotantoa. Kirjan päähenkilö ja minä-kertoja, Fransje, vammautuu ja elää sen jälkeen pyörätuolissa. Kun hän tapaa Joe Speedboatin, elämä muuttuu.

Pojat rakentavat lentokoneen, joka oikeasti lentää. Fransje treenaa toista käsivarttaan ja Joe keksii, että sehän olisi hyvä kädenväännössä. Niin Fransje pyörätuoleineen sitten kiertää ympäri Eurooppaa vääntämässä kättä samurai-opein. Lopulta Joe osallistuu Paris-Dakar-ralliin kaivinkoneella.

Juoneen kuuluu tietenkin myös tyttö, syömishäiriöinen PJ. Lopulta PJ menee naimisiin Cristofin kanssa, mutta lapsen isästä ei tule varmuutta.

Tommy Wieringa: Joe Speedboat (Joe Speedboat 2005) Avain, suom. Titia Schuurman
Arvio: *** Hersyvä

J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi

Tässä kirjassa selviää sivumäärään nähden aika vähän asioita. Malfoyn ja Kalkaroksen roolit lordi Voldemortin suunnitelmissa, Harryn tukiopetus ja Dumbledoren kuolema ovat merkittäviä tapauksia.

Muut asiat liittyvät lähinnä huispaukseen ja Harryn ja Ginnyn seurusteluun. Voi myös olla että tämä kirja oli jännittävämpi silloin kuin en vielä ollut lukenut viimeistä kirjaa. Nyt sitä vaan jotenkin odottaa lopullista ratkaisua.

Minulla ei ole viimeistä kirjaa kuin englanniksi ja taidan lukea sen suomeksi tähän perään. Taitaa tulla kirjastoreissu.

J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi (Harry Potter and the half-blood prince 2005) Tammi, suom. Jaana Kapari
Arvio: *** Vähän tylsä

Karin Fossum: Evan katse

En taaskaan muista, miksi olin varannut juuri tämän kirjan. No tämä oli hyvä. Alussa ihan vähän matkaa vähän tylsä, mutta kun se lähti käyntiin niin aivan veret seisauttava. Lukijan kiinnostus herää kun yksinhuoltaja-äiti ei ilmoita poliisille vaikka näkee ruumiin joessa vaan lähtee lapsensa kanssa McDonaldsille.

Päähenkilö, Konrad Sejer, oli hyvin uskottava, mutta hyvin kurt-wallandermainen hahmo. Kuten Wallanderillä, Sejerilläkin on sairas vanhempi (Wallanderilla isä, Sejerillä äiti) ja aikuinen tytär. Wallander oli eronnut ja Sejer on ilmeisesti leski. Hiukan tuli sellainen olo, että Sejer on vähän nopeampi tajuamaan asioiden yhteyksiä kuin Wallander.

Suomennos oli huono, suorastaan ala-arvoinen. Käytettiin sanoja, jotka eivät olleet suomea tai sitten niitä käytettiin väärässä merkityksessä. Toivottavasti ko. Tarja Teva ei ole suomentanut näitä enempää...

Karin Fossum: Evan katse (Evas øye 1995) Otava, suom. Tarja Teva
Arvio: **** Lisää tätä

Liza Marklund ja Lotta Snickare: Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen erityisesti on tärkeä. Siinä osoitetaan miten jo lapsesta asti tytöistä kasvatetaan tyttöjä ja pojista poikia. Siinä on mielenkiintoisia tutkimustuloksia siitä miten tytöt oppivat jo pienenä keskustelemaan, ymmärtämään ja palvelemaan ja pojat taas oppivat saamaan kaikki tarvittava pelkällä murahduksella.

Kirjan toinen osa kertoo miten naiset sitten vanhempana pärjäävät työelämässä ja miten huonosti heitä kohdellaan. Kolmas osa keskittyy ohjeisiin, joilla väistää ja hallita näitä "miinoja".

Itse en nää tätä asiaa ollenkaan näin. Itse olen töissä naisena erittäin miesvaltaisessa ympäristössä. Vuosikaudet luulin että minua kohdellaan niin kuin muitakin, mutta pikkuhiljaa minulle on valjennut, että minua saatetaan joissain tilanteissa kohdella "naisena". Siihen miinaan paras ratkaisu on "ottaa tilaa" ja "puhua miesten kieltä" niinkuin Lisa ja Lotta asian ilmaisee.

Perimmäisen näkemyseron itseni ja kirjoittajien välille asettuu kuitenkin ruotsalaisen ja suomalaisen yhteiskunnan erot. En esimerkiksi muista koskaan nähneeni Falkenbergin kaduilla yhtään "poikatyttöä" kaikkien niiden ruskettuneiden, vaaleahiuksisten, pitkäsääristen ruotsalaistyttöjen keskellä. Toisaalta Ville Niinistö sanoi eilisessä NYT-liitteessä, että "Ruotsissa miehet voivat näyttää tunteita ja olla monenlaisia. Suomessa on vielä hieman liikaa machokulttuuria." Ehkä Ruotsin tasa-arvo onkin sitä, että miehet muuttuvat vähän enemmän naisten kaltaisiksi ja Suomessa taas naiset muuttuvat vähän enemmän miesten kaltaiseksi.

Itse koen, ettei minua ole koskaan kotonani kohdeltu "tyttönä" ja minuun on uskottu ja pidetty mitä tahansa mahdollisena. On annettu tehdä virheitä ja oppia niistä. Voi olla, että Ruotsissa on enemmän Lotan isän kaltaisia perheenisiä, joiden mielestä tytöstä ei tule lääkäriä. Voi olla että ero johtuu myös ajasta, Lotta on minua 16 vuotta vanhempi.

Kirjassa kehotetaan verkostoitumaan erityisesti naisten kanssa. Henkilökohtaisesti kuitenkin kannatan verkostoitumista sekä miesten että naisten kanssa.

Liza Marklund ja Lotta Snickare: Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan (Det finns en särlskild plats i helvetet för kvinnor som inte hjälper varandra 2005) Otava, suom. Sanna Manninen
Arvio: ** Omituisia näkemyksiä, mutta suosittelen silti

J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta

Tässä kirjassa Voldemort on jo voimissaan vaikkei taikaministeriö sitä vielä tunnustakaan. Kaikkein parhaat sivuhenkilöt ovat George ja Fred Weasley, jotka tässä kirjassa ottavat etäisyyttä kouluun ja perustavat Weasleyn Welhovitsit. Kirjan juoni on hieno vaikka Sirius kuoleekin lopussa.

En ole aikaisemmissa arvosteluissani puuttunut lukuisiin epäjohdonmukaisuuksiin, mutta tässä on jo riittävän räikeä sellainen, nimittäin thestralit. Niitähän ei voi nähdä, jollei ole nähnyt jonkun kuolevan. Ne myös vetävät vaunuja, joilla muut kuin ekaluokkalaiset tulevat asemalta Tylypahkaan syksyllä ja takaisin kesällä. Harry näkee ne ensimmäisen kerran vasta tämän kirjan alussa nähtyään Cedricin kuolevan. Miksei hän nää niitä edellisen kirjan lopussa lähtiessään asemalle, silloinhan Cedric on jo kuollut. Toisaalta miksei Harry nää niitä alusta asti, näkihän hän kai äitinsä kuolevan...

Tämän tyylisiä pikkuvirheitä löytyy sieltä täältä. Ne ovat kuitenkin niin pieniä, että en ole huomannut niitä ensimmäisillä lukukerroilla vaan vasta nyt. Annettakoon ne siis anteeksi.

J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta (Harry Potter and the order of the Phoenix 2003) Tammi, suom. Jaana Kapari
Arvio: **** Tosi hyvä

John Grisham: Vetoomus

Kirja kuvaa hienosti amerikkalaisen oikeusjärjestelmän mädännäisyyttä. Kirjassa Jeannette haastaa ison yrityksen oikeuteen, koska hänen miehensä ja poikansa ovat kuolleet syöpään myrkyllisen juomaveden takia. Yhtiö tuomitaan, mutta se valittaa korkeimpaan oikeuteen. Varsinainen tarina on se kuinka yhtiö saa valituksi korkeimpaan oikeuteen itselleen myötämielisen tuomarin. Toisin kuin Grishamin kirjoissa yleensä, loppu ei ole onnellinen vaan yhtiö vapautetaan vastuusta.

Kirjan tiimoilta herää kysymys yleensäkin amerikkalaisesta oikeussysteemistä. Miksei yksilö ole vastuussa mistään: kuuman kahvin kaatumisesta päälleen, kielletyn pesäpallomailan käytöstä, vaarallisen ruohonleikkurin käytöstä. Aina voidaan syyttää tuotteen valmistajaa ja näin oikeutettujenkin (hoitovirhe, vaarallinen lääke) juttujen läpimeno vaikeutuu, koska pääsääntöisesti jutut on ihan älyttömiä.

Tämä kirja ei oikein saanut minua otteeseensa. Vasta ihan loppumetreillä se muuttui sillä tavalla jännäksi kun Grishamit yleensä muuttuu. Luin sitä lähinnä bussissa, koska Potter oli liian painava...

John Grisham: Vetoomus (The appeal 2008) WSOY, suom. Jorma-Veikko Sappinen
Arvio: * Huonoin Grisham

J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari

Tämä on jotenkin ohut tämäkin kirja. Kaikista tapahtumista mitkä on koko sarjan juonen kannalta merkittäviä vain pieni osa tapahtuu tässä kirjassa. Oikeastaan vain Voldemortin hahmon muodostuminen ja tutustuminen Villisilmä Vauhkomieleen. Selvitelläänhän tässä myös kuolonsyöjien kohtaloita 13 vuoden takaa.

Taikaministeri Toffeen käytös on niin poliitikkomaista kuin vain voi. Uskotaan vain ne asiat jotka on itselle edullisia eikö tunnusteta pahan olemassaoloa, koska silloinhan sitä ei ole.

Kävin kirjastossa ja aloitinkin Grishamia, mutta taidanpa lukea Feeniksin killan seuraavaksi.

J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari (Harry Potter and the goblet of fire 2000) Tammi, suom. Jaana Kapari
Arvio: ** Tylsä

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

Koko kirjan ajan Tylypahkassa eletään kauhun vallassa odotellen vankikarkuri Sirius Mustan hyökkäystä. Kaiken pelkäämisen lopuksi Harry, Hermione ja Ron saa tietää, ettei Sirius Musta olekaan pahis vaan hyvis parhaasta päästä. Hiukan tylsäähän tuo on, mutta kirjassa säilyy jännitys loppuun asti. Merkittävintä myöhempien tapahtumien kannalta on tutustuminen Mustaan ja ihmissusi Lupiniin. Mustalla on merkittävä rooli Harryn elämässä ja Lupinilla taas koko tarinassa.

Enkä jaksanut mennä tänäänkään kirjastoon eli "Liekehtivä pikari" odottaa...

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki (Harry Potter and the prisoner of Azkaban 1999) Tammi, suom. Jaana Kapari
Arvio: *** Yllättävä

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

Jos ensimmäinen kirja oli jonkinlainen johdanto aiheeseen ja tästä seuraavat linkittyvät edes joillain ohuella säikeellä tulevaan niin tämä on aika irrallinen teos siinä välissä.

Tästä puuttuu vielä se kaikki kauhu, joka tulee jo seuraavassa osassa ankeuttajien muodossa ja myöhemmissä kirjoissa se alkaa olla jo kaiken taustalla koko ajan.

Kaikkein huonoin, turhin ja ennalta-arvattavin hahmo on Gilderoy Lockhart. Ei mun mielestä niin hyvässä kirjasarjassa kuin tää, tarvita tollasia ollenkaan...

En jaksanut vielä tänäänkään mennä kirjastoon eli Potter-saaga saa jatkoa.

Harry Potter ja salaisuuksien kammio (Harry Potter and the chamber of secrets 1998) Tammi, suom. Jaana Kapari
Arvio: ** Heikoin Potter

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

Minulla on tapana lukea omassa hyllyssäni olevia kirjoja uudestaan ja uudestaan. Viime aikoina en ole oikein uusia kirjoja ostanut, koska kirjahylly on täynnä. Kirjastosta saa kuitenkin kaikkea. Tämän kirjan sain erittäin rakkaalta ihmiseltä ja siksi tämä on niin tärkeä. Mutta on kirjakin hyvä ja suomennos varsinkin.

Kirjassa alustetaan Harry Potterin lapsuus ja varsinainen sisältö on ensimmäinen vuosi Tylypahkassa. On hauska huomata miten huolellisesti Rowling on tarinansa rakentanut. Jo tässä ensimmäisessä kirjassa viitataan Godricin laaksoon, Grindelwaldiin ja Bathilda Bagshotiin, jotka kaikki tulevat kokonaan esiin vasta sarjan seitsemännessä osassa ja tietenkin Ronin Kutka-rottaan, jonka todellinen olemus selviää jo aika pian.

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter ja philosopher's stone 1997) Tammi, suom. Jaana Kapari
Arvio: **** Loistava

Seppo Jokinen: Kuka sellaista tekisi

Minulla oli aiemmin lukemani "komisario Koskisen" perusteella aika heikot odotukset tästä, mutta tämä olikin oikein hyvä. Samaa tyyliä ja melkein samaa tasoa kuin Joensuun "Harjunpäätkin".

Parasta oli tietenkin tamperelaisuus ja erityisesti hervantalaisuus. On mukavaa lukea fiktiota, joka tapahtuu tutuilla paikoilla. Tosiasiatkin tuntuivat pitävän hyvin paikkansa. Silloin on helpompi seurata juonta, kun tuntee paikat vanhastaan.

Juoni oli jännittävä ja ajatus "kuka sellaista tekisi" järkevä. Pultsareita kuoli, mutta ei viinaan vaan johonkin muuhun. Loppujen lopuksi heidän auttajansa olikin murhaaja.

Jokisen sukunimivalinnat olivat vähintäänkin outoja: Pertteli (alle kymmenen), Pellerkorpi (0), Hohteri (14) ja Estilä (alle 13). Sulkeissa on niiden määrä Suomessa. Ehkä ne ovat vaan vastapainoa Koskiselle (25 000), mutta omituisia silti.

Silmiinpistävää oli, että kirjassa oli ainakin kolme sellaista kirjoitusvirhettä, että tietokone korjaa sinänsä ihan käyvän sanan toisella käyvällä sanalla, jossa on vain yhden kirjaimen ero alkuperäiseen, mutta täysin eri merkitys. Kone ei vaan tunnista ekaa sanaa ja korjaa väärin. Vois kuvitella, että tällasta ei enää nykyaikana tapahtuis...

Seppo Jokinen: Kuka sellaista tekisi (2008) Karisto
Arvio: **** Hervantakeskeinen

Maria Eriksson: Mian salaisuus

Tämä on kyllä oikea jatkoromaanien äiti. Ensin Mia on kirjoittanut Marklundin kanssa kaksi kirjaa, sitten pari kirjaa itse (tämä ja "Mias systrar") ja toimittaja Monica Antonsson on kirjoittanut kirjan "Mia: sanningen on Gömda", jossa tarjotaan kai vähän erilaista näkökulmaa tapahtumiin. Kaiken huipuksi Mian esikoispoika, joka jätettiin kokonaan pois Marklundin kirjoista, aikoo kirjoittaa oman tarinansa. Siinä onkin aihetta kun miettii että lukee kirjoista oman äitinsä tarinaa ja huomaa itsensä pyyhityn pois kaikesta.

Tämä on vähän kuin huono iltapäivälehtilööppi, joka alkaa elää ihan omaa elämäänsä. Nämä kirjat vaan synnyttävät lisää kirjoja koko ajan. Aion luultavasti lukea Antonssonin kirjan ja Michaelin kirjan myös, jos ne vaan joskus ilmestyy suomeksi.

Maria Eriksson: Mian salaisuus (Mias hemlighet 2005) Bazar, suom. Laura Jänisniemi
Arvio: ** Pliisu

Liza Marklund: Turvapaikka

Aluksi tuntui, että olisin lukenut tämän kirjan aikaisemminkin. En ole. Saattaa olla, että Marklund tai joku muu ruotsalainen on kirjoittanut kirjan säätiöstä, joka piilottaa ihmisiä, muttei se ole tämä kirja.

Tämä oli vähän kuin "Papillonin" jatko-osa "Banco! - kaikki pelissä": käydään läpi edellisen kirjan kirjoittaminen ja julkaisu ja eletään "Kaikki pelissä" -elämää eri paikoissa. Tässä tapauksessa se oli kyllä enemmän pakon sanelemaa kuin oma valinta.

En jaksa uskoa, että pohjoismainen oikeusjärjestelmä toimii niin, että kiusaaja saa jäädä asumaan kotipaikalleen ja kiusattu joutuu elämään muutto-pelko-helvetissä lopun elämäänsä. Mutta niin se vain näyttää menevän. Tällainen oikeusjärjestelmä on rakennettu kunnollisille ihmisille, jotka rikkovat sääntöjä vain satunnaisesti. Jos on tarpeeksi häikäilemätön niin pääsee kaikesta kuin koira veräjästä. Hyvä esimerkki tästä on jono. Joskus ulkomailla kun jonottaa kiltisti niin huomaa liikkuvansa ainoastaan taaksepäin. Muut ihmiset tietävät miten jono toimii oikeasti, kiilaamalla. Tämä ilmiö on niinkin lähellä kuin Saksassa Venäjästä ja Virosta puhumattakaan.

Nyt alan innolla lukea tuon päähenkilön oman version tarinasta...

Liza Marklund: Turvapaikka (Asyl 2004) Otava, suom. Sanna Manninen
Arvio: ** Tyypillinen jatko-osa

Liza Marklund: Uhatut

Luin tämän uudestaan asiasta nousseen kohun takia. Seuraavana odottaa jatko-osat "Turvapaikka" ja "Mian salaisuus".

Tämä kirja on hyytävä kertomus pelkäämisestä ja periksiantamattomuudesta. Tätä kun lukee niin voi alkaa taas kerran miettiä millainen tyynyillä pehmustettu maailma kaikkia siellä kansankodissa odottaa. Minusta ainakin on ihan tervettä, että Suomesta voidaan karkoittaa jatkuvasti rikoksiin syyllistyneet maahanmuuttajat. Toinen ongelma, niin Suomessa kuin Ruotsissakin, näyttää olevan että jatkuvasti pikkurikoksiin syyllistyneet eivät saa koskaan oikein isoja tuomioita. Pitäisi olla joku "jatkettu rikos" johon johtaisi vaikka viisi ajokortitta ajoa tai viisi näpistystä ja rangaistus olisi vaikka karkoitus tai 5 vuotta linnaa. Silloin pysyisi tässäkin kirjassa kuvattu kiusaaja paremmin kurissa.

Mutta kirjaahan tässä piti arvostella eikä kirjoittaa mielipiteitä maahanmuuttopolitiikasta...

Päähenkilö Mia on erittäin sitkeä tapaus. Hän vain alkaa tajuta liian myöhään mihin on ryhtynyt ja kestää pahoinpitelyjä ja kiusaamista aivan liian kauan tekemättä mitään. Kirjassa kuvataan erittäin koskettavasti jatkuvaa pelkäämistä. Melkein itsekin pelkäsin kävellä kadulla kun kirja oli kesken.

Nyt käyn tuon "Turvapaikan" kimppuun enkä vielä uhraa ajatuksia sille oliko tämä tositarina vai ei!

Liza Marklund: Uhatut (Gömda 1995) Otava, suom. Outi Knuuttila
Arvio: *** Hyytävä

Johan Theorin: Hämärän hetki

Kirja alkoi kuten mikä tahansa kirja ja syyllinen "selvisi" jo ensimmäisessä kappaleessa. Rikoksen muotoilu veikin sitten koko loppu kirjan ja syyllinenkin vaihtui vielä ihan viime metreillä.

Kirja kertoi Juliasta, jonka Jens-poika katoaa kuusivuotiaana sumuiselle alvarille. Vuosikymmeniä myöhemmin Julian isä Gerlof saa vihjeen postitse. Julia tulee vanhoilla kotikonnuilleen selvittelemään asiaa.

Kirjan kummitusmainen sivuhenkilö on Nils Kant, joka jo teini-ikäisenä on aiheuttanut enemmän tai vähemmän tahallisesti neljän ihmisen kuoleman, mukaan lukien oman pikkuveljensä. Nils karkaa ja palaa vuosikymmeniä myöhemmin takaisin vaikka virallisesti lepääkin jo Marnäsin hautausmaalla.

Huomattavaa oli se, että jos päähenkilöt tekivät jonkun tyhmyyden, he myös kärsivät siitä (Julia yöllä Veran talossa tai Gerlof jäädessään bussista mennäkseen Johnin luokse vaikkei tämä ollut kotona). Yleensähän tällaisten hyytävien jännityskohtauksien jälkeen selvitään tilanteesta ja todetaan että hölmöä se oli, mutta kannatti silti.

Kirja tuo Öölannin ja sen erityispiirteet hyvin lähelle. Jopa niin lähelle, että kiinnostaisi käydä siellä. Se voisi olla hyvää jatkoa viimekesäiselle Ystadin retkelle.

Johan Theorin: Hämärän hetki (Skumtimmen 2007) Tammi, suom. Outi Menna
Arvio: ***** Luulin, ettei dekkari voi saada viittä tähteä, mutta niin vain kävi

Johanna Sinisalo: Linnunaivot

Tämä vasta oli hämmentävä nykykirja. Kerronta liikkui monessa eri ajassa kuten nykyään on tapana eikä aina oikein tiennyt kuka oli kertoja. Samalla moni salaisuus jäi kirjan lopussa paljastamatta enkä ole enää edes ihan varma kuinka kirjan päähenkilöiden lopussa kävi. En myöskään tiedä aiheuttiko odottamattomat tapahtumat luonto itse vai joku muu voima. Hämmentävää.

Kirja avaa ikkunan trekkaamisen ja backbackersien maailmaan. Samalla voi miettiä millaisen jalanjäljen me kotona, matkalla tai luonnossa jätämme jälkeemme.

Johanna Sinisalo: Linnunaivot (2008) Teos
Arvio: **** Kannattaa lukea

Ken Follett: Taivaan pilarit

En osaa mitenkään perustella miksi aloin lukea tätä kirjaa. Näin jälkikäteen ihmettelen sitä vielä enemmän. En ole ikinä lukenut Follettin kirjoja ja yleensä nämä keskiaika-kuvaukset on aina aika huonoja.

Kirja kertoo munkki Philipistä ja hänen elämäänsä vaikuttaneista ihmisistä. Tärkeä henkilö on myös Tom Rakentaja ja hänen poikapuolensa Jack. Rakentaminen onkin kuvattu hyvin tarkasti. Tomin unelma on rakentaa katedraali ja Jack polttaa luostarin kirkon, jotta hänen isäpuolensa saisi töitä. Tom pääsee rakentamaan katedraaliaan luostarille, jossa Philip on priorina. Tom kuolee ja Jack matkustaa Ranskaan ja Espanjaan. Takaisin tullessaan hänellä on mullistavia ideoita katedraalin suhteen. Tomin aloittama katedraali onkin jo osittain sortunut ja näin Jack saa vapaat kädet suippokaariensa ja ruoteidensa kanssa. Merkittävintä taitaa kuitenkin olla, että Jack huomaa hennot rakenteensa huonoiksi tuulta vastaan ja keksii tyylikkäät "tuulisiteet". Taidan itsekin katsella tästä lähin vanhoja kirkkoja vähän eri silmällä.

On kirjassa myös toisenlainenkin juoni, mutta se on niin huono etten lähde sitä tässä kommentoimaan. Kaari Utrio kirjoitti vastaavia tarinoita aikoinaan. Tämä on vaan neljä kertaa pidempi kuin Utrion kirjat ja sisältää edes hivenen jotain muuta kuin sitä ainaista romanttista valtataistelua.

Ken Follett: Taivaan pilarit (The pillars of the earth 1989) WSOY, suom. Anu Niroma
Arvio: ** Vähän kun Kaari Utriota lukis

Toni Morrison: Rakkaus

En ole aikaisemmin lukenut Morrisonin kirjoja vaikka syytä ehkä olisi. Pitänee vielä lukea joitain vanhempiakin teoksia.

Tässä kirjassa käytiin läpi Coseyn perheen historiaa 1940-luvusta eteenpäin. Historia on tosi sekava ja hahmot alkoivat valjeta vasta puolen välin jälkeen. En tiedä enkö keskittynyt alussa tarpeeksi vai olenko vaan tottunut niin valmiiksi pureskeltun tauhkaan, mutta sekavaa tämä oli. Melkein on sellainen olo että pitäisi lukea tämä uudelleen, jotta saisi tästä kaiken irti.

Huolimatta sekavuudestaan tämä oli kuitenkin hyvä kirja ja Heedin ja Christinen tarina oli hellyttävä: Miten 11-vuotiaasta Heedistä tuli 12-vuotiaan ystävänsä isoäiti.

Toni Morrison: Rakkaus (Love 2003) Tammi, suom. Seppo Loponen
Arvio: *** Pitkästyttävä

Markus Zusak: Kirjavaras

En tiennyt mitä odottaa ja olikin melkoinen yllätys tajuta, että kertojana oli kuolema. Kirjavaras taas oli pieni tyttö, joka ei osannut alussa edes lukea. Oli myös vähän asian suurentelua kutsua Lieseliä kirjavarkaaksi. Ei se nyt niin montaa kirjaa vienyt. Ja syyhän oli hyvä.

Varsinainen tarina kertoo Lieselin elämästä 1930-luvulla saksalaisessa pikkukaupungissa. Perhe kätkee juutalaisen Maxin kellariinsa ja Lieselin kasvatti-isä opettaa Lieselin lukemaan "Haudankaivajan käsikirjalla".

Kuolema kertojana on hauska yksityiskohta. Kuolema ei halua rakentaa mitään jännitystä vaan paljastaa suuret tapahtumat lähes poikkeuksetta etukäteen. Kukaan ei siis kuole yllättäen.

Tällainen saksalainen näkökulma on hyvin tervetullut. Vielä kun joku kirjoittaisi kirjan "rouva Dillerin" näkökulmasta. Diller oli natsimielinen kauppias tässä kirjassa. Eli miten tavallisesta saksalaisesta kasvaa natsi. Missä kohtaa ihminen kasvaa niin kieroon.

Markus Zusak: Kirjavaras (The book thief 2005) Otava, suom. Pirkko Biström
Arvio: **** Merkittävä